Nämä päivät ovat uusia tunteita täynnä. Kun ei tiedäkään lapsensa koko päivän kulkua niin tarkasti kuin ennen. Kun ei tiedä, mitä kaikkea lapsi on päivällä muiden kerholasten kanssa puuhastellut. Kun ei kehtaa niin tarkkaan kerhonvetäjiltä kysyä, vaikka mieli tekisi. Huvittaisi kuulla ihan kaikki oman pienen lapsen kerhopäivästä, ihan kokonaisen romaanin verran. Mutta eihän se ole mahdollista.

Aiemmin, kun esim. äitini on hoitanut poikaa, ei ole tarvinnut juuri mitään kysyäkään, sillä äiti on kertonut päivän kuulumiset. Nyt tuntuu hassulta, että poika on viettänyt lähes kolme tuntia muualla, vieraiden ihmisten parissa (vaikkakin osa on tuttuja perhekerhon puolelta). Ja tätä tulee jatkumaan; tästä se hoitotaipaleemme pikkuhiljaa starttailee ja asian kanssa on vain opittava elämään. Joskus tämä asia olisi kuitenkin edessä sillä en usko, että on lapsen hyöty olla kotihoidossa esikouluikään saakka.

Poika on ollut seurakunnan kerhossa nyt kaksi kertaa; viime viikolla oli ensimmäinen kerta. Hän jäi kerhoon tosi reippaana, mutta itku pääsi, kun näki minut vastassa ja halasi niin kauan ja kovaa, että sydän pakahtui. Siinä itkin sitten minäkin ja nytkin tätä kirjoittaessani nousee pala kurkkuun. Viikon mittaan poika hoki, että äiti tulee mukaan kerhoon. Tänä aamunakin, kun teimme lähtöä. Reippaasti hän jäi taas kerhoon, mutta ei voinut katsoa minua, kun olin lähdössä. Istui lattialla legoilla leikkien ja mutisi heippa, kun silitin hänen hiuksiaan. Sinnittelin lähes ovelle asti ja itkin koko automatkan kotiin. Kunpa voisin suhtautua näihin vähän kylmemmin, mutta minkä sitä luonteelleen ja tunteilleen mahtaa.

Kun hain pojan reilut pari tuntia myöhemmin, hän juoksi syliini äiti, äiti, äiti! -huudahdusten kera. Yritti reippaana hymyillä, mutta silmät olivat kyynelissä. En ollut koskaan aiemmin nähnyt hänessä noita tunteita samanaikaisesti. Toinen puoli minusta sanoo, että on vain hyvä ja luonnollinen asia, että lapsi tuntee ikävää, mutta toinen puoli sanoo, että olen hirviöäiti, kun laitan lapseni tilanteisiin, joissa hän joutuu tuntemaan moisia ikävämpiäkin tunteita.

Olen aina tiennyt, että poikani on herkkä. Tämä kerhonaloitus on osoittanut meille juuri sen. Hän ei ole mikään itkupilli, se on eri asia kuin herkkyys. Olen itse ollut aina myös tosi herkkä; itken helposti, mutta nauran myös helposti. En osaa pidättää kumpaakaan tunnetta. Näen pojassani juuri nämä samat piirteet; huomaan jo hänen ilmeestään, mikä tunne tulee kohta ottamaan vallan.

Näin herkkänä elämä ei aina ole helppoa, sillä sekä hyvässä että pahassa kaikki elämän asiat koetaan aika vahvasti. Ehkä aavistuksen lievempänä olisin tämän ominaisuuden lapselleni suonut, mutta koska tilanne on tämä, niin ei se auta kuin pärjätä. En olisi muuten etukäteen osannut arvatakaan, miten suuresti tuollainen lyhytkestoinen kerho voi noinkin reippaaseen ja sosiaaliseen lapseen vaikuttaa!

Täällä eletään siis uusia tunteita ja uusia asioita. Jokainen perheenjäsen omalla tavallaan. Näiden kaikkien vastapainoksi halaillaan ja sylitellään myös paljon, tämän tästä. Mutta nyt käymme iltapalapöytään ja sen jälkeen piiiitkät halituokiot sohvalla ennen pienen yöunille käymistä. ♥ ♥ ♥