Meidän pieni poika on jo yhdeksän kuukauden ikäinen! Tuo ikäkuukausi tuntuikin merkittävältä, sillä siinä tuli täyteen syliaikaa yhtä monta kuukautta kuin masuaikaa. Aivan pian hän on kuitenkin jo kymmenkuukautinen, hui hui! Viikonloppu onkin yhtä juhlaa, kun sunnuntaina on sekä naistenpäivä että vauvan kymppi ja seuraavana päivänä minun syntymäpäiväni… Mutta, mutta; itse asiaan! Aloin jokin aika sitten tekemään pientä koostetta raskausajastani, nyt kun se on vielä jotenkuten muistissa… Voi miten silloin loppumetreillä tuntuikin, että tulen varmasti aina olemaan raskaana ;). Että tsempit vaan kaikille odottajille, tiedän tunteen enkä todellakaan aio sanoa, että ei sinne sisälle kukaan ole jäänyt…

Heti elokuussa 2013 plussattuani ajattelin, että kaikki näkee asian mun kasvoista! Tuli jotenkin sellainen hölmön onnellinen olo, sitä vain hymyili ja tuntui sillä tavalla sädehtivän sisältä päin. Sydämen kohdalla tuntui lämmin möykky ja ajatukset olivat raskaudessa lähes koko ajan. Olo oli hirmuisen epätodellinen. Muistan kuin eilisen miehen ilmeen, kun asia selvisi hänellekin. Se oli niin hassu ja monen tunteen sekoitus! Ensimmäinen raskauskolmannes sujui hyvin, aina siihen saakka, kunnes sen loppupuolella suuntasimme aurinkolomalle Mallorcalle. Siellä heti toisena kokonaisena lomapäivänä mursin pohjeluuni. Aurinkoloma tuli koettua pyörätuolissa; ei kuulunut suunnitelmiin, ei. Lomalta käteen jäi päällimmäisenä fiilis: matkavakuutus ♥.

Mitään pahoinvointia en kokenut, ehkä ajoittaista kuvotusta ensimmäisten neljän kuukauden ajan. Kaikki kylmät jutut maistuivat: hedelmät, pakastemarjat, jogurtit, viilit, kiisselit… Lämmin ruoka tökki melko kovasti ja mietinkin usein sen korvaamista jäätelöllä…

Keskiraskaudessa voin hyvin, jalka alkoi olemaan hieman parempi ja pääsin eroon pyörätuolin lisäksi kyynärsauvoista. Raskaus kuitenkin selvästi hidasti murtuneen luun paranemisprosessia (tai näin ainakin luulen) ja tuosta riesasta nautinkin sitten koko raskausajan, vielä viime syksynäkin kivut yllättäen muutamaksi viikoksi palasivat. Jostain syystä en edelleenkään voi kävellä kengillä, joissa on vähänkään korkoa. Olen varannut ajan erikoislääkärille, joten katsotaan, mitä sieltä kipuilevasta nilkasta vielä paljastuu.

Keskiraskaudessa tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet; lunttasin täältä blogista, että tuo ajankohta osui aikaan ennen rakenneultraa, noin raskausviikolle 19. Kirjoittelin tuosta postauksen Pieniä jalkoja ja liikkeitä sohvalla. Muistan, miten tunsin ne sohvalla istuessani ja samalla hoksasin, että olinhan mä tuntenut niitä jo parisen viikkoa aina silloin tällöin! Tällä toisella kolmanneksella koitti myös hirmuisesti jännittämäni rakenneultra, jossa todettiin kaiken olevan niin hyvin kuin vain siinä vaiheessa oli mahdollista tutkia. Humoristisella tavalla kuulimme saavamme pojan ja suuntasimme ultrasta suoraan vaatekaupoille. Olo oli erittäin hämmentynyt, sillä olin jostain syystä kaikki ensimmäiset raskausviikot kuvitellut masuvauvelin tytöksi. Oli niin vahva fiilis siitä, että otti kyllä aikaa sopeutua ajatukseen pienestä pojasta. Nyt tuntuu niin hassulta tuo oloni silloin; miten en muka tiennyt, että tuo pieni M siellä tietenkin potki! Koko maailman rakkain, joka saa tämän tästä sellaisia tahdon näitä poikia ainakin viisi lisää -fiiliksiä aikaan. Aivan vallaton tapaus ja joo, toki jokainen lapsi on omille vanhemmilleen maailman ihanin (näin ehdottomasti pitää ollakin), mutta uskon vahvasti, että hän olisi mielestäni maailman ihanin, vaikka ei mun oma olisikaan :D.

Palataanpas sitten taas varsinaiseen aiheeseen… Nää mun jutut aina vähän rönsyilee, kyllähän te tiedätte! Ensimmäiset potkut tunsin jouluaatonaattoiltana. Istuin ruokapöydän ääressä lakkailemassa kynsiäni, kun yhtäkkiä housujen vyötärönauha tipahti pari senttiä alemmas! Tosin en tuolloin vielä hoksannut asiaa; vasta nukkumaan käydessäni, sillä sama toistui. Pidin sormia mahan päällä ja ne aivan pomppivat minipotkujen voimasta. Noiden jälkeen potkuja tuntuikin säännöllisesti, vauva oli melkoinen energiapakkaus. Nyt kun olen häneen lähes kymmenen kuukauden ajan tutustunut, en enää ihmettele niitä mahatuntemuksia :). Tosin öisin hän oli aina kovin rauhallinen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (nukkui siis yöt masussa heräämättä, mutta ei enää täällä…) ja aamuisin piti tökkiä, kun mahassa tuntui niin hiljaiselta. Syy selvisi pian syntymänsä jälkeen: erittäin aamu-uninen tapaus! Ensimmäisinä kuukausinaan porskutti yöunia helposti kymmeneen ja joskus jopa yhteentoista saakka.

Tuossa kollaasissa kuvia tammikuusta vappuun; tuo viimeinen kuva on vappupäivältä 2014 (jolloin aloin jo sopeutua ajatukseen, että olisimme yhtä aina…). Maha alkoi kasvaa kunnolla tammikuussa. Silti koko viimeisen kolmanneksenkin olo oli vielä oikein hyvä. Suurin raskauden aiheuttama riesa oli liitoskivut, ai ai ja vielä kerran ai! Ne vaivasivat ainakin kaksi viimeistä kuukautta; joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän. Muistan, että mitä kauemmin olin ollut paikoillani, sitä kivuliaampaa oli liikkeellelähtö. Erityisesti öisin liikkuminen oli yhtä tuskaa. Järkyttävää vihlovaa kipua; onnellisia te, jotka ette niistä kärsi!

Vauvaa ultrattiin aina 3D-ultralla. Olin suunnitellut, että menemme jossain vaiheessa yksityiselle 4D-ultraan. Kun tuo tuli ajankohtaiseksi, kävi ilmi, ettei Kokkolassa 4D-ultria missään tehdäkään! Mikä pettymys! Siinä vaiheessa raskautta en enää halunnut lähteä Vaasaan tai kauemmas, joten tuo ultra jäi sitten kokonaan kokematta. Kosmetiikkaa käytin ihan normaalisti koko raskausajan, mutta kampaajalla kävin hieman harvemmin. Hiuksiani en värjännyt kertaakaan tyvestä saakka, laitatin ainoastaan raitoja kaksi kertaa raskauden aikana. Kielletyt ruoka-aineet raskausaikana, oi voi! Mies tuumasi alkuraskaudessa, että saatko sä syödä mitään! (Sainhan minä; raskauskiloja kertyi yhteensä 12 kg.) Monenlaista kommenttia tosiaan tuntui löytyvän vähän aineesta kuin aineesta, joten päätin ottaa täysin löysin rantein. Omasta mielestäni vakavammalla otteella kielletyt ruoka-aineet jätin kokonaan pois, mutta kaikkia rajoituksia en rehellisesti sanottuna raskausaikana edes muistanut. Aloin muistelemaan tähän esimerkkejä ja mieleen tulivat mm. ravintolassa syömäni puolikas medium-pihvi (jonka olin kyllä pyytänyt kypsänä) sekä pari juustokakun palasta… Alkoholia en käyttänyt raskausaikana muuta kuin punaviinitilkkasen verran jouluaterialla. Sain heti ensimmäisestä siemaisusta niin kovan närästyksen, että se jäi siihen – luonto hoiti asian. Pari kertaa tuli ravintolassa testattua alkoholitonta punaviiniä (ei huonoja!), sillä joidenkin aterioiden yhteydessä se nyt vain on ainoa mahdollinen ruokajuoma.

Myytit poikaraskaudesta verrattuna tyttöraskauteen pitivät osallani jotakuinkin paikkansa. En kokenut mitään valtaisaa pahoinvointijaksoa, kasvoni eivät juurikaan kokeneet muutoksia (jos ei huomioida aivan viimeisten viikkojen turvotusta…) ja sainkin usein kuulla, ettei kasvoistani huomaa ollenkaan, että odotan. Vauvamahani ei myöskään levinnyt sivuille, joten takaa sitä ei helposti huomannut. Niin joo! Vauvan sykkeet olivat aina kovin korkeat, kun häntä kuunneltiin neuvolassa tms. Yleensähän sanotaan, että korkeat sykkeet tietävät tyttöä ja matalat poikaa. Mutta sehän riippuu aivan täysin siitä, onko vauva kuunteluhetkellä levossa vai liikkeellä. Meidän ikiliikkuja taisi olla aina liikkeellä ja sykkeet sen vuoksi 150-170 :).

Kolme viimeistä raskauskuukautta kuluivat pienimuotoisessa stressissä: kohtu otti yhtäkkiä valtaisan kasvupyrähdyksen ja sen vuoksi ravasin äitipolilla ylimääräisissä ultrissa. Syytä korkeaan sf-mittaan ei löytynyt; joka toinen viikko vauva näytti kasvavan normaalisti ja joka toinen viikko hän näytti isohkolta. Synnytyspelkoinen oli välillä kauhusta kankea ja tulipa muutamat itkutkin ultrien jälkeen lääkärille itkettyä. Syyksi todettiin kuitenkin se, että vauva pysytteli kohdussa erittäin korkealla poikittain (!) ja oli sen vuoksi venyttänyt yksiötään niin nopeasti. Nooh, noin kuukausi ennen laskettua aikaani (joka oli huhtikuun loppupuolella) alkoivat lääkärit taas väläytellä iso vauva -korttia. Puhuttiin mm. käynnistyksestä viikolle 40. Pääsiäisviikolla kävin synnytystapa-arviossa ja taas oli iso vauva tulossa. Niinpä lääkäri päätti, että heti kun synnärin pahin ruuhka olisi ohi, minut otettaisiin sisälle. Lähtö tulikin sitten lankalauantaina. Pakkailin viimeisiä tavaroita sairaalakassiini ja availin trulleille ovea – se oli menoa! Paitsi ettei ollutkaan… Useat käynnistely-yritykset ja päivät osastolla eivät vaikuttaneet millään tavalla emmekä päässeet käynnistelyissä edes toiseen vaiheeseen. En oikein tiedä, koinko koko raskausaikana mitään kunnon supistuksia. Kohtu kyllä kovettui silloin tällöin, mutta mitään suurempaa kipua en niiden yhteydessä tuntenut.
Hoin osastolääkäreille koko ajan, että ei se synny alakautta, mutta he pitkittivät asiaa 2-3 viikolla, koska olivat niin vahvasti alatiesynnytyksen kannalla. Kotoa käsin hyppäsin synnärillä lääkärin vastaanotolla – ulkomaalaistaustainen lääkäri tokaisi huonohkolla suomellaan, että tilanteeni on jo aika toivoton. Tuon yliaikainen synnytyspelkoinen ensisynnyttäjä todellakin haluaa kuulla :D. Koska tiesin, ettei hän kielestä johtuen tarkoittanut asiaa ihan tuolla tavoin, kykenin nauramaan asialle ja siitä jäikin hauska muisto. 

Maanantaina 5.5.2014 olimme jälleen synnärillä kahden lääkärin vastaanotolla, minä ja mies. Vihdoin tehtiin päätös sektiosta ja saimme valita vauvan syntymäpäivän: 7. tai 8.5. Mies totesi, että 8. päivä on hyvä, toisen kissankin synttärit silloin, joten menevät sitten aina samalla kakulla pojan kanssa. Lääkärit katsoivat hämmentyneinä, että onko tuo mies tosissaan ja mua nauratti. Jotenkin se oli niin osuva heitto useiden päivien raastavaan jännitykseen. 8.5. oli päätöksemme kuitenkin siksi, että se oli myös pappani syntymäpäivä tasan sata vuotta aiemmin. Ajattelin, että koska tässä on nyt näinkin pitkä raskausaika takana, niin ei se yksi päivä lisää enää missään tunnu. Lisäksi tuona päivänä leikkaava lääkäri oli minulle aiemmista lääkärikäynneistä johtuen tuttu, joten sekin tuntui mukavalta ajatukselta. Tuolloin vauvasta tehtiin viimeinen painoarvio: 4023 g, joka kyllä meidän tapauksessamme osuikin sitten todella lähelle! Vauva painoi syntyessään 4100 g.
Tuon tapaamisen jälkeen matkasimme kotiin liitoskipujen kera jännittämään, käynnistyykö synnytys nyt itsestään, kun stressi hieman helpotti. No eihän se käynnistynyt ja torstaiaamuna matkasimme synnärille viimeistä kertaa miehen kanssa kaksin. Tässä vaiheessa voisi käydä mielessä, että kunpa kaikki nyt jo menisi helpoimman kautta, mutta kuinkas sitten kävikään. Synnytyksestä olen kirjoittanut postauksen Erään torstain synnytyskertomus, jonka aion käydä nyt itsekin kuukausien tauon jälkeen lukaisemassa. Viereen paketti nessuja! Sen jälkeen alkaa saunailtamme. Ensimmäisenä kylpyyn pääsee parhaillaan olohuoneessa mppua (=lamppu) hokeva söpöliini ♥

 

 

Vauvamme syntymästä on jo tovi, tänään tasan kolme kuukautta – oikea aika jakaa tämä kokemukseni kanssanne. Olen kirjoitellut tätä postausta aina silloin tällöin, kun on ollut hieman enemmän aikaa paneutua asiaan. Nyt yksityiskohdat on vielä aika tarkkoina mielessä, hyvä niin.

Ennen omaa sektiotani en juurikaan netistä mitään juttuja lukenut, tarkoituksella jätin tuon tekemättä. Vahingossa kuitenkin törmäsin joihinkin tätäkin aihetta käsitteleviin keskusteluihin ja melko pian sain todeta, että nettiin taitaa päätyä suurimmaksi osaksi niitä negatiivisia kokemuksia. Siinä yksi lisäsyy jakaa tämä oma kokemukseni täällä. Sektiosta toipuminen -postauksestani voitte lukea paremmin toipumisprosessistani. Tämän postauksen kuvituksena käytin eräänä kesäiltana Kokkolan Trullevin kalasatamassa ottamiani kuvia.

Niille, jotka eivät blogiani silloin vielä seuranneet, kerrottakoon, että kovasta synnytyspelostani huolimatta olin valmis alatiesynnytykseen. Useiden päivien käynnistely-yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta ja koska vauva oli saatava ulos ilmeisen mieluisasta ensikodistaan, oli sektio ainoa vaihtoehto. Olin itse hokenut sitä lääkäreille jo pari viikkoa; en uskonut, että synnytys tulisi käynnistymään eikä niin tapahtunutkaan. Lääkärit halusivat kuitenkin vielä odottaa ja antaa luonnolle mahdollisuuden. Kun sitten viimeisen kerran kävin osastolääkärin vastaanotolla (heitä oli siellä silloin oikein kaksi kappaletta) ja kävi ilmi, ettei käynnistyspillerit eikä luontokaan ole asiaa yhtään edistäneet, tehtiin päätös sektiosta. Vaikka olin helpottunut että pitkälle prosessille tulisi vihdoin piste, purskahdin silti itkuun. Pelkäsin siis myös sektiota. Lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että suunnitellussa sektiossa riskit on kaikin puolin pienemmät kuin esim. hätäsektiossa. Oli kuitenkin vaikea asennoitua, sillä tähän saakka lääkärit olivat hokeneet, kuinka sektio on se viimeinen vaihtoehto ja kaikin puolin riskialttiimpi sekä äidille että vauvalle… Pienen itkupurkauksen jälkeen lähdimme miehen kanssa kotiin, helpottuneina siitä, että vauvan tuleva syntymäpäivä oli nyt tiedossa. Kuten aiemmin kerroin, valitsimme kahdesta vaihtoehdosta sektiopäiväksi päivän, jolloin pappani eli vauvan isopappa olisi täyttänyt 100 vuotta. Se toi päivään vielä enemmän arvokkuutta ja juhlan tuntua. Ei ihan joka poika synny tuollaisena päivänä! Osastokäynnin jälkeen alkoi soittorumba: halusin ilmoittaa kaikille läheisilleni uutiset ja mitä kolmen päivän päästä tulisi tapahtumaan. Nuo viimeiset kolme päivää kuluivatkin jännittäen, ehtiikö synnytys sittenkin vielä käynnistyä, vaikka en siihen oikein uskonutkaan.

Sektiossa oli kolme osa-aluetta, joita etukäteen eniten pelkäsin: katetrointi, selkäydinpuudutus sekä itse leikkaus. Kaksi ensimmäistä menikin hieman mönkään, mutta onnekseni tuo viimeinen eli suurin asia onnistui oikein hyvin.
Saavuimme synnytysosastolle torstaiaamuna klo 7. Meille oli maanantaina kerrottu, että sektiot hoidetaan aina aamulla ensimmäisinä ja muut (kuten esim. kohdunpoistot jne.) vasta niiden jälkeen. Nooh, saimme kuitenkin heti kuulla, että sektioni tulisi viivästymään eikä tarkkaa aikaa osattu sanoa. Onneksemme saimme toivomamme perhehuoneen ja pääsimme sinne heti lepäilemään ja odottelemaan. Odottelua olikin sitten tosiaan luvassa eikä se helpottanut jännitystäni kyllä lainkaan. Aina kun olin vaipumassa uneen, joku tuli huoneeseen kysymään tai tuomaan jotain. Jälkeenpäin ajateltuna tuo uni olisi kyllä ollut tarpeen. Kaamea nälkä ja janokin vaivasivat; olinhan edellisestä illasta saakka ollut ravinnotta.
Puoliltapäivin alkoi sitten tapahtua ja melkoisella kiireellä. Leikkaussalista oli soitettu, että olisivat valmiina sektiotani varten. Niinpä aloin pukea leikkausvaatteita ja hoitaja minulle tukisukkia. Samalla toinen hoitaja ja opiskelija laittoivat käteeni kanyylia; tuokin asia jota inhoan! Se sattuu valtavasti, sillä kämmenselässäni ei ole juurikaan ns. ylimääräistä nahkaa :D ja alue on sen vuoksi todella herkkä, myös suonet pakenivat alta. Niinpä kanyyli päädyttiin tälläkin kertaa laittamaan ranteeni sisäsyrjään.
Ensimmäinen asia, jota olin jännittänyt (= katetrointi) sattui ja tuntui ikävältä. Kaiken lisäksi hoitaja kiireessä epäonnistui ja leikkaussalin henkilökunta joutui tekemään kaiken uudestaan. Tuolloin se onnistui eikä edes sattunut. Synnytysosaston hoitajan kiirehtiminen ja hössääminen tarttui minuun ja tunsin kurkussa jo palasen ennen kuin lähdimme kohti leikkaussalia… Kun hän luovutti minut leikkaussalihenkilökunnalle, tärisin sängyssä aivan kauttaaltani ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Yritin tärinän keskeltä vastailla kysymyksiin ja vain odotin, että kaikki olisi ohi.

Kun matkasimme kohti leikkaussalia, yritin rauhoitella itseäni ja makoilin sängyssä seinäkylttejä lukien: Leikkaussali 3, leikkaussali 4… Leikkaussalissa oli monta ihmistä, en laskenut, mutta joka puolella tuntui joku esittelevän itsensä ja kertovan tehtävänsä. Tärinäni jatkui ja siirryin leikkauspöydälle, olipa se kapea! Ihanan rauhoittava keski-ikäinen mieshoitaja peitteli minut lämpimillä pyyhkeillä ja rupattelimme hetken niitä näitä. Yksi naishoitaja tuli viereeni jutustelemaan, kysyi mm. tiedänkö kumpaa sukupuolta vauva on ja kyyneleitä pyyhkiessäni hymyilin sanan poika. Hän kysyi, onko hänelle jo nimi valmiina vai onko se salaisuus. Sanoin vauvan nimen; sen nimen, joksi olimme häntä rakenneultrasta lähtien kutsuneet ja josta lopulta tuli vauvan kolmas nimi. Hoitaja tuumasi siihen, että onpa tosi kaunis nimi.

Nukutuslääkäri saapui, pieni keski-ikäinen nainen. Toinen pelkäämäni osa-alue oli lähellä. Kävin kyljelleni makaamaan, rauhoittavaan mieslääkäriin vauvamahaani nojaten. Mietin, miten tämä ikinä onnistuu, kun tärisin niin valtavasti. Jotenkin sain kuitenkin tärinän loppumaan ja selkäni pyöreäksi, kuten kuului. Nukutuslääkärin ääni oli niin hiljainen, että hädin tuskin kuulin, mitä hän puhui. Ensin hän puudutteli ihoa alaselän alueelta, piikit tuntuivat jonkin verran. Sen jälkeen hän alkoi pistää itse selkäydinpuudutusta, ne piikit sattuivat välillä ja kunnolla. Tunsin ihmeellistä säteilyä siellä täällä alaselässä, mutta mitään puutumista en tuntenut. Vartin yrittämisen jälkeen kokeilimme istuma-asentoa, sain ohjeen pyöristää selkääni kuin vihainen kissa ja mietin samalla leppoisia murmeleitani. Piikitys alkoi uudestaan, uudessa asennossa. Puristin tyynyä syliini ja toisella kädellä pidin happinaamaria kasvoillani. Mieslääkäri piti tukevasti kiinni olkapäästäni ja yläselästäni, jotta en liikahtaisi. Tunsin jonkin verran kivuliaita piikkejä siellä täällä alaselässäni, välillä kipu tuntui syvemmälläkin. Muovinen happinaamari hikoilutti kasvoja, itketti ja pelotti. Mietin pienen paniikin nostaessa päätään, että joudunkohan lähteä vielä Ouluun synnyttämään… Naishoitaja huudahti kauempaa, että verenpaineet koko ajan yli 200. Niin joo, verenpainemittari hurisi käsivarressani muutaman minuutin välein. Puoli tuntia selkäydinpuudutusyritystä takana, kun joku hoitaja kysyi nukutuslääkäriltä, soitetaanko apua paikalle. Pian saapui nuorehko miespuolinen nukutuslääkäri, jämäkkä ja reipasotteinen. Heräsi uudenlainen luottamus. Jatkoimme istumisasennossa; uuden lääkärin otteet olivat kovemmat ja kipukin voimakkaampaa. Puudutuspiikit saivat aikaan ikäviä ja jonkin verran kivuliaita sähköiskuja oikeaan jalkaani. Jalka nousi niiden voimasta aina salamannopeasti ylös, kuin olisin potkaissut sillä. Muistaakseni sähköiskuja tuli kolme, itkin ja pidin happinaamaria paikoillaan. Naishoitaja tuli ja silitti olkapäätäni, sanoi että hienosti jaksat. Oli kulunut lähes tunti ensimmäisistä selkäydinpuudutusyrityksistä. Mietin, mitenhän tässä oikein käy ja mitäs jos jotain menee pahasti pieleen… Vihdoin miesnukutuslääkäri totesi, että tätä ei voi loputtomiin pitkittää, tehdään päätös nukutuksesta. Hän pyysi samalla, että lastenlääkäri soitettaisiin paikalle. Nimittäin kun äiti nukutetaan, on vauva saatava kiireesti ulos, sillä nukutusaine vaikuttaa myös häneen. Vauva on tällöin uneliaampi, joten lastenlääkärin on oltava paikalla ja mahdollisesti avustettava vauvaa hengittämään itse. En ollut enää hereillä, kun lastenlääkäri saapui, mutta kuulin mieheltä jälkeenpäin, että lastenlääkäri oli todella mukava mies; lastenosaston ylilääkäri, joka onneksemme hoiti vauvaa myös lastenosastolla hänen sairastuttuaan infektioon kolmeviikkoisena.

Takaisin leikkaussaliin… Kun kuulin, että minut nukutetaan, tajusin heti, ettei mies tulisi pääsemään mukaan synnytykseen. Itkin ja katsoin häneen, hän oli käytävässä, leikkaussalin ulkopuolella. Hoitaja kävi kertomassa hänelle nukutuksesta, avoimista ovista näimme toisemme ja mies nosti peukun pystyyn tsempiksi. Sen jälkeen tärisevää minua laitettiinkin jo kiireesti kapealle pöydälle selinmakuulle. Kolme hoitajaa etsi tyynyä, joka laitettaisiin pääni alle: mihin se oli hävinnyt? Jännitys ja pelko purkaantuivat nauruna kun huomasin, että minähän puristin sitä kyseistä tyynyä edelleen mahaani vasten!

Nukutuslääkäri totesi, että alaselkä voi olla pari päivää kipeä (pari nyrkinkokoista mustelma-aluetta sinne ilmestyikin) ja mietiskelin siinä, että mitenköhän sektion jälkeen sängyssä makoilen, jos en voi olla mahallani, kyljelläni enkä selälläni… En kuitenkaan loppujen lopuksi tuntenut selässä kipua, ehkä särkylääkkeet vaikuttivat sen verran siihenkin. Jalkojen iho tuntui hassulta ja pistelevältä muistaakseni vielä pari vuorokautta sektion jälkeen ja jännitinkin, palautuisiko iho täysin ennalleen…

Leikkaussalissa ympärilläni alkoi hyörinä: sähkönsininen sermi tuli eteen ja mahaani alettiin pesemään, muistan miten kellertävä aine kirveli. Miesnukutuslääkäri oli aivan vieressäni, hän jutteli niitä näitä ja antoi samalla ohjeita anestesiahoitajalle. Hän mm. kysyi, oliko mua ennen nukutettu. Kyllä oli, yläasteella, nielurisaleikkausta varten. Huomasin siinä maatessani leikkaavan lääkärin olevan ihan lähellä, silmäili minua maskinsa takaa kumisaappaat jalassa. Nukutuslääkäri ojensi jonkin hengitysputken, johon aloin hitaasti hengittelemään sisään ja ulos. Samalla hän neuvoi hoitajaa lisäämään nukutusainetta. Kuulin ohjeet kolme kertaa, sitten nukahdin. Viimeisen kerran katsoin kelloa sen ollessa 13:53, tuosta meni vielä hetki ennen kuin nukahdin. Vauva syntyi klo 14:08, itse heräsin heräämöstä 15:30 paikkeilla.
Siellä hoitajat kutsuivat minua nimeltä ja sen jälkeen heti onnittelivat sanoilla Onneksi olkoon, sulle on syntynyt poika. Muistan miten hymyilin ja hoin, onneksi se on ohi, ihanaa että se on ohi… Niin kovasti olin synnytystä pelännyt! Samassa ajattelin, että kyllähän mä tiesin että poika siellä on, kertokaa lisää, kertokaa lisää! Ensimmäisenä taisin kysyä, onko vauvalla kaikki hyvin, itkikö hän syntyessään ja heti perään, paljonko hän painoi. Taisin kysyä jo seuraavan kysymyksen, ennen kuin sain aiempaan edes vastausta… Hoitajat tiesivät vain, että kaikki oli hyvin ja vauva oli itkenyt heti synnyttyään. He myös soittivat osastolle kysyäkseen muita tietoja. Kertoivat pojan painaneen 4100 g. Pituus meidän sairaalassamme mitataan vasta seuraavana päivänä, kun vauvat ovat hieman ”suoristuneet”. Pituutta pojallamme oli myöskin komeasti: 53,5 cm.

Muut hoitajat lähtivät, vain yksi jäi paikalle. Kysyin myöskin, oliko vauvalla paljon hiuksia :D. Näitä monenmoisia yksityiskohtia tenttasin heräämössä tältä yhdeltä hoitajalta, joka oli jäänyt mua lääkitsemään. Kysyin häneltä ainakin viiteen eri otteeseen asioita, kunnes lääketokkurassa viesti meni perille: hän on heräämöhoitaja, hän ei ollut leikkaussalissa… Hän kysyi koko ajan, millaista kipua tunnen asteikolla 0-10 ja lisäili lääkettä arvioni mukaisesti. Kun hän kysyi tuota ensimmäisen kerran, sai hän vastaukseksi numeron 8… Lääkettä sainkin sitten sen verran, että koko torstai-ilta on edelleen hieman hämärän peitossa ja osastopäivien aikana kysyin mieheltä samat kyseistä iltaa koskevat asiat varmaan seitsemän(kymmentä) kertaa. Heräämö meni kuudelta kiinni, joten minut vietiin perhehuoneeseemme hieman ennen sitä. Sen jälkeen olin pelkästään suun kautta otettavien lääkkeiden armoilla. Tuolta torstai-illalta muistan hyvin sen, miten varovasti maistelin viiliä… Nukutuksen jälkeen voi hyvinkin olla pahoinvoiva, en onneksi ollut, mutta varovainen syömisen suhteen olin. Voin kertoa, etten koskaan ole ollut mikään viilin suurin ystävä, mutta tuolloin se maistui aivan taivaalliselta!

Heräämössä tunsin sektiokivun ensimmäistä kertaa ja olihan se aikamoista, ennen kuin lääkitys saatiin kohdalleen. Kaikista kamalinta oli kuitenkin se, kun kohtuani paineltiin, jotta se alkaisi supistumaan pikkuhiljaa. Tuota seikkaa pelkäsin joka päivä ja vastahakoisesti annoin mahaani koskea :D. Heräämössä kohtua jo paineltiin ja voi miten voimakkaasti, huusin kivusta aivan ääneen, jolloin hoitaja tokaisi, ettei hän enää halua painaa, saavat osastolla hoitaa asian… Toinen ikävä asia oli hengitysputkesta aiheutunut lima kurkussa, voi huh sitä tunnetta kun välillä oli pakko yskiä! En osannut ajatella, mistä moinen. Vasta perhehuoneessamme hoksasin, mistä tuo lima ja yskäisyys johtuivat. Suonensisäiset kipulääkkeet saivat aikaan sellaisen humalatilaan verrattavan olotilan enkä muista ihan kaikkea kyseiseltä illalta. Olen puhunut puhelimessa aika monenkin ihmisen kanssa; vain murto-osasta muistikuvia. Tekstareihin olin vastaillut ja oli muuten aika jännää lukea niitä jälkikäteen, kun en muistanut sisältöjä lainkaan :D. Aivan kuin joku muu olisi toiminut minuna ja minä itse astuin remmiin sitten perjantaina.

Kuitenkaan koskaan, en koskaan unohda sitä, kun sänkyni vietiin heräämöstä huoneeseemme. Sänky saapui huoneeseen pääty edellä ja yritin kovasti kurkistella, näkisinkö miehen ja rakkaan pienen vauvamme siellä. Muistan elävästi miehen ilmeen ja katseen, kun saavuin huoneeseemme. Olimme ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä. Nyt oli vihdoin minun vuoroni tavata lapsemme, sukulaiset jo olivat hänet miehen lähettämistä kuvista nähneet. Siellähän hän sitten oli, pienessä sängyssä turkoosi villapipo päässään <3. Silmät näyttivät lähes mustilta ja pieni turvotus sai vauvan näyttämään hieman aasialaiselta. Sain hänet rinnalleni heti samana iltana, vauva tiesi samantien mikä on homman nimi – imu oli erittäin tehokas :D. Pidin häntä rinnallani ja kainalossani niin paljon kuin vain mahdollista, isänsä hoiti vaippahommat yhdessä hoitajan kanssa. Vauva nukkui ensimmäisenä vuorokautenaan paljon, maailmaan saapuminen oli rankkaa pienelle. Välillä tuntui täysin epätodelliselta: onko tuo käärö meidän, meidän ikioma? Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, voi sitä onnen tunnetta. Sitä en osaa kuvailla, se on jotain niin suurta ja kokonaisvaltaista.

En koskaan unohda, miltä se pieni pipo päässään kyljellään nukkuva käärö näytti. Sinäkö se olet pieni? Sinä, joka vasta muutamaa tuntia aiemmin sisälläni potkit. Sinä, joka yhdeksän kuukautta kuljit mukanani aivan joka paikkaan. Sinä, joka olit niin iso osa minua. Nyt olet siinä.

 

Tuo oli päivä arkinen
vaan pieni poika muutti sen
tuli päivästä suuri ja ihmeellinen
me varmasti ikuisesti muistamme sen.

 

 

 

The sun goes down
The stars come out
And all that counts
Is here and now
My universe will never be the same
I’m glad you came

So glad you came

(Tekstilainaus The Wanted – Glad You Came.)