Joulua edeltävänä viikonloppuna veimme vauvan ensimmäistä kertaa pulkkailemaan. Oli vihdoin lunta sen verran, ettei tarvinut jään päällä matkustaa. Otin sisältä lämpimän lampaantaljan pulkan pohjalle ja laitoin vauvan pulkkaan – ilmeet olivat näkemisen arvoisia! Pitääkö mun tässä istua… Hieman erosi rattaissa matkustamisesta! Koko ensimmäinen pulkkaretki sujui hiljaisuuden vallitessa, hieman hämmentyneitä katseita ympärille jaellen. Toisella kertaa pulkka oli jo tuttu juttu ja siinä istuttiin ja hihkuttiin käsiä heilutellen! Edelleen hän käyttäytyy pulkassa tuolla tavoin, paitsi silloin kun hieman väsyttää. Silloin hän mieluiten nojailee taaksepäin ja katselee taivaalle. Tai vierellä kulkevaa kissaa.
Nyt on pulkkakelit hetkeksi ohi, tiet aivan jääratoina ja nyt iltaa kohti loskassa. On satanut vettä ja nyt iltaa kohti räntää. Eilen pelotti kävellä jopa muutaman metrin matka varastoon! Kun on kerran jalka murtunut (vaikka liukkaat kelit eivät siihen liittyneetkään), niin sen muistaa elämänsä loppuun saakka. Etenkin, jos on samaan aikaan ollut raskaana eikä uskaltanut sen vuoksi syödä kuin erittäin mietoja särkylääkkeitä, muistaa sen kivun melkoisen tarkkaan…
Erehdyin :) kirjoittamaan unikoulustamme tänne viime viikolla. Kuten lähes kaikissa tapauksissa, myös meillä sen hoiti mies. Siihen asti, kunnes minä sössin koko koulun. Tuskin pääsimme edes alkuun… Aloitimme unikoulun tapaninpäivänä päiväunista, hieman tuli itkua, mutta todella nopeasti vauva kuitenkin nukahti molemmille päiväunille. Yöunille meno sujui siten, että kun vauva laskettiin omaan sänkyynsä, hän jutusteli ja leikki siellä ensimmäiset 40 minuuttia. Sen jälkeen alkoi tuskastunut kitinä, jota seurasi itku. Itku ei ollut erityisen voimakasta missään vaiheessa ja sitä kesti alle viisi minuuttia, kuuntelin sitä olohuoneesta käsin. Tuon alle viiden minuutin aikana mies teki syliinnostoja kolme. Kun hän viimeisen kerran laittoi vauvan sänkyynsä, vauva ei aloittanut enää itkua, vaan kääntyi kyljelleen, jolloin mies aloitti tassuttelun eli selän silityksen. Siihen vauva nukahti 2-3 minuutissa ilman itkua.
Itse nukuin olohuoneen sohvalla korvatulppien kera. Heräsin kuitenkin yhdeltä yöllä vauvan itkuun, hän herätti tuolloin ensimmäisen kerran nukuttuaan kolme tuntia. Tein sen klassisen virheen, minkä vuoksi äidit olisi hyvä passittaa pois kotoa ensimmäisiksi unikouluöiksi… Tästä lääkärikin sanoi unikoulusta puhuessamme, sanoi myöskin, että äideillä on sen verran univelkaa, että jo se väsymys saa toimimaan itkun lopettamiseksi.
Tuolloin yöllä herätessään vauva ei lopettanut itkua, kuten oli päivällä tehnyt. Otin hänet miehen sylistä omaan syliini, jolloin itku lakkasi, mutta maitohan siinä tuoksui… Koska vauva hamuili kovasti rintaa, palasimme vanhaan. Mulla ei ollut yöllä väsyneenä sydäntä kuunnella sitä itkua, ei yhtään. Vaikka tiedostin, ettei vauva siitä vahingoittuisi millään tavalla. En vain kuitenkaan loppujen lopuksi tainnut olla valmis. Kun otin hänet rinnalle, itkin. Itkin sen vuoksi, koska vauva näytti siinä niin valtavan onnelliselta. Tuo näky mielessäni jaksan nyt vielä toistaiseksi näitä öitä. Asiaa on auttanut myöskin miehen joululomailu, jolloin olen saanut aamuisin nukkua tunnin pidempään ja pääkivutkin ovat pysyneet poissa. Lisäksi tuon epäonnistuneen unikoulun jälkeen ei ole ollut kuin yksi maratonherätysyö, muina öinä vauva on herättänyt 3-5 kertaa.
Menemme nyt päivän kerrallaan eteenpäin omaa oloani ja jaksamistani seuraten. Seuraava suunnitelma on jo olemassa, mutta ei siitä sen enempää. En missään nimessä vastusta unikouluja, uni on niin valtavan tärkeää ihmiselle. Sen merkityksen ymmärtää täysin vain ihminen, joka huonoista unista kärsii. Toki jokainen kokee univelat eri tavalla: yhdelle kahden viikon unettomuus on liikaa, toinen jaksaa sitä kuukausia. Tämän vuoksi kukaan toinen ei oikein voi toisen univelkoja ja siihen liittyviä toimia arvostella.
Täytyy näin yleisesti ottaen muistaa, että vaikka perheessä on vauva, ei se tarkoita sitä, että äiti valvoisi ensimmäisen vuoden. Tuo ei todellakaan ole mikään automaatio eikä sitä tarvitse purematta niellä, jos ei halua. Apua on saatavilla, täytyy vain rohkeasti olla esim. neuvolaan yhteyksissä. He ovat siellä mm. meitä äitejä varten, muistakaamme se. Meidän terveydenhoitaja on aivan ihana ja hänellä on aina neuvoja tarjolla. Joskus pelkkä puhelinkeskustelu saattaa auttaa antamaan uusia näkökulmia asioihin.
Mutta nyt takaisin noiden hassujen miesteni pariin! Olohuoneen matolla on menossa tuollainen möyrimis-/treenituokio, jossa vauva on jaloillaan sätkivä puntti. Näyttää nauttivan! :D
