Vauvamahat on suloisia. Vauvamahat on kaikilla erilaisia. Vauvamahat on uniikkeja, aivan kuten niissä kasvavat vauvatkin. Muistan aina sen hetken tammikuulta, kun vastaantulijat alkoivat luomaan katseitaan mahaani kasvojeni/silmieni sijasta, se hymyilytti kovastikin. Vauvamahani alkoi tuolloin näkymään ja nyt viimeisen kuukauden aikana siitä on kasvanut aika mukavan kokoinen pallo. Sanoin jo alkuraskaudessa miehelle, että mulle ei tule sellaista pientä jalkapallomahaa, ei koripallomahaakaan. Mulle tulee rantapallomaha ja tässäpäs tämä:
Raskausviikko 36. Todellakin loppusuora jo, kun vertaa kokonaisuuteen. Vaikka maha on muotoa rantapallo, takaa sitä ei näe, joka onkin melko yleistä poikamasujen kohdalla (toki poikkeuksiakin on!). Viime päivinä olen saanut kaverikseni pahoinvoinnin, jonka toivoin alkuraskauden tavoin pysyvän vain kuvotuksena. Tosin viime yönä se ei pysynyt enää vain siinä, vaan sain halailla pönttöä ihan olan takaa.
Joku teistä lukijoista toivoi vauvamasukuvaa, häpeilin alkuun toteuttaa sitä. Ajattelin lähinnä, että mitä mun läheisetkin ajattelee kun esittelen täällä mahaani… Ajattelen muutenkin elämässä aivan liikaa muiden ihmisten mielipiteitä ja tunteita, se on usein aika rasittavaakin. Mutta niin olennaista mun luonteelle…
Ihastelen arvettomia vauvamasuja, itselläni ei sellaista ole. Muistan aina sen hetken alkuraskaudesta, kun huomasin ne. Oli niinkin aikaista kuin kolmas raskauskuukausi ja siihen ne ilmestyi yhdessä yössä: lähes symmetrinen kuvio navan ympärille, molemmin puolin. Maha ei ollut vielä kasvanut lainkaan, mutta arvet ilmaantui siitä huolimatta. Säikähdin: kuinka paljon niitä ehtiikään vielä tulla! Samalla soimasin itseäni rankalla kädellä, kun murehdin jotain noin pinnallista, miten kehtasinkaan! On valtavasti naisia, jotka eivät koskaan pääse kokemaan raskautta ja sen rinnalla itkut arvista tuntuivat suorastaan typeriltä. Niinpä muutin asenteeni: arvet kertovat eletystä elämästä ja ne vaalenevat. Itselleni niitä ei ole tuon kolmannen raskauskuukauden jälkeen lisää tullut, mutta varmasti vielä jonain päivänä tulee.
Mikä tärkeintä: ilman niitä ei olisi tätä rakasta pientä vauvaa, jolla on tänään(kin) ollut oikein tomera masupäivä <3.
Osaan jo nyt kuvitella sen ikävän, mikä tuosta mahan katoamisesta jonain päivänä seuraa. Vaikka maha aiheuttaa ties minkälaista vaivaa ja välillä on äärimmäisen kurjia ja kivuliaita päiviä, tykkään silti tuosta masusta ihan valtavasti ja ihan varmasti tulen sitä jollain tasolla kaipaamaan.
Jännitän tällaisia henkilökohtaisia postauksia kovasti. Huomaan, että parin viimeisen blogivuoden aikana blogin lukijamäärien kasvaessa olen alkanut tuntemaan jotain bloggaajan rimakauhua… Tykkään kirjoitella välillä henkilökohtaisiakin juttuja, mutta joskus rohkeus puuttuu. Ehkä se tästä, pikkuhiljaa, harjoittelemalla. Tärkeintähän kuitenkin on se, että itsellä on asiasta hyvä mieli. Mukavaa viikonlopun jatkoa, kiva että piipahdit!