/

Kalenterissa on kääntynyt joulukuun lehti – ihanaa alkanutta jouluista kuuta teillekin! ♥

Viime viikko oli meille hyvin murheellinen, kuten sitä edeltäneet viikotkin. Aika lailla koko marraskuu… Rakas tätini saatettiin perjantaina haudan lepoon eli tuo black friday oli meille erityisen musta. Toisetkin hautajaiset on luvassa lähitulevaisuudessa; jo ensi viikolla. Näin emme olisi kyllä millään halunneet tätä joulunalusaikaa viettää. Tässä huomaa taas tämän elämän arvoituksellisuuden; hetkessä kaikki voi olla toisin!

Innostuin kuvaamaan vielä uudestaan näitä sinisiä hetkiä. Hieman enemmän olisi pitänyt kameran asetuksia säätää, mutta menkööt. Aikaa on niin rajallisesti, että joko kuvaan pikaisesti tai en kuvaa ollenkaan.
Kotoa löytyy nyt sen verran jouluista valoa, että nämä taitavat riittää. Olohuoneessa on ikkunatähdet ja kynttelikkö. Tähdet löytyvät myöskin keittiöstä ja ruokailutilasta. Parit pallovalotkin löytyy, vaikka niitä en kyllä jouluvaloiksi mielläkään. Vielä esikoisen huoneeseen ikkunatähti ja joulukuusi paikoilleen niin se on siinä! Joulukuusen ajattelimme viritellä tulevana viikonloppuna, ehkä jo itsenäisyyspäivänä.

Muistan kahden vuoden takaa, että silloin pystytimme joulukuusen joulukuun kolmas päivä! Tuo on yksi niitä hetkiä elämässä, joita en toivottavasti koskaan unohda. Olin hyvin aikaisin tuona samaisena aamuna tehnyt positiivisen raskaustestin ja sitä onnea hehkuen oli ihana koristella joulukuusta miehen ja esikoisemme kanssa! ♥

Tässä kuvassa keittiön pöytätähti ei vielä ollut paikoillaan, mutta nyt se nököttää tasolla tämän ikkunavalaisimen alapuolella:

Täällä on soinut jouluradio lähes aamusta iltaan; aina silloin, kun olen ollut kotona! Tänään iltapalapöydässä kuuluikin yllättäen M:n suusta: ”Jouluradio kuuluu jouluun! Jouluradiopistefi.” Ehkä hiukan petti pokka siinä vieressä! :D

Myöskin pikku-N on alkanut näyttämään jouluihmisen piirteitä (äitinsä ja isoveljensä tavoin)! Kun hoilottelen joululauluja, hän ottaa tukevan seisoma-asennon ja huojuu laulun tahtiin :D. Voi mun rakkaimpia muruja ♥. En jotenkin malta odottaa niitä jouluaaton hetkiä, kun saan seurata pieniä lapsiani niin touhukkaina ja jännittyneinä, pienempi varmasti hieman hämmentynytkin kaikesta erilaisesta, joka jouluaattoon kuuluu! Suunnittelen toteuttavani heille kartan, johon on piirretty tonttujen piilottamien lahjojen sijainnit. Molemmat saavat siis heti aamutuimaan yhdet lahjat, joiden parissa touhuta. Näin joulupukin odotus ei ehkä käy niin pitkäksi! Meillä joulupukki ei tosin vieraile vasta illalla, vaan jo iltapäivällä (yleensä neljän maissa), jotta aattoiltaan jää hyvin leikkiaikaakin.

Jospas siirtyisin hetkeksi Emmerdalen tai Solsidanin maailmaan ennen kuin uni ottaa vallan… Täällä on herätty tähän päivään klo 5, kiitos yksivuotiaamme, joten saattaapi tuossa ysin pintaan jo hieman väsyttää. Mies toivotti N:lle hyvää yötä ja sanoi, että nähdään aamulla, mutta toivottavasti ei viideltä :D. Sepäs jää nähtäväksi!

/

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon! 

/

Huh mikä viikko onkaan loppumaisillaan! Muutenkin viime viikot ovat olleet tässä osoitteessa hyvin paljon normiarjestamme poikkeavia. Mies oli ensin kolme viikkoa isyysvapaalla, jonka jälkeen hän oli viikon työmatkalla Keski-Euroopassa. Kun kuukauden tauon jälkeen koitti ns. normiarkiviikko, alkoikin se jo tiistain kohdalla olla jotain ihan muuta.

Ensin tuli tieto rakkaan tätini menehtymisestä. Suru-uutisen keskellä alkoi 1-vuotiaamme oksentaa (oksensi onneksi vain kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä eli pääsi vähällä!). Loppujen lopuksi tauti kävi läpi myös minut ja 5-vuotiaamme. Me kaksi emme todellakaan päässeet vähällä, mutta eilen oli esikoisellakin jo ensimmäinen kokonainen terve päivä eli tauti on selätetty. Samaan aikaan tautia potiessa stressasin työni näkökulmasta alkavaa Postin lakkoa. Täysin oikeutettu lakko, mutta kova isku pienyrittäjälle!

Eilinen ja tämä päivä on mennyt kotia järjestellessä, sillä paikat menevät uskomattoman nopeasti sikinsokin! Huonovointisena maatessani ajattelin, että aivan sama mikä kaaos, vietämme vaikka joulua näin, kunhan vain saan maata ja nukkua :D. Kun olin selvinnyt oksenteluvaiheesta, kärsin vielä ihmeellisestä tärinästä ja heikotuksesta, kuumekin nousi ja päätä särki kokonaisuudessaan kolme päivää. Yllättävän äkkiä sitä ihminen kuitenkin tokenee ja laittaa paikat ojennukseen! (Vaikka kiitettävästi mies kyllä kodin hoiti, en sillä sano lainkaan!) Pesuaineita tuli lotrattua eilen illalla ihan olan takaa – mikä ihana tunne!

Nyt täällä lapset nukkuvat ja pesukone pyörii, aamulla starttaa uusi viikko. Suru ja menetys ovat läsnä, vaikka muut asiat alkaisivatkin järjestymään. Suru ja menetys ovat kuitenkin asioita, joista emme pääse koskaan eroon. Meidän on vain hyväksyttävä ne osaksi elämäämme ja se vie aina oman aikansa.

Lämpöistä Isänpäivän iltaa ♥.