/

 

Mietin, miten aika on voinut mennä näin äkkiä? Poikamme on jo kymmenen kuukauden ikäinen ja yksivuotissynttärit lähestyvät huimaa vauhtia! Ei se tämän kymmenen kuukauden aikana ole aina siltä tuntunut, että aika rientää, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna se on ollut yksi hujaus!

Mietin, miten hyvä huumorintaju tuolla pienellä on. Tosin silloin, jos oikein yrittää olla hauska, ei ilmoille raikaakaan ne makeimmat naurut – ne syntyvät vahinkotilanteista niin, että itsekin yllättyy sitä ihanaa kikatusta.

Mietin, olikohan hänellä vauvarokko 2-3 viikkoa sitten. Mitään muita oireita hänellä ei ollut kuin kolmen päivän suht korkea kuume. Yleensä vauvarokossa kuumeen laskettua ilmaantuvat näppylät; pojalle ei niitä tullut, mutta kuulemma kaikki eivät reagoikaan siihen mitenkään voimakkain iho-oirein. On nuo pienet kyllä niin reippaita, vaikka kuumetta oli yli 39 astetta eikä olo sen vuoksi varmastikaan kaksinen. Kuume ei juurikaan tahtia hidastanut! ♥ Onko teidän pienet sairastaneet vauvarokon? Millaisia oireet olivat?

017

Mietin myöskin vesirokkoa, joka tuli mieleeni tuosta vauvarokosta. Siihen liittyvä keskustelu tuntuu nyt taas olevan pinnalla; ottaako rokote sitä vastaan vai ei? Näin äkkiseltään ajateltuna en kyllä varta vasten lähtisi sitä tuttavaperheen luota pojalleni ainakaan metsästämään… Luin tämän artikkelin Ylen sivuilta ja jäin miettimään tuota asiaa. Se alkaa olla meilläkin kohta ajankohtainen pohdinta-aihe, sillä ensimmäinen rokoteannos vesirokkoa vastaan annetaan vuoden iässä (toinen kuuden vuoden). Oletteko te pohtineet asiaa; aiotteko ottaa vesirokkorokotteen?

Mietin, missä iässä lapset keskimäärin alkavat nukkumaan vain yksiä päiväunia… Täällä on päiväohjelmassa kahdet päiväunet ja tällä hetkellä tuntuvat sopivan pojalle vallan hyvin.

Mietin, miten tyytyväinen olen Stokken Steps-syöttötuoliimme (saatu aikoinaan blogiyhteistyöstä). Kerrassaan aivan ihana ja niin pitkäikäinen! Tuoli on myös helppo pitää puhtaana, kun taas vastaavaa en ole kuullut puisista syöttötuoleista.

053

Mietin, kuinka nopeasti hän oppiikaan uusia asioita ja temppuja. Käsipäivää oppi pari kuukautta sitten tuosta noin vain papan pari kertaa näyttäessä mallia ja high fivekin on hujautettu ilmoille jo kuukauden verran. Kova halu on puhua ja tapaileekin tavuja ja sanoja tämän tästä. On kova halimaan, pussaamaan ja aijailemaan. Otteet eivät ole mitenkään äärimmäisen helliä, mutta poikamaisia, tiedättehän :). Hänestä tuntuu kuoriutuvan vähän väliä uusia puolia eikä uskoisi, että tuo pieni on se sama, joka synnärillä tuhisi pienessä sängyssään. Hän ei edes näytä enää samalta! Parin ensimmäisen kuukauden jälkeen ulkonäkö muuttui huomattavasti.

021

Mietin, millainen projekti mulla vielä tämän jalan kanssa edessä onkaan… Pohjeluun murtumasta on jo 1,5 vuotta, mutta pari viikkoa sitten nilkka alkoi kipuilla ja vihloa vimmatusti. Varasin heti ajan erikoislääkärille, jonka vastaanotolla kävin eilen. Röntgenkuvat eivät paljastaneet mitään ongelmakohtaa, mutta käteen nilkka tuntuu erilaiselta kuin terve nilkka; on selvästi löysempi. Seuraavaksi jalasta otetaan magneettikuva, joskos se paljastaisi, mistä kipu johtuu. Jos sieltä jotain löytyy, on edessä todennäköisesti tähystysleikkaus. Jännitän magneettitutkimusta jo nyt ja mietin, joudunko sinne putkiloon päätäni myöten… Ahtaanpaikankammoisen hir-vi-tys! Osassa pohjeluun murtumatapauksia voi tosiaan kuulemma käydä näin, että ajan myötä nilkkaan tulee vaurioita – riippuu täysin murtumakohdasta.

Mietin, minkähänlainen lasten neuvolajärjestelmä ulkomailla on. Tämä meidän on aivan loistava! Kävimme pojan kanssa viime viikolla kymmenkuukautisneuvolassa. Tuoreet mitat olivat 9570 g ja 75,5 cm. Millaisia mittoja teillä? :)

030

Mietin, että tuleva kesä on varmasti aivan ihana, kun poika on jo pieni taapero. Niin erilaista viime vuoden kesään verrattuna; toki sekin oli ihanaa aikaa, mutta kuitenkin niin erilaista ihan pienen vauvan kanssa. Odotan innolla yhteisiä pyörälenkkejä, istuimen ja kypärän voisi oikeastaan ostaa jo.

Mietin, että tänään meillä taitaa olla saunailta ja nyt taidan käydä haukkaamassa jotain välipalaa. Tuumailevaa tiistaita teillekin!

 

/

 

Moi! Onko täällä ketään? Kaikki taitavat olla ulkona upeassa auringossa ja niin pitääkin! Sinne mekin suuntaamme heti, kun vauveli herää ensimmäisiltä päiväuniltaan ja on syönyt lounaansa. Lähdemme puistoilemaan, hän on kiikuista ja keinumisesta nyt niin innoissaan. Huomasin tuossa äsken, että kohta täytyy vaihtaa tuo poitsuun liittyvä tunniste; se kun on vielä vauva. Mutta ei hän kohta enää vauva ole, vaikka osittain minulle aina sellainen onkin :). Eilen halailutuokiossa sanoinkin hänelle, että äitille sinä tulet aina olemaan ihan pieni poika. Miehelle sanoin tippa silmäkulmassa, että miten voimme päästää hänet joskus muuttamaan pois kotoa. Mies järkevänä tuumasi, että ehkä se mieli vielä muuttuu…
Tiesittekö muuten, että ihmisiä ohjaa joku näistä kolmesta: järki, tunteet tai toiminta. Nuo on jokaisella, mutta eri järjestyksessä. Minulla ensimmäisenä on tunteet, sitten vasta järki ja toiminta. Tosin kahden viimeisen järjestystä en ole saanut pääteltyä… Miehellä ensimmäisenä on järki, ihan selvästi. Tunneihmisen puolisona se on hyvä asia, sillä kaksi tunneihmistä yhdessä on aika kaaosta. Varmaan aika yleistä, että miehillä järki on ensimmäisenä ja naisilla taas tunteet. En tunne montaakaan naista, jolla järki tulee ensimmäisenä. Jokusen tiedän ja jotenkin heistä tulee hieman kylmä vaikutelma, kun taas vastaavista miehistä ei. Hassua. Mikä tuo järjestys sinulla on?

koll

Viime päivien Instagram-otoksia. Kuvat syntyivät ensin, sitten tämä teksti tänne väleihin eikä tämä liitykään kuviin juuri mitenkään :D. Tunneihmisen piirre tuokin?

da

Olimme eilen niillä syntymäpäivillä, oli niin mukavaa nähdä tuon puolen sukulaisia pitkästä aikaa! Meidän M jaksoi istua kolme tuntia niin kiltisti, että äitiä vähän itkettää. Ei yhtäkään itkua eikä kitinää, vaikka ei juuri leluja tai aktiviteetteja tarjolla ollut. Katseli ihmisiä, kuunteli ihanaa laulua ja säestystä, hymyili, kikatteli ja nosteli kättä salin perälle mukavalle tätille. Terkkuja vaan! Sitten lähtiessämme aulassa yhteiskuvien oton jälkeen energia purkautui valtavana hihkumisena ja kiljumisena :D. Autoon sammahti lähes samantien.

Tämä kevät on kyllä niin ihanaa aikaa että! Päivät on niin aurinkoisia ja valoisia, illallakin riittää vielä päivänvaloa, mutta myöhempään voi kuitenkin vielä tunnelmoida. Meillä palaa iltaisin vielä kynttilät ja eilen nautiskelimme takkatulestakin pienen tauon jälkeen.

kol

Vielä loppuun näitä sydänkäpysiäni. Vanhempi kisu kiertää poitsun ja ennakoi tilanteita; vanhuus on tuonut mukanaan viisautta. Tämä nuorempi rämäpääkatti sen sijaan käy useita kertoja päivässä ”silitettävänä”. Tietää kyllä selvästi, että otteet on välillä aika kovia, mutta menee silti hellyyttä jakamaan ja saamaan. Usein nuolaisee pojan poskea, kaulaa tai niskaa; näkisittepä pojan nautinnollisen ilmeen tuolloin! Ihan rauhassa paikoillaan ja lähes jähmettyy karheaakin karheamman kielen voimasta.

koo

Vasemmalla alhaalla ihana arjen hetki. Vauva oli rinnalla, kun kisu hiipi viereen kehräten. Puski poskeaan vauvan takaraivoa vasten, joka havahtui ja ojensi kätensä kissaa kohti. Onneksi oli puhelin vieressä, jotta sain tuon hetken ikuistettua. Itseäni tuo kuva liikuttaa kovasti; kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sissy-kisu on M:lle niin ihana ystävä ♥. Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä, miten kissat ovat poikaan suhtautuneet. Ei mitään protestointia eikä mitään. Ovat kuin M olisi aina ollut meillä, mikä huojentaa oloani valtavasti. Näillä fiiliksillä sunnuntain viettoon ja sitten pikkuhiljaa aloittamaan uutta viikkoa, joka varmasti tuo mukanaan yhtä ihania arjen hetkiä ♥.

 

/

 

Meidän pieni poika on jo yhdeksän kuukauden ikäinen! Tuo ikäkuukausi tuntuikin merkittävältä, sillä siinä tuli täyteen syliaikaa yhtä monta kuukautta kuin masuaikaa. Aivan pian hän on kuitenkin jo kymmenkuukautinen, hui hui! Viikonloppu onkin yhtä juhlaa, kun sunnuntaina on sekä naistenpäivä että vauvan kymppi ja seuraavana päivänä minun syntymäpäiväni… Mutta, mutta; itse asiaan! Aloin jokin aika sitten tekemään pientä koostetta raskausajastani, nyt kun se on vielä jotenkuten muistissa… Voi miten silloin loppumetreillä tuntuikin, että tulen varmasti aina olemaan raskaana ;). Että tsempit vaan kaikille odottajille, tiedän tunteen enkä todellakaan aio sanoa, että ei sinne sisälle kukaan ole jäänyt…

Heti elokuussa 2013 plussattuani ajattelin, että kaikki näkee asian mun kasvoista! Tuli jotenkin sellainen hölmön onnellinen olo, sitä vain hymyili ja tuntui sillä tavalla sädehtivän sisältä päin. Sydämen kohdalla tuntui lämmin möykky ja ajatukset olivat raskaudessa lähes koko ajan. Olo oli hirmuisen epätodellinen. Muistan kuin eilisen miehen ilmeen, kun asia selvisi hänellekin. Se oli niin hassu ja monen tunteen sekoitus! Ensimmäinen raskauskolmannes sujui hyvin, aina siihen saakka, kunnes sen loppupuolella suuntasimme aurinkolomalle Mallorcalle. Siellä heti toisena kokonaisena lomapäivänä mursin pohjeluuni. Aurinkoloma tuli koettua pyörätuolissa; ei kuulunut suunnitelmiin, ei. Lomalta käteen jäi päällimmäisenä fiilis: matkavakuutus ♥.

Mitään pahoinvointia en kokenut, ehkä ajoittaista kuvotusta ensimmäisten neljän kuukauden ajan. Kaikki kylmät jutut maistuivat: hedelmät, pakastemarjat, jogurtit, viilit, kiisselit… Lämmin ruoka tökki melko kovasti ja mietinkin usein sen korvaamista jäätelöllä…

Keskiraskaudessa voin hyvin, jalka alkoi olemaan hieman parempi ja pääsin eroon pyörätuolin lisäksi kyynärsauvoista. Raskaus kuitenkin selvästi hidasti murtuneen luun paranemisprosessia (tai näin ainakin luulen) ja tuosta riesasta nautinkin sitten koko raskausajan, vielä viime syksynäkin kivut yllättäen muutamaksi viikoksi palasivat. Jostain syystä en edelleenkään voi kävellä kengillä, joissa on vähänkään korkoa. Olen varannut ajan erikoislääkärille, joten katsotaan, mitä sieltä kipuilevasta nilkasta vielä paljastuu.

Keskiraskaudessa tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet; lunttasin täältä blogista, että tuo ajankohta osui aikaan ennen rakenneultraa, noin raskausviikolle 19. Kirjoittelin tuosta postauksen Pieniä jalkoja ja liikkeitä sohvalla. Muistan, miten tunsin ne sohvalla istuessani ja samalla hoksasin, että olinhan mä tuntenut niitä jo parisen viikkoa aina silloin tällöin! Tällä toisella kolmanneksella koitti myös hirmuisesti jännittämäni rakenneultra, jossa todettiin kaiken olevan niin hyvin kuin vain siinä vaiheessa oli mahdollista tutkia. Humoristisella tavalla kuulimme saavamme pojan ja suuntasimme ultrasta suoraan vaatekaupoille. Olo oli erittäin hämmentynyt, sillä olin jostain syystä kaikki ensimmäiset raskausviikot kuvitellut masuvauvelin tytöksi. Oli niin vahva fiilis siitä, että otti kyllä aikaa sopeutua ajatukseen pienestä pojasta. Nyt tuntuu niin hassulta tuo oloni silloin; miten en muka tiennyt, että tuo pieni M siellä tietenkin potki! Koko maailman rakkain, joka saa tämän tästä sellaisia tahdon näitä poikia ainakin viisi lisää -fiiliksiä aikaan. Aivan vallaton tapaus ja joo, toki jokainen lapsi on omille vanhemmilleen maailman ihanin (näin ehdottomasti pitää ollakin), mutta uskon vahvasti, että hän olisi mielestäni maailman ihanin, vaikka ei mun oma olisikaan :D.

Palataanpas sitten taas varsinaiseen aiheeseen… Nää mun jutut aina vähän rönsyilee, kyllähän te tiedätte! Ensimmäiset potkut tunsin jouluaatonaattoiltana. Istuin ruokapöydän ääressä lakkailemassa kynsiäni, kun yhtäkkiä housujen vyötärönauha tipahti pari senttiä alemmas! Tosin en tuolloin vielä hoksannut asiaa; vasta nukkumaan käydessäni, sillä sama toistui. Pidin sormia mahan päällä ja ne aivan pomppivat minipotkujen voimasta. Noiden jälkeen potkuja tuntuikin säännöllisesti, vauva oli melkoinen energiapakkaus. Nyt kun olen häneen lähes kymmenen kuukauden ajan tutustunut, en enää ihmettele niitä mahatuntemuksia :). Tosin öisin hän oli aina kovin rauhallinen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (nukkui siis yöt masussa heräämättä, mutta ei enää täällä…) ja aamuisin piti tökkiä, kun mahassa tuntui niin hiljaiselta. Syy selvisi pian syntymänsä jälkeen: erittäin aamu-uninen tapaus! Ensimmäisinä kuukausinaan porskutti yöunia helposti kymmeneen ja joskus jopa yhteentoista saakka.

11

Tuossa kollaasissa kuvia tammikuusta vappuun; tuo viimeinen kuva on vappupäivältä 2014 (jolloin aloin jo sopeutua ajatukseen, että olisimme yhtä aina…). Maha alkoi kasvaa kunnolla tammikuussa. Silti koko viimeisen kolmanneksenkin olo oli vielä oikein hyvä. Suurin raskauden aiheuttama riesa oli liitoskivut, ai ai ja vielä kerran ai! Ne vaivasivat ainakin kaksi viimeistä kuukautta; joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän. Muistan, että mitä kauemmin olin ollut paikoillani, sitä kivuliaampaa oli liikkeellelähtö. Erityisesti öisin liikkuminen oli yhtä tuskaa. Järkyttävää vihlovaa kipua; onnellisia te, jotka ette niistä kärsi!

Vauvaa ultrattiin aina 3D-ultralla. Olin suunnitellut, että menemme jossain vaiheessa yksityiselle 4D-ultraan. Kun tuo tuli ajankohtaiseksi, kävi ilmi, ettei Kokkolassa 4D-ultria missään tehdäkään! Mikä pettymys! Siinä vaiheessa raskautta en enää halunnut lähteä Vaasaan tai kauemmas, joten tuo ultra jäi sitten kokonaan kokematta. Kosmetiikkaa käytin ihan normaalisti koko raskausajan, mutta kampaajalla kävin hieman harvemmin. Hiuksiani en värjännyt kertaakaan tyvestä saakka, laitatin ainoastaan raitoja kaksi kertaa raskauden aikana. Kielletyt ruoka-aineet raskausaikana, oi voi! Mies tuumasi alkuraskaudessa, että saatko sä syödä mitään! (Sainhan minä; raskauskiloja kertyi yhteensä 12 kg.) Monenlaista kommenttia tosiaan tuntui löytyvän vähän aineesta kuin aineesta, joten päätin ottaa täysin löysin rantein. Omasta mielestäni vakavammalla otteella kielletyt ruoka-aineet jätin kokonaan pois, mutta kaikkia rajoituksia en rehellisesti sanottuna raskausaikana edes muistanut. Aloin muistelemaan tähän esimerkkejä ja mieleen tulivat mm. ravintolassa syömäni puolikas medium-pihvi (jonka olin kyllä pyytänyt kypsänä) sekä pari juustokakun palasta… Alkoholia en käyttänyt raskausaikana muuta kuin punaviinitilkkasen verran jouluaterialla. Sain heti ensimmäisestä siemaisusta niin kovan närästyksen, että se jäi siihen – luonto hoiti asian. Pari kertaa tuli ravintolassa testattua alkoholitonta punaviiniä (ei huonoja!), sillä joidenkin aterioiden yhteydessä se nyt vain on ainoa mahdollinen ruokajuoma.

Myytit poikaraskaudesta verrattuna tyttöraskauteen pitivät osallani jotakuinkin paikkansa. En kokenut mitään valtaisaa pahoinvointijaksoa, kasvoni eivät juurikaan kokeneet muutoksia (jos ei huomioida aivan viimeisten viikkojen turvotusta…) ja sainkin usein kuulla, ettei kasvoistani huomaa ollenkaan, että odotan. Vauvamahani ei myöskään levinnyt sivuille, joten takaa sitä ei helposti huomannut. Niin joo! Vauvan sykkeet olivat aina kovin korkeat, kun häntä kuunneltiin neuvolassa tms. Yleensähän sanotaan, että korkeat sykkeet tietävät tyttöä ja matalat poikaa. Mutta sehän riippuu aivan täysin siitä, onko vauva kuunteluhetkellä levossa vai liikkeellä. Meidän ikiliikkuja taisi olla aina liikkeellä ja sykkeet sen vuoksi 150-170 :).

Kolme viimeistä raskauskuukautta kuluivat pienimuotoisessa stressissä: kohtu otti yhtäkkiä valtaisan kasvupyrähdyksen ja sen vuoksi ravasin äitipolilla ylimääräisissä ultrissa. Syytä korkeaan sf-mittaan ei löytynyt; joka toinen viikko vauva näytti kasvavan normaalisti ja joka toinen viikko hän näytti isohkolta. Synnytyspelkoinen oli välillä kauhusta kankea ja tulipa muutamat itkutkin ultrien jälkeen lääkärille itkettyä. Syyksi todettiin kuitenkin se, että vauva pysytteli kohdussa erittäin korkealla poikittain (!) ja oli sen vuoksi venyttänyt yksiötään niin nopeasti. Nooh, noin kuukausi ennen laskettua aikaani (joka oli huhtikuun loppupuolella) alkoivat lääkärit taas väläytellä iso vauva -korttia. Puhuttiin mm. käynnistyksestä viikolle 40. Pääsiäisviikolla kävin synnytystapa-arviossa ja taas oli iso vauva tulossa. Niinpä lääkäri päätti, että heti kun synnärin pahin ruuhka olisi ohi, minut otettaisiin sisälle. Lähtö tulikin sitten lankalauantaina. Pakkailin viimeisiä tavaroita sairaalakassiini ja availin trulleille ovea – se oli menoa! Paitsi ettei ollutkaan… Useat käynnistely-yritykset ja päivät osastolla eivät vaikuttaneet millään tavalla emmekä päässeet käynnistelyissä edes toiseen vaiheeseen. En oikein tiedä, koinko koko raskausaikana mitään kunnon supistuksia. Kohtu kyllä kovettui silloin tällöin, mutta mitään suurempaa kipua en niiden yhteydessä tuntenut.
Hoin osastolääkäreille koko ajan, että ei se synny alakautta, mutta he pitkittivät asiaa 2-3 viikolla, koska olivat niin vahvasti alatiesynnytyksen kannalla. Kotoa käsin hyppäsin synnärillä lääkärin vastaanotolla – ulkomaalaistaustainen lääkäri tokaisi huonohkolla suomellaan, että tilanteeni on jo aika toivoton. Tuon yliaikainen synnytyspelkoinen ensisynnyttäjä todellakin haluaa kuulla :D. Koska tiesin, ettei hän kielestä johtuen tarkoittanut asiaa ihan tuolla tavoin, kykenin nauramaan asialle ja siitä jäikin hauska muisto. 

122

Maanantaina 5.5.2014 olimme jälleen synnärillä kahden lääkärin vastaanotolla, minä ja mies. Vihdoin tehtiin päätös sektiosta ja saimme valita vauvan syntymäpäivän: 7. tai 8.5. Mies totesi, että 8. päivä on hyvä, toisen kissankin synttärit silloin, joten menevät sitten aina samalla kakulla pojan kanssa. Lääkärit katsoivat hämmentyneinä, että onko tuo mies tosissaan ja mua nauratti. Jotenkin se oli niin osuva heitto useiden päivien raastavaan jännitykseen. 8.5. oli päätöksemme kuitenkin siksi, että se oli myös pappani syntymäpäivä tasan sata vuotta aiemmin. Ajattelin, että koska tässä on nyt näinkin pitkä raskausaika takana, niin ei se yksi päivä lisää enää missään tunnu. Lisäksi tuona päivänä leikkaava lääkäri oli minulle aiemmista lääkärikäynneistä johtuen tuttu, joten sekin tuntui mukavalta ajatukselta. Tuolloin vauvasta tehtiin viimeinen painoarvio: 4023 g, joka kyllä meidän tapauksessamme osuikin sitten todella lähelle! Vauva painoi syntyessään 4100 g.
Tuon tapaamisen jälkeen matkasimme kotiin liitoskipujen kera jännittämään, käynnistyykö synnytys nyt itsestään, kun stressi hieman helpotti. No eihän se käynnistynyt ja torstaiaamuna matkasimme synnärille viimeistä kertaa miehen kanssa kaksin. Tässä vaiheessa voisi käydä mielessä, että kunpa kaikki nyt jo menisi helpoimman kautta, mutta kuinkas sitten kävikään. Synnytyksestä olen kirjoittanut postauksen Erään torstain synnytyskertomus, jonka aion käydä nyt itsekin kuukausien tauon jälkeen lukaisemassa. Viereen paketti nessuja! Sen jälkeen alkaa saunailtamme. Ensimmäisenä kylpyyn pääsee parhaillaan olohuoneessa mppua (=lamppu) hokeva söpöliini ♥