Selailin tässä aamulla viime vuoden loppupuolella ottamiani kuvia erästä juttua varten ja samalla tulin törmänneeksi yhteen kuvaan, jonka äärelle pysähdyin. Olen ottanut tämän kyseisen kuvan viime vuoden marraskuun loppupuolella. Lunta oli jo jonkin verran maassa eikä maisema sen ansiosta ollut enää niin kovin synkkä ja pimeä. Sininen hetki oli sininen ja valkoinen. Olohuoneen ikkunasta avautui maisema, jota katsellessa pysähdyin ja pysähdyn aina tänäkin päivänä. Sellainen levollinen maisema, joka auttaa oivaltamaan, mikä kaiken jouluhössötyksen keskellä on kuitenkin loppujen lopuksi tärkeintä ja arvokkainta. Tuo maisema synnyttää sen ihanan rauhallisen ja levollisen joulunodotuksen, jota niin yli kaiken rakastan. Vuosi toisensa jälkeen.

Samalla kun näin tämän kuvan tänään, soi taustalla Frank Sinatran joulumusiikki. Se vanhan ajan musiikki sopi jotenkin liian täydellisesti tähän kuvaan! Joten jakoon tänne, ehkä joku muukin kaipaa pientä pysähtymisen hetkeä:

Tuossa vaiheessa olohuoneemme ikkunanurkkauksessa oli vasta vain yksi joulutähti ja toisella ikkunaseinällä valaisin. Vielä emme ole tälle vuodelle tähtiä ikkunoihin viritelleet, mutta päätin, että viikonloppuna viimeistään! Eilen illalla keittiön ikkunalle pääsi jo pöytätähti. Jokos teillä on tähdet ikkunoissa?

Kevätkesällä en häiriinny yhtään, kun sähköpostiin tupsahtelee ensimmäisiä jouluun liittyviä mainoksia ja tiedotteita. Nyt häiriinnyn niin valtavasti, kun sähköpostiin tupsahtelee kevättalveen tai kesään liittyviä mainoksia. En halua edes lukea, vaan klikkaan ne suoraan roskakoriin. Tämä loppuvuoden aika on parasta aikaa enkä halua minkään häiritsevän tätä! En todellakaan mieti ensi kesää, en uhraa sille vielä ajatustakaan.
Aika tammikuusta huhtikuuhun tuntuu valtavan pitkältä ja tiedän, että sinne olisi hyvä suunnitella jotain, että olisi jotain kivaa odotettavaa silloinkin, mutta mitähän se sitten olisi..? Viime vuonna se oli Rukan loma, jonne lähdimme porukalla isäni kuusikymppisiä juhlistamaan. Puheissa on ollut, että tulevana talvena uusiksi, vaikka kukaan ei pyöreitä täytäkään, heh!

Elän niin sataprosenttisesti tässä hetkessä ja tässä joulunodotuksen fiiliksessä. Vaikka tiedän, että joulunpyhien jälkeen ahdistus iskee päin näköä. Samankaltainen ahdistus kuin Menorcan lomamme viimeisenä päivänä. En olisi millään halunnut kotiin ja nyt en haluaisi millään lomamatkalle, vaikka tiedän, että sekin päivä kyllä koittaa ja hyvä niin :D. Olen tässä syksyn mittaan miettinyt, mistä tämä piirre johtuu… Juurrunko ja kotiudunko johonkin vain niin nopeasti? Ensin tänne kotiin niin kovasti, että emme käyneet ulkomaan lomilla neljään vuoteen ja sitten yhden lomaviikon aikana olin valmis muuttamaan Menorcalle tai Manner-Espanjaan… Tunnistin kyllä Menorcalla ollessamme, että minussa elää hyvin vahva kaukokaipuu, vaikka kotia yli kaiken rakastankin. Sama kaukokaipuu sai minut aikoinaan suuntautumaan matkailualallekin ja matkustelua ja ulkomailla asumista tuli harrastettuakin. Mutta toisaalta; onko koti kuitenkin siellä, missä perheeni (lähinnä mies ja poikamme) ovat? Ehkä en loppujen lopuksi olekaan näihin seiniin niin kiintynyt? Olen myös välillä pohtinut, että voisin hyvinkin muuttaa joksikin ajaksi ulkomaille perheeni kanssa. Ei nyt tarvitse säikähtää siellä isovanhempien osoitteissa! :) Nämä on näitä mietiskelyjä tässä elämän varrella. Mietiskelyjä, joista osa toteutuu ja osa jää toteutumatta.

Vai onko tuo piirteeni kuitenkin vain sitä, että elän niin vahvasti nykyhetkeä ja ahdistun siihen tulevista muutoksista, jos meneillään on jotain valtavan erityisen mukavaa? Mieheni ei tätä ihan täysin ymmärrä, sillä hän elää niin vahvasti ja tukevasti jalat maassa. Hyvä niin, sillä ei tulisi mitään, jos rinnallani olisi toinen tällainen haahuilija :D. Nyt saan sitten rauhassa elää välillä jalat maassa ja välillä pää pilvissä. Tietäen, että toisella kuitenkin pysyvät ne jalat maassa. Kumpia sinä ja puolisosi olette?

Näettekö; valtava vaikutus yhdellä kuvalla, jonka äärelle pysähdyin. Kaikenlaisia ajatuksia yksi tuollainen maisemakuva saakin aikaan! :D