Lämpöiset kiitokseni teille kaikille onnitteluistanne ja ihanista viesteistänne eiliseen Kerron sulle salaisuuden -postaukseeni! Kieltämättä helpotti, kun sai kerrottua asian täällä blogissa eikä tarvitse enää varoa ihan jokaista sanaansa… Halusimme luonnollisesti kertoa asian ensimmäisenä lähipiirillemme, mutta voi että mä olen halunnut kertoa tämän teillekin jo jonkin aikaa!!!
Sekä perheiltämme että ystäviltämme on tullut niin mainioita ja aitoja reaktioita että! Niiden muisteleminen naurattaa ja liikuttaa varmasti vielä pitkään. Kaikki ovat niin innoissaan ja ensikertalaiset; tulevat mummu & pappa sekä eno jo miettivät, mihin kaikkialle lapsen vievät ja mitä hänelle opettavat (eno aikoi kuulemma opettaa mm. laskettelemaan). Fammo pohdiskeli vauvan sukupuolta ja faffa tuumasi, että tässähän saa kohta alkaa taas opettelemaan tuutulauluja. Tuntuu niin ihanalta, että häntä niin kovasti odotetaan.
Yllättävän moni teistä lukijoista oli jo aavistanut asian, ihan yllätyin! Omasta mielestäni olin nimittäin niin erinomaisen hyvin osannut tämän täällä salata :D. Siinä nähtiin… Ehkä kova väsymykseni ja reilun kuukauden takainen hedelmähimoni (joka edelleen jatkuu…) ovat myös puhuneet omaa kieltään.
Kysyittekin olostani ja sanoisin, että se on ollut aika vaihteleva. Välillä valtavaa väsymystä (on ollut päiviä, joista en muista muuta kuin että nukuin koko päivän kissat seuranani), josta ehdin jo hieman huolestuakin, kunnes ihana ystäväiseni kokeneempana rauhoitteli. Kuvotusta, närästystä sama mitä syön, päänsärkyä (ainakin luulen jälkimmäisenkin johtuvan raskaudesta)… Välillä on päiviä, jolloin voin mainiosti ja sitten taas on mm. kolmen päivän putkia, jolloin keskityn aamusta iltaan pidättelemään oksennusta. Ei siitä kuitenkaan sen enempää ;).
Mitään kovin erikoisia mielihaluja ei ole ollut, niitä olen nimittäin mielenkiinnolla odotellut, heh. Ihan normiruokia tehnyt mieli, mitä nyt pari suhteellisen voimakasta Mäkkäri-himoa: päähänpinttymänä suolaiset ranskalaiset ja ne kulautetaan alas mansikkapirtelöllä, nam :D.
Niin ja sitten tuo liikuttuneisuus, joka on mulla ihan luonnostaankin. Se on entisestään vahvistunut ja olen nykyään melkoisen itkuherkkä (mieheltä päässyt pari kertaa ällistynyt nauru ja sekös asiaa vain pahentaa…). Yhtenä päivänä tuossa pihalla ollessamme näimme muuttolintujen lentävän etelään – se oli liikaa :D. Tiedostan kyllä itsekin, että aika hupsua hommaa ja nuo muuttolintukyyneleetkin tunsin parhaimmaksi salata, heh.
En meinaa välillä uskoa tätä todeksi, olo on siis suurimmaksi osaksi vielä epäuskoinen. Luulen, että asia muuttuu todellisemmaksi sitten, kun alan tuntea vauvan liikkeitä. Emme voi kuin toivoa, että kaikki menisi hyvin.
Ultraäänissä olen käynyt eri syistä johtuen jo neljä kertaa: niskapoimu-ultra oli neljäs. Siellä täytyi kesken kaiken vaivihkaa kurkistaa keinutuolissa istuvaa miestä ja ultraavaa kätilöä ja sitten taas kuvaruutua, että oletteko nyt ihan varmoja, että kuva on minun kohdustani… Mutta kyllä se uskottava on, joku siellä möyrii ja käsiään ja jalkojaan heiluttelee; joku, joka on vain muutaman sentin kokoisenakin jo ihan vauvan muotoinen <3.
