Satuin yhtenä päivänä näkemään ohjelman Iso-Britannian kuninkaallisista. Siinä vertailtiin mm. Kuningatar Elisabetin sekä Prinsessa Dianan tapaa olla äitinä. Kun kuningatar oli jollain edustusmatkalla ja palasi sieltä kotiin, hän ei juurikaan noteerannut poikaansa, Prinssi Charlesia. Vanhalta kuvanauhalta näkyi, miten hän kevyesti sipaisi poikansa päätä ja sen jälkeen käänsi tälle selkänsä, kuten kenelle tahansa muulle tervehtimään tulleelle. Seuraavassa videopätkässä näkyi Prinsessa Dianan kotiinpaluu. Poikansa olivat häntä vastassa. Hän pudotti kaikki käsissään olevat laukut maahan, polvistui ja otti poikansa vastaan avosylin leveästi hymyillen ja halasi lapsiaan tiukasti ja pitkään. Näytti siltä, kuin koko muu maailma olisi kadonnut heidän ympäriltään. 

Minua liikutti hirmuisesti se Dianan ja poikiensa jälleennäkeminen. Oivalsin, että olen hyvin samantapainen äiti pojalleni. Rakastava, lempeä ja sellainen, joka ei säästele tunteidensa osoittamista, vaan jakaa rakkautta ja hellyyttä anteliaasti ja aina kun siltä tuntuu, sillä näitä asioita ei tule säästellä. Samalla kuitenkin vedän rajat ja olen joissain asioissa aika tiukkakin äiti/kasvattaja. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsille pitää pienestä pitäen opettaa, mikä on oikein ja mikä on väärin. Lapsi ei ole pieni aikuinen, vaan hän kaipaa aikuisen, oman vanhempansa (ei hoitotätiä tai myöhemmin opettajaa…) opettamaan, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Hänellä ei ole samanlaista ymmärrystä asioista kuin aikuisella, sillä lapsen aivot ovat täysin erilaiset kuin aikuisen ihmisen aivot. Uskon myös vahvasti siihen, että rajat luovat lapselle turvaa.

Toivon, että saan muodostettua itselleni tietynlaisen auktoriteetin, jota lapsi kuuntelee ja tottelee. Ääntä ei tarvitsisi korottaa eikä varsinkaan mitään fyysisiä kuritustoimia käyttää, etenkään jälkimmäistä en hyväksy. Lapsi uskoisi jo tietystä äänensävystä tai ilmeestä, että nyt mennään liian pitkälle. Kahden vuoden kokemuksella tuntuu, että usein olen tuossa onnistunutkin, mutta välillä on toki niitä asiaankuuluvia kausia, kun korvat ovat vain koriste :). Ja tottakai on ihan tervettä ja normaalia sekin, että vanhempikin menettää joskus malttinsa ja korottaa ääntään. Se on aitoa ja mielestäni lapsen on hyvä nähdä sellaistakin eikä mitään teeskenneltyä viilipyttymäisyyttä. Kyllä lapsi sen kestää! Jos lapsella välillä kiehahtaa niin miksei aikuisellakin?

Uskon, että kun lapselle opettaa jo pienestä asti mitä saa ja mitä ei saa tehdä eikä anna hänen saada kaikkea tahtomaansa, oppii hän sietämään myös pettymyksiä elämässä. Sehän on valtavan tärkeä taito! Ei lapselle voi mielestäni opettaa, että hän saa mitä haluaa, vaikka sitten itkupotkuraivarilla. Olimme tässä jokin aika sitten eräässä ravintolassa syömässä eikä poika olisi millään halunnut istua pöydässä; hänen mielestään olisi ollut paljon hauskempaa juoksennella pitkin ravintolaa. Niinpä hän huusi tuolissaan naama punaisena minun ja miehen istuessa vieressä ihan tyynen rauhallisina. Omakin naama taisi olla välillä aika punainen, mutta ajattelin, että nyt ei anneta periksi. Useat ihmiset kääntyivät tuijottamaan; osa jakoi myötätuntoisia katseita, osa sellaisia, joista näki heidän miettivän miksi tuolla tavoin itkettävät lasta. Vartin verran oli aika hikiset oltavat, sitten lapsi huomasi, että tämähän on turhaa ja itku/kiukuttelu loppui kuin seinään. Teki mieli läpsäistä miehen kanssa yläfemmat: me hoidettiin se, me näytettiin, että huutamalla ei saa tahtoaan läpi. Muiden arvostelevista katseista huolimatta.

Miten kummassa usein niin monella vieraalla ihmisellä tuntuu olevan tilanteesta sellainen käsitys, että lapsi on oikeassa ja vanhemmat kohtelevat häntä huonosti itkettämällä tätä ihan turhaan? Miksi ihmiset muuten sillä tavalla ylipäätään tuijottavat? Ymmärrän, että katsotaan kerran tai maksimissaan kaksi, mutta jos vartin aikana lähes kymmenen kertaa? Eivätkö luota siihen, että lapsen omat vanhemmat tietävät mitä tekevät eivätkä varmasti tahallaan lastaan itketä? Vai pitäisikö kiukuttelevan lapsen kanssa aina poistua paikalta?

lastenhuone

Tähän asti olemme olleet miehen kanssa hyvin samoilla linjoilla kasvatukseen liittyvistä asioista. Siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Tosin tähän mennessä se on ollut ihan helppoakin, sillä tämänikäisen lapsen kohdalla nuo asiat ovat vielä suht selviä ja on helppo miettiä, mikä on kiellettyä ja mikä ei. Tuo kuitenkin jonkin verran jännittää tulevaisuutta ajatellen; alkaako linjamme rakoilla? Olemmeko parin vuoden päästä jo eri mieltä siitä, mikä on kiellettyä ja mikä ei? Miten ne asiat sitten ratkaistaan?

Olen itse sitä mieltä, että toisen auktoriteettia vanhempana ei saa murentaa lapsen kuullen. Eli jos mies komentaa poikaa jostain ja itse olen sitä mieltä, että komentaminen on turhaa, minun ei pitäisi sanoa sitä miehelle lapsen kuullen. Ja tietysti myös toisinpäin; miehen ei tulisi murentaa minun auktoriteettiani. Onko teillä ollut tämänkaltaisia tilanteita, miten olette ne ratkaisseet? Uskon, että jossain määrin tuollaista tapahtuu varmasti ihan joka perheessä ja se on ihan normaalia, mutta kunhan siitä ei tule mikään säännöllisesti toistuva tapa… Tämähän pätee myös muihin läheisiin: isovanhempiin, setiin, täteihin jne. Sieltäkin suunnalta saattaa joskus kuulua ”ei saa komentaa” tai muuta vastaavaa ja yhtä huono tapahan se on silloinkin.

Löysin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen hyvän artikkelin tästä aiheesta, jos joku haluaa käydä lukaisemassa. Artikkelin löydät tästä linkistä. Hän kirjoittaa tosi tärkeää asiaa, mm. näin:

Ei tarvita preussilaista yksimielisyyttä, ei tarvitse olla rautaisesti samaa mieltä. On hieno juttu, jos lapsi saa kokea vaikkapa äidin sanovan isälle: ’Hei, eiks toi nyt ole vähän turhan tiukkaa?’. Isä pysähtyy: ’Okei, voit kyllä olla oikeassa, pehmennetään seuraamusta’. Lapset näkevät konfliktin ratkaisuja, sen miten neuvotellaan silloin, kun on kaksi keskenään erimielistä osapuolta.

Eli eri mieltäkin voi kasvatusasioista olla, mutta sopuisasti. Tuon kun sitten aikanaan itsekin muistaisi :D. Haluan itselleni tänne talteen myös psykiatri Ben Furmanin artikkelin ”Kunpa lapsia kasvatettaisiin yhtä nätisti kuin koiria”. Itse pyrin kohtelemaan poikaa siten, että huomioin tosi ahkerasti hänen hyvää käytöstään ja jakelen siitä kehuja, mutta huonoa en huomioi. Toki komennan, jos sellaiselle on tarvetta, mutta muutoin yritän välttää sellaista tapaa, että huomion saisi huonolla käytöksellä. Helposti voi käydä niin, että kun homma menee putkeen, ollaan tyytyväisiä, mutta hiljaa itsekseen. Tässä on itsellänikin vielä petraamista, että säännöllisesti kehuisin jälkeenkinpäin pojan hyvää käytöstä eri tilanteissa. Selvästi näkee, että hän nauttii siitä, kun häntä kehutaan ja tulee usein sen päätteeksi halaamaan ♥.

Olen pariin otteeseen ollut todistamassa tilannetta, jossa vanhempi istuu leikkipuiston laidalla kännykkää näpytellen ja lapsi leikkii tyytyväisenä itsekseen. Lapsi saattaa välillä huudahtaa katso isi! ja isi murahtaa jotain, mutta ei nosta kunnolla edes katsettaan lapseen. Lasta harmittaa, se on selvä. Hän tietää, että saa isänsä huomion tekemällä jotain kiellettyä ja saattaa vaikka tönäistä hiekkalaatikon pienintä niin, että tältä pääsee itku. Silloin isä nousee nopeasti puistonpenkiltä ja komentaa lastaan tiukasti. Lasta, joka alunperinkin oli vain sitä huomiota vailla. 

Mutta lyhyesti tiivistäen taidan noudattaa hyvin yleistä rajoja ja rakkautta -kaavaa, huomattava paino kuitenkin jälkimmäisellä, sillä kaikkein tärkeintä on, että aivan jokainen lapsi tuntee olonsa rakastetuksi ♥.

092

Nytpäs näitä pojan kaksivuotissynttäreiltä ottamiani kuvia! Mukava itsekin palata tähän päivään näiden kuvien muodossa. 

Mitään sen kummempaa teemaa synttäreillä ei ollut, lähinnä vaaleansininen väri. Vaaleansinistä löytyikin sekä pompomeista että ilmapalloista, kattauksestakin jokunen väripilkku. Lauantai oli tosi lämmin päivä ja päätimmekin avata ruokailutilan lasipariovet kokonaan, jotta kulku terassille helpottuisi. Ovien päälle ripustimme Airam Neon-valosarjan* juhlatunnelmaa luomaan. Tätä kyseistä LED-valosarjaa meiltä löytyy parikin kappaletta enkä malta odottaa, että saan ne käyttöön erilaisiin kesäfiilistelyihimme! Kuvittele ihanan tunnelmallinen kesäkattaus ulkona puiden katveessa, jossa tunnelmaa luomassa mm. nämä valot…

051

party

063

Terassiltakin löytyi pari pompomia; ne ripustin lyhdyistä roikkumaan. 

Herkut on tärkeä osa juhlaa, joillekin ehkä jopa se tärkein! Tässä meidän herkkupöytämme:

110

Tarjottavien suhteen sain vastustamattoman blogiyhteistyötarjouksen kokkolalaisen Leivontapalvelu HyväKakun Mammulta, joka loihtikin meille juhliin suussasulavia herkkuja! Täytekakkua jännitin eniten, sillä idea oli vain omassa päässäni ja sen kuvailin Mammulle sähköpostin välityksellä. Täytyy kyllä sanoa, että odotukseni ylittyivät ja kakusta tuli yksinkertaisesti täydellinen vai mitä sanotte:

099

Poikamme tykkää niin valtavasti ilmapalloista, että idea lähti siitä. Aluksi mietin, että miten tuohon saisi yhdistettyä myös toisen pojan mielenkiinnon kohteen; jalkapallot, mutta jätin sen sitten pois. Yksinkertaisuus on usein paras vaihtoehto ja liika on aina liikaa! Sävytoiveina minulla oli valkoisen pohjan lisäksi pastellisävyt: vaaleansinistä, keltaista ja minttua. Viisi ilmapalloa, jotta niihin sai kirjoitettua sanan onnea. Kakkukynttilän ostin Prismasta, mielestäni tuo lila sopi kivasti kakun muihin sävyihin. 

Täytekakun täytteiksi valitsimme kinuskimoussen ja banaaniviipaleet – slurps! Vähän liiankin hyvää ja täydellinen makukombo – ei yhtään liian imelä. Eikä kakku ollut kuiva, sillä sellaisia inhoan! Täytekakun lisäksi Mammu valmisti juhliimme upean Snickers-piirakan, joka oli myös hyvin tykätty herkku:

102

Suolaistakin pitää pöydästä löytyä ja niitäkin valmistui HyväKakun toimesta. Valitsimme suolaisiksi kahta erilaista minipizzaa: kinkku-ananas sekä mozzarella-ilmakuivattu kinkku -täytteillä. Tekivät erittäin hyvin kauppansa kuumana juhlapäivänä!

Muita pöydästä löytyviä suolaisia olivat lihapasteijat sekä Kinuskikissan ohjeilla valmistettu Lauantaipiirakka. Popcorneille ostin tuollaiset pienet tarjoilukipposet. 

pöytä

Pöydän päästä löytyi pieni jätskibaari strösseleiden ja hedelmäcocktailin kera. Jäätelöt pilkoin tuohon isoon kulhoon jo etukäteen ja nostin sen pakastimeen odottelemaan. Pöytään nostin kulhon vasta, kun vieraat olivat maistelleet suolaisia ja täytekakkua, jotta jäätelöt eivät ehtisi sulaa. Jäätelömakuja oli muutamaa erilaista: mansikkaa, suklaata, vaniljaa, minttua, supertiikeriä, lakritsia ja nougattia. Nämä nautittiin kertakäyttöisistä jätskikipoista. Oiva herkkuvalinta lämpimään kesäsäähän!

149

059

156

Siinä sohvalla synttärisankari ♥. Väsähtäneenä, mutta onnellisena touhukkaan päivän jälkeen.

Lahjoiksi M sai kirjan, jalkapallon, kitaran, oman matkalaukun (ja yksi matka onkin sopivasti jo varattuna!) ja pehmolelun, parkkitornin ja puhuvia autoja, oman teltan (Instagram-kuva) sekä rahaa. Meiltä vanhemmilta hän sai potkupyörän (kypärä vielä ostamatta), jolla olisi kesällä aikomus harjoitella! Hirmuisesti lahjoja ja kovasti pienen kaksivuotiaan mieleen; ahkerasti hän onkin niillä leikkinyt. 

Niin kivat synttärit oli pojalla. Kiitokset vielä juhlavieraille ♥. 

*Saatu bloginäkyvyyttä vastaan.

Iloinen, nauravainen, hyväntuulinen hauskuuttaja. Lempeä, kiltti, innostuva, musikaalinen, sosiaalinen, rohkea, mutta välillä kuitenkin arka ja etenkin kovat äänet saavat säikähtämään. Tuollaisissa tilanteissa täytyy ensimmäiseksi tarkistaa, miten äiti reagoi ja jos äiti nauraa, ei tarvitse itkeä. Myös koirat ovat välillä pelottavia, kun haukkuvat ja nuuskuttelevat niin innokkaasti ja äänekkäästi.

Meillä on poika, jolla on usein pientä pilkettä silmäkulmassa. Poika, joka on kova puhumaan ja toistaa perässä lähes kaiken kuulemansa. Puhuu välillä jo pitkiä, viiden sanan lauseita. Laulaa musiikin mukana, muistaa loistavasti sanat ulkoa. Autossa olevista lastenlevyistä löytyy tämän hetken lemppari: Minä soitan harmonikkaa… Se saa aina hymyn huulille ja sitä on mukava laulaa mukana.

Halailee paljon etenkin äitiä, mutta myös isiä ja isovanhempia. Pehmolelutkin pääsevät usein halaukseen aaaiijaaai-sanoman säestyksellä. Haluaisi kovasti nostaa kissoja syliin, mutta kissat eivät ole yhtä innostuneita asiasta. Oppinut käyttämään taitavasti tablettia, vaikka käyttääkin sitä keskimäärin vain kerran viikossa. Telkkarista katselee lastenohjelmia päivittäin: yleensä aamulla herättyään sekä illalla jonkinmoisen tuokion. Tahtoo usein, että huonommat ohjelmat kelataan ja katselee vain joitain valittuja suosikkiohjelmiaan, jotka vaihtelevat kausittain… Tällä hetkellä lemppareita tuntuvat olevan Pipsa Possu sekä Nalle, joskus sitten taas Saku & Vaakku, Taavi-tiikeri sekä Muumit. Kaikki musiikkiohjelmat toimivat aina. Olen huomannut, että hän oppii myös lastenohjelmia seuraamalla valtavasti uusia sanoja ja tapoja! 

008

Pojan kaksivuotissynttäreitä varten toteutin erään kivan jutun, joka mulla on ollut mielessäni aina hänen yksivuotissyntymäpäiviltään lähtien. Löysin nimittäin aikoinaan Pinterestistä eräänlaisen ideakortin, jota oli käytetty ristiäisissä. Siihen ristiäisvieraat olivat saaneet kirjoittaa ajatuksiaan ja ennustuksiaan vauvan tulevaisuutta varten. Niinpä tein nyt pojan synttärivieraille tuollaiset laput, joihin keksin muutaman kysymyksen ja näitä vieraat saivat sitten täydentää. Tämä oli mielestäni hyvä ajankohta, sillä nyt pojan persoona on jo hyvin näkyvissä. Tämä idea oli kovin tykätty ja itse luin näitä illalla vieraiden lähdettyä itkua tihrustaen :D. Olivat kirjoittaneet niin kauniita asioita aarteestani, mutta eihän se ole ihmekään ♥. 

Hänestä veikattiin tulevan isona elämässä hyvin pärjäävä, toiset huomioon ottava ihminen ja yhdessä lapussa veikattiin, että hänestä tulee hoitoalalla työskentelevä, jalkapalloileva hymypoika. Tuli myös muutama insinööriveikkaus ikään kuin isin ja enon (ja enon tyttöystävän) jalanjälkiä seuraten :). Näistä ajatuksista jää meille kaikille hirmuisen arvokas ja tärkeä muisto! Ajattelin, että tämän voisi toteuttaa joskus myöhemminkin ja katsoa, miten veikkaukset ovat pojan kasvaessa muuttuneet.  

016

Yritän ehtiä tekemään huomiseksi sen varsinaisen synttäripostauksen! Kuvia on vain niin valtavasti, että niiden kaikkien läpikäymiseen kuluu tovi. 

Mies on muuten nyt toista arkiaamua/-aamupäivää kotona (poikkeuksellisten työvuorojensa vuoksi) ja poika on todella levoton! Ei viihdy yksinään hetkeäkään, roikkuu lahkeessa, kitisee, hääräilee muuten vain levottomasti koko ajan… Kun olen hänen kanssaan kaksin, hän on täysin erilainen. On noilla isukeilla hassu vaikutus :D. Muistuikin heti mieleen maaliskuun päivät, jolloin mies oli isyysvapaalla… Mutta nyt lounaalle – nämä hetket onkin harvinaista arkipäivisin, että koko perhe lounastaa yhdessä!