Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää kun maailma antaa kaikkein parastaan

Tuo pieni hymypoikamme on ollut luonamme jo kaksi kokonaista kuukautta <3. Välillä tuntuu, ettei edes muista millaista oli ennen häntä, niin olennaiseksi osaksi elämää hän on muodostunut ja heti perheeseemme sulautunut. Kissat eivät ole osoittaneet mitään mustasukkaisuuden merkkejä tai vastaavaa, ovat aivan kuin ennenkin. Kävelylenkeille lähtevät innokkaina mukaan, eivät ole moksiskaan vaunuista. Nuorempi kisu on usein bongattu vaunujen vierestä joko istumasta tai makaamasta, mutta vain silloin kun vauva nukkuu niissä. Parina kertana jätin vauvan autoon nukkumaan (en tokikaan näillä helteillä, vaan silloin kun oli sitä maaliskuista säätyyppiä touko-kesäkuussa) ja hääräilin itsekin siinä pihalla; silloinkin kisu makoili auton vieressä aivan kuin vartioidakseen pientä. Jopa vanhempi (arempi ja varovaisempi) kisu on kerran varovasti nuolaissut vauvan takaraivoa :D. Eli hänet on nyt molempien kissojen toimesta merkattu omaksi!

Niin ihana pakkaus tuo, eihän sitä edes sanat riitä kuvailemaan. Hänen persoonansa erottuu jo selvästi, mm. itsepäisyyttä ja omaa tahtoa löytyy :). Ihme olisi jos ei, kun vanhemmilleenkin sitä on jonkin verran suotu… Aamu-unisena nukkuu yhä eikä ole sen vuoksi vielä kuullut kaksikuukautisonnittelujaan.

Nopeasti hän kasvaa. Välillä kun joku muu pitää häntä, katson aivan silmät suurina miten pitkä hän jo on! Mun pienestä pojasta kasvaa kovaa vauhtia iso mies. Ei ihmekään, niin hyvin ruoka maistuu ja rinnalla oltaisiin mieluusti vaikka koko yö, tosin ihan vain huvin vuoksi ;). Imuote on niin kova ja tehokas, että toissapäivänä ihan parissa sekunnissa imaisi itselleen fritsun ranteeseen, voi voi… Isänsä tuumasi siihen, että jos kaksikuisena saa jo tuollaisen aikaan niin voi hyvänen aika sitä tyttöä, joka joskus… Äiti ei halua moisia vielä edes miettiä :D.

On se sellainen vekkuli että! Niin ikävä jo tuota nassua, taidan mennä viereen köllimään. Meillä on tänään kotipäivä – helleterkkuja ja kivaa päivää teillekin!

Kuulin hauskan jutun äidiltäni tällä viikolla. Viikon hauskin tähän mennessä :).

Olin 9-vuotias, kun veljeni syntyi. Olin hänestä ikionnellinen ja olen vieläkin. Auttelin innoissani vauvanhoidossa sen minkä pystyin: äiti ja iskä opettivat pitämään turvallisesti sylissä, vaihtamaan vaatteita ja vaippoja, jopa kylvettämään! Noilta hetkiltä on ihania kuvamuistoja, ilman niitä en välttämättä niitä niin hyvin muistaisikaan. En tiedä johtuuko juuri tuosta, kun olen niin paljon päässyt osallistumaan veljeni hoidossa vai mistä, mutta olen suhtautunut häneen aika huolehtivaisesti, joku voisi jopa sanoa että äidillisesti :). Olen jännittänyt monia asioita hänen puolestaan, iloinnut ja surrut hänen mukanaan, pelännyt pitkiä automatkoja, lentoja, laivaristeilyjä… Hän onkin aina ”joutunut” ilmoittamaan siskolleen heti turvallisesti perille päästyään, että kaikki OK. Niinpä nauratti aika lailla, kun äitini kertoi veljeni tokaisseen, että onpa hyvä kun Satu sai nyt oman vauvan :D. Nauratti niin tuo! Terkkuja vaan velikulta – älä silti luule, että hellittäisin otettani ;).

Tässäpäs minä ja vastasyntynyt veljeni juhannuksena 1991. Jos en ihan väärin muista, niin pidän tässä kuvassa häntä sylissäni ensitapaamisellamme ja ihan ensimmäistä kertaa:

Voi valtava miten suloinen pikkupötkylä! Oma vauvamme muistuttaa paljon veljeäni vauvana, veljelläni oli vain ihan mustat hiukset, mutta muuten yhdennäköisyys on välillä lähes hätkähdyttävää! Syntymäpainokin heillä erosi vain 30 grammalla. Lisäksi veljeni syntyi 8 minuuttia vaille, kun taas poikani syntyi 8 minuuttia yli tasatunnin. Tuo pieni suloinen veljeni, josta pian tulee pienen poikamme kummisetä! <3

 Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty…

Täällä eräs vauvastaan ikionnellinen äippä huomentapäivää! On hän niin ihana, jokainen päivä alkaa suloisella hymyllä kun tokaisen huomenta kulta. Ei voi montaa minuuttia olla pusuttamatta, ei vain voi, mutta eipä onneksi tarvitsekaan. Jo jonkin aikaa pusuihin on tullut ikään kuin vastaukseksi ihana virnistys, jossa nenänvarsi menee kivasti kurttuun. Sehän synnyttää sitten vain pari pusua lisää ja kierre on valmis…

Meidän päivien parhaita hetkiä on noiden pusuttelutuokioiden lisäksi rupattelutuokiot. Vauva on kova jutustelemaan ja hän nauttii valtavasti suorasta katsekontaktista, jolloin hän pääsee kunnolla tutkailemaan keskustelukumppaninsa kasvoja. Jo syntymästään asti hän on tykännyt tehdä sitä, mutta nyt jo osallistuukin keskusteluun omalla kielellään. Äänensä niin suloinen, musiikkia korvilleni! Muistan aina sen hetken synnäriltä, kun olin päässyt jalkeille ja mies oli vaihtanut vauvan hoitopöydällä kuiviin. Nostin vauvan puoli-istuvaan asentoon käsieni varaan ja katselimme toisiamme silmiin. Vauvan katse jo vuorokauden ikäisenä oli niin intensiivinen, että se porautui suoraan sydämeeni. Siinä olivat sitten kasvotusten vastasyntynyt poikavauva ja tuore äiti, jälkimmäinen kasvot kyynelistä märkinä :).

Täytyisi pian tässä ottaa aikaa ja täydentää vauvakirjaa: mitä on tapahtunut milloinkin? Pelkään, että muuten tuollaiset monenlaiset yksityiskohdat unohtuvat. Mukava huomata, miten vauva pikkuhiljaa muuttuu ja kehittyy sekä tulee enemmän ja enemmän tietoiseksi ympäristöstään. Kaikki on meille ensimmäistä kertaa vanhemmiksi tulleille niin uutta ja ihmeellistä.

On myös ollut ihana huomata se, miten vauva jo tunnistaa läheistensä kasvoja. Vieraammille kasvoille ei niin vain hymyilläkään; kasvoja täytyy huolellisesti tutkia ja niihin täytyy kunnolla tutustua, ennen kuin hymyjä väläytellään. Aika viisasta!

Onpa muuten hyvä juttu, että meillä on noita erilaisia sisustustyynyjä (erään miespuolisen mukaan varmaan vähän liiaksikin asti) niin kiva määrä! Minun ja vauvan mielestä juuri sopivasti. Mustavalkoiset taitavat olla perheen pienimmänkin (tai oikeastaan ei enää pienimmän, vaan nuorimman) lemppareita, erityisesti näitä kuusia on mukava tutkiskella:

Nukkumista, vaipanvaihtoa, seurustelua, syömistä, seurustelua ja taas nukkumista eli tuollaista kehäähän tämä. Noista ne päivät tätä nykyä koostuvat :).

Vauva on aamuntorkku, eilenkin heräsi yöuniltaan yhdentoista paikkeilla. Yöunille hän käy iltakymmenen ja -yhdentoista maissa, itsekään en siltä viimeiseltä ruokinnalta enää sängystä nouse. Silloin voisi toki viettää sitä omaa aikaa, mutta pidän edelleen tässä vaiheessa tärkeimpänä kunnon yöunia. Virkeä äiti on mielestäni vauvalle tärkeä asia. Tällä hetkellä vauva herää öisin kaksi kertaa syömään, kolmas syöttö on kahdeksan aikoihin, joten sitä ei ehkä enää yösyötöksi lasketa? :D Senkin jälkeen uni nimittäin vielä jatkuu, minullakin. Selvästi yhden lapsen äidin etu! En siis kiirehdi ylös kotiaskareita tekemään, niitä ehtii päivän aikanakin (ja illalla) sen mitä tarvetta on. Yösyötöt ovat pituudeltaan 15-20 minuuttia ja uni jatkuu heti ruokailun jälkeen. Yritän seurustella ja helliä vauvaa mahdollisimman paljon päivän mittaan, jotta sellaiselle ei tulisi yöllä tarvetta. Toki eteen tulee erilaisia kausia, jolloin varmasti kukumme öisin, mutta mietitään niitä sitten kun on ajankohtaista.

Tänään kastejuhlavalmisteluista ohjelmassa on tarjoilut ja pitopalvelusoittokierros. Ehkä saan herkut jo tilaukseenkin asti – toivotaan, toivotaan! Olen nyt niin innoissani näistä järjestelyistä, kun niin moni asia on jo loksahtanut kohdilleen ja aika pienellä vaivalla. Teemavärit valkoinen, vaaleansininen ja vaaleankeltainen tuntuvat nekin kuin itsestään toistuvan siellä täällä, heh. Haluan vain niin kovasti mahdollisimman kauniit juhlat tuolle pienelle, mutta niin suurelle aarteellemme <3.