Oivalsin tänään yhden asian. Itsestäni. Ehkä ensimmäistä kertaa poikani syntymän jälkeen en pode yhtään huonoa omaatuntoa siitä, että vein hänet tänään aamupäivällä hoitoon vanhemmilleni koko päiväksi, tarkoittaen noin kuutta tuntia. Syy hoitoonviemiselle on se, että ehtisin tekemään blogitöitä rauhassa ja ajan kanssa. Pyöritteleekö joku tässä kohtaa silmiään? Siis viedä lapsi hoitoon, että voi tehdä blogia? Eikö sitä nyt voi tehdä milloin vain, vaikka lapsen päiväunien aikaan tai illalla, kun lapsi käy yöunille?

Toki voisi ja 99 % ajasta teeenkin blogiin liittyviä asioita pojan päiväunien aikana. Hän ei kuitenkaan tirsota päivisin mitään kolmea tuntia, ei kahtakaan, joten koskaan en voi tietää, onko aikaa puoli tuntia vai tunti, joskus ehkä jopa puolitoista tuntia! Hän käy yöunille klo 20.30-21.00 välillä, jonka jälkeen olen itse jo melkoisen väsynyt. Kesällä jaksoin kirjoitella blogia vielä tuohon aikaan, sillä silloin oli valoisaa. Nyt kuitenkin pimeä vuodenaika on täällä ja meidän äitien on tärkeää saada riittävästi unta. Olenkin nukahtanut lähes joka ilta jo kymmenen jälkeen. Nukkunut aamulla seitsemään tai puoli kahdeksaan, jolloin poika yleensä herää. Myös vanhempien on tärkeää viettää säännöllisesti yhteistä aikaa ja siihen on mahdollisuus ainoastaan iltaisin ja jos silloin istun koneella blogin ääressä niin… Näitä ajatuksia olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina, miettinyt ajankäytön jakamista.

En pidä blogia vähäpätöisenä, sillä se on tällä hetkellä tärkein tulonlähteeni ja sen ansiosta voin hoitaa poikaamme kotona. Blogin ylläpitämiseen ei kuulu ainoastaan tämä, että istun tässä näpyttelemässä tätä tekstiä. Tähän kuuluvat yhtä olennaisena osana myöskin valokuvien ottaminen, niiden siirtäminen koneelle, käsitteleminen ja siirtäminen blogiin, kommentteihin vastaaminen, sähköpostiliikenne ja usein myös päällä on jonkinmoisia yhteistyökuvioita, jotka myöskin vievät aikaa. Toki blogin rinnalla aikaa vievät myös ne arkiset askareet kuten kotityöt ruuanlaittoineen ja siivouksineen, kissojen hoitaminen ja sitten itse lapsi :).

Poika on ollut isovanhemmillaan hoidossa aina silloin tällöin eikä hän ole vielä kertaakaan jäänyt heidän luokseen itkemään. Minun ei ole koskaan tarvinnut jättää itkevää lasta taakseni, joten se on ollut kyllä suuri helpottava tekijä. Yökylässä poika on ollut kaksi kertaa: yhden yön sekä huhtikuussa että toukokuussa. Poika on molemmilla kerroilla jäänyt hoitoon täysin tyytyväisenä ja innokkaana, minä olen itkenyt :D. Päiväsaikaan voin jättää hänet hoitoon itkemättä ja ilman omantunnontuskia, mutta nuo yökyläilyt on asia erikseen. Miten teillä muilla? Meneeköhän tämä mulla ajan kanssa ohi..? Vai joudunko tästä eteenpäin aina kieltäytymään kaikista tuonkaltaisista menoista..? Kurkkua kuristaa ajatuskin yökylästä, vaikka tiedän, että poika on hyvissä käsissä ja nauttii olla mummolassa. Silti se oma ikävä on niin kovin vahvana mielessä ja noina kahtena kertana olen vain odottanut, että olisipa jo seuraava päivä, jotta saan pojan kotiin :D. On niin ihanaa käydä nukkumaan, kun voi siinä samalla tarkistaa, että pojalla on sukat jalassa ja unikaveri ihan vieressä. Silittää pientä päätä ja kuiskata hyviä unia. Puhumattakaan siitä tuhinasta, jota saa yöllä herätessään kuunnella ♥.

Onko jollekin muullekin yökylään vieminen yhtä tuskallista vai olenko omituinen poikkeustapaus?

002

Kuinkahan monta minuuttia ja askelta vuorokaudestani kuluu siihen, kun vien taaperon pois kissojen luota? Aivan kuin se jotain hyödyttäisi, sillä saan toistaa saman alle minuutin kuluttua. Pieni eläkeläiskissarouvamme ei ole tästä kovin mielissään, mutta ei hirmuisen näreissäänkään (vielä). Hänellä on enää kaksi paikkaa, jossa saa olla ihan rauhassa: sauna ja pojan hoitonurkkaus kodinhoitohuoneessa :D. Nuorempi kissamme suhtautuu tähän, kuten elämään yleensäkin, hieman rennommalla otteella.

Usein kuulee puhuttavan siitä, miten tuoreet äidit pelkäävät kissojen tekevän jotain vauvalle. Tästä taaperonäkökulmasta en ole juurikaan kertomuksia tai muiden kokemuksia kuullut, joten kuulisin niitä mielelläni! Itselläni ei juurikaan tuota vauva-ajan huolta kissoista ollut, kissat suhtautuivat vauvaan aina kovin varovaisesti eivätkä hakeutuneet hänen lähelleen. Varovainen saa toki tässäkin asiassa olla, mutta mielestäni pelko on turhaa. Jos jotain, niin olen tässä reilun vuoden aikana oppinut taas jotain uutta kissoista. Olen jälleen kerran oivaltanut sen, miten viisaita eläimiä kissat ovatkaan. He ovat alusta saakka vaistonneet, että vauva on pieni, viaton ihminen ja näyttäneet sen hänen lähellään. Olen kovin ylpeä noista karvaisista lapsistani ja ennen kaikkea siitä, miten valtavan hienosti he ovat tähän muuttuneeseen elämäntilanteeseemme suhtautuneet.

Niinpä minun ja mieheni tehtävänä onkin suojella kissoja innostuneelta taaperolta, joka ei vielä täysin ymmärrä, miten kissoja tulee kohdella. Tämä opetteluvaihe vaatii hermoja kyllä kaikilta osapuolilta, voin kertoa… Poika hakeutuu lähes jatkuvasti kissojen luo, hokee kimeällä huudahdusäänellä I-A! ja seuraa heitä j-o-k-a paikkaan. Alkuun halaa ja silittää heitä hellästi, mutta sitten alkaa usein hieman ronskimpi tutkiminen. Saattaa pyöritellä häntää, tutkia tassuja yksitellen, yrittää nostaa kissaa syliin, kasata leluja heidän päälleen, nostaa omia jalkojaan heidän päälleen ja mitä näitä nyt onkaan. Kissat eivät tee mitään; olla möllöttävät, naukaisevat tai lähtevät karkuun. Jos minä käsittelisin heitä samalla tavalla, saisin kyllä pienen näykkäisyn ranteeseeni. Eivät selvästikään uskalla kohdella lasta samoin, vaikka tuntuu, että se ehkä olisi joskus paikallaankin, jotta poika vähän säikähtäisi ja oppisi kissojen kunnioitusta sitäkin kautta. Kieltomme kaikuvat nimittäin kuuroille korville! Kohtalotoverit, missä olette? Onhan tämä vain vaihe ja meneehän tämä pian ohi? Kaikki vinkit kehiin, kiitos! :)

012

Lupasin jossain vaiheessa kertoa, mihin turvaistuimeen lopulta päädyimme. Ajattelin, että kerron asiasta sitten, kun käyttökokemustakin on ehtinyt kertymään. Turvakaukalomme Maxi-Cosin Pebble FamilyFix-telakalla on matkannut uuteen kotiin ja poika on ehtinyt taittaa jo monen monta automatkaa uudessa istuimessaan:

turvaistuin

Kävimme paikallisessa lastentarvikeliikkeessä testailemassa paria turvaistuinmallia, mutta ne eivät istuneet autooni sitten millään! Auto on hieman haastava vinon takaoven vuoksi eikä takapenkkikään kovin tilava ole, joten se toi asiaan omat haasteensa. Uusi auto minun käyttööni on koko ajan etsinnän alla, mutta koska sopivaa ei ole vielä vastaan tullut, täytyi istuin valita nykyisen autoni mukaan. Käyttöä ja jokapäiväistä arkea helpottamaan valitsin lopulta Cybexin Sirona-turvaistuimen. Ostimme istuimen eräällä Oulun matkallamme, sävyksi valitsimme Black Beautyn. Istuin toimii kuin unelma! Tärkeimmät valintakriteerit turvallisuuden lisäksi olivat helppokäyttöisyys sekä istumamukavuus. Ne kaikki toteutuvat tässä kyllä ihan kympin arvoisesti.

Turvaistuimessa on 360° kääntömekanismi eli lapsen voi nostaa istuimeen siten, että istuin on kääntyneenä sivuttain; aukinaisen oven puoleen. Niin kätevä! Vöitä voi sitten helposti kiristellä ja asetella eikä tarvitse olla mitenkään selkä vinossa tuota tehdessä. Kun lapsi on istuimessa ja vyöt kiinni, ei muuta kuin istuin napista painamalla oikeaan asentoon ja matkaan!

sirona-turvaistuin

Istuinta voi käyttää pitkäänkin näin selkä menosuuntaan, mutta toimii toki myös kasvot menosuuntaan -asennossa. Istuimen mukana tuli oma jalusta ja se on kiinni autossani Isofix-kiinnityksellä. Miehen autoon ostimme naapureiltamme Brion turvaistuimen, joka on turvavyökiinnitteinen. Tuota käytämme vain satunnaisesti, mutta se on oikein kätevä kakkosistuin ja sitä on helppo käyttää myös isovanhempien autoissa tarvittaessa.

Poika on todella tyytyväinen automatkustaja ja jaksaa istua paikoillaan pitempiäkin matkoja. Ei näytä kyllästyvän edes tuohon selkä menosuuntaan -asentoon. Jalat tosin joutuvat olemaan jo aavistuksen verran koukussa (tai sitten selkänojaa vasten nostettuina ;)), mutta se ei vaikuta turvallisuuteen millään tavalla.

Eikä tässä vielä kaikki! Turvaistuimessa on oikein kiva portaikko, jolla matkustusmukavuutta voi entisestään lisätä. Sitä voi pitää kolmessa eri asennossa: pystyasennossa (vasemmanpuolimmainen kuva) tai sitten kahden portaikon makuuasennossa (oikeanpuolimmainen kuva perimmäisessä makuuasennossa). Aina kun tiedän, että nyt tällä matkalla poika tulee torkahtamaan, käännän istuimen jo valmiiksi tuohon makuuasentoon. Tosin viimeksi eilen kävi tuollainen onnellinen yllätystorkahtaminen, jolloin jouduin ajamaan auton tiensivuun ja muuttamaan istuimen asentoa, sillä istuimen pystyasennossa pää retkotti ikävästi.

cybex sirona

Täällä pesukone hurisee, poika ja kissat nukkuvat, mies katselee telkkaria ja minä ajattelin sytytellä muutaman kynttilän ja alkaa kokkailemaan Chili con carnea. Poika oppi muuten eilen uuden sanan: yhtäkkiä erästä kirjaa lukiessamme osoitti kokkia ja tokaisi selevällä suomen kielellä kokki! Olipa hauska! Hokee sitä nyt ihan intona ja naureskelee. Voi mun rakkain söpöliiniaarre kullanmuru mussukka ♥