/

Täällä kynnet korallinpunaisina huikkaan teille lauantaiset alkuiltamoikat!

Arkinen kevyt ripsarimeikki on saanut astetta tummemman sävyn, jopa rajaukset ja luomivärin kaverikseen! Meikkivoiteesta puhumattakaan… Meikkaan arkisin siis hyvin kevyesti; ripsaria ja sävytettyä huulikiiltoa – se on aika lailla siinä! Nyt oli mukava meikkailla ajan kanssa ja nähdä, miten se peilikuva muuttuu ja muuttuihan se, ainakin hieman. 

072

Tänään on satanut vettä lähes koko päivän ja minä olen nauttinut kotipäivästä. Kokkailin lounasta jazzia kuunnellen (olen täysin koukussa!) ja jazz soi taustalla myös syödessämme. Sanoin miehelle, että aivan kuin ravintolassa! Hän tuumasi että joo, ruoka-annoksetkin sitä luokkaa. Heh, nauratti, sillä söimme aika arkisesti spagettia & jauhelihakastiketta. Poikakin kyllä lusikoi siihen tahtiin ettei päästänyt ääntäkään, yksi hänen herkkuruuistaan!

Lounaan jälkeen lähdin viemään poikaa päiväunille, mutta siinähän kävikin niin, että päädyimme koko perhe makuuhuoneeseen päikkäreille :D. Itse taisin torkahtaa vain minuutiksi, jonka jälkeen lähdin kahvia valmistamaan miesten jäädessä vielä tuhisemaan.

Viikko sitten mies oli kavereidensa kanssa iltaa istumassa, tänään on minun vuoroni ja hehkutan vielä hieman: tällaista iltaa en ole viettänyt kolmeen vuoteen! En koe, että olisin mitenkään erityisesti tällaisen irrottelun tarpeessa, mutta jossain vaiheessa vain tulee se hetki, kun ajattelee, että nyt on minun vuoroni mennä, kun toinen on mennyt koko ajan tasaiseen tahtiin. Joten tänä iltana sitten näin päin! :)

Vietän illan kolmen ystäväni kanssa. Yleensä tapaamme lasten kera, mutta viideltä alle 8-vuotiaalta ei aina saa puheenvuoroa niin usein kuin olisi asiaa, joten mukavaa vaihtelua lähteä vain nelistään! Näistä kolmesta ystävästäni yhden olen tuntenut päiväkotiajoilta saakka ja vietimme lapsuutemme/nuoruutemmekin lähes naapureina, toiseen olen tutustunut tämän samaisen ystäväni kautta yläasteella ja kolmanteen tutustuin ala- ja yläasteen taitteessa. Tästä kolmannesta tuli kaksi vuotta sitten myös poikamme kummitäti. Tällaiset vuosikymmeniä mukana kulkeneet ystävät ovat kultaakin kalliimpia! ♥ Välillä oli vuosia, kun emme nähneet toisiamme kovinkaan usein; jokainen asui missä milloinkin, ulkomaillakin. Lopulta elämä johdatti meidät kaikki takaisin yhteiseen kotikaupunkiimme. On todellinen onni, että elämässä on ystäviä, joiden kanssa juttu aina luistaa ja jatkuu siitä mihin viimeksi jäi, vaikka välissä olisi pitkäkin aika. Itse koen olevani todella onnekas, sillä elämässäni tällaisia ystäviä on useita: jo lapsuudessa, mutta myös aikuisiällä solmittuja ystävyyssuhteita.

Olen tässä päivän mittaan tsempannut itseäni, jotta en ajattelisi illalla jatkuvasti poikaani… Se ei johdu siitä, etten uskoisi miehen pärjäävän pojan kanssa, vaan ainoastaan siitä omasta ikävästäni. Ja jonkin verran myös siitä, jos poika joutuu moneen kertaan kyselemään perääni ja etenkin, jos hän joutuu käymään yöunille äitiään itkien… Silloin kyllä tulee huono omatunto, sillä menoni ei ole mikään pakollinen kuitenkaan. Ehkä ymmärrättekin, mitä ajan takaa… No mutta, nyt jään odottelemaan miehiäni mökiltä kotiin, sitten viimeiset rutistukset :D (mies takuulla taas kuittailee, että lähdenkö koko kesäksi johonkin…), jonka jälkeen kolmea kaunotarta tapaamaan! Mukavaa lauantai-iltaa teillekin! :)

/

Heräsin tänään niin ihanasti, etten muista moista hetkeen tapahtuneen! Nimittäin se tapa herätä oli jotain niin ainutlaatuista. Heräsin pienen poikani sanoihin äitin kainaloon haluaa. Voi rakas pieni, äitin sydän ihan pakahtui ♥. Tuo sai jotenkin pysähtymään ja miettimään näitä kotiäitipäiviäni. Kuinka pitäisi muistaa nauttia joka hetkestä, mutta koska on täysin inhimillistä joutua arkikiireiden imaisemaksi, ei sitä vain aina muista. Hyvä, että näitä hetkiä tulee kuitenkin aina silloin tällöin näistä niin ainutlaatuisista päivistä muistuttamaan. Sillä vielä, ja aivan liian pian, tulee se päivä, kun tuo pieni poikani on jo isompi poika, joka ei tosiaan halua aamulla ensimmäiseksi äitin kainaloon.

pioni

Vaikka päivä alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, en oikein saanut tästä päivästä kiinni. Väsytti ja laiskotti ihan valtavasti eikä sadesää auttanut asiaa sitten yhtään! Haahuilimme olohuoneen ja pojan huoneen väliä pyjamissa lähes aamukymmeneen, kunnes sanoin pojalle, että nyt me lähdetään postin kautta kaupungille. Kiitos MioSa. designin ja tilauksienne, reittimme kulkee useita kertoja viikossa postin kautta. Aina kun kysyn pojalta, että arvaas minne nyt lähdetään, saan lähes poikkeuksetta vastaukseksi postiin! :D Että muutama postireissu on tullut tehtyä… Niin tänäänkin ja postista suuntasimme sitten ruokakauppaan, josta bongasin nuo aivan ihanat pionit ja nehän oli pakko ostaa! Matkan varrella saimme seuraksemme myöskin ystäväni ja hänen tyttärensä ja niin suuntasimme kaikki yhdessä lounaalle. Vielä mansikkakojun kautta kotiin ja nyt poika unilla ja minä tässä cappuccinokuppi vieressäni. Tästä päivästä tulikin oikein mukava, vaikka alku niin kovasti kangertelikin. 

Laiskotti aamulla niin, että en jaksanut lähteä pojan kanssa isomummolaankaan (en ollut mummulle sitä kyllä vielä etukäteen luvannutkaan). Vierailun sijaan soitin hänelle ja sanoin, että tulemme taas ensi viikolla käymään. Hieman omatunto soimasi kun jäi perinteinen viikkovierailu välistä, mutta mummu vaikutti puhelimessa ihan iloiselta ja jäi tyytyväisenä ensi viikkoa odottamaan. Hän nauttii suunnattomasti, jos vain puhelimenkin välityksellä kuulee M:n kuulumiset. Mummu kysyykin joka puhelussa (joita kertyy viikon aikana kolmesta viiteen), että mitä M:lle kuuluu. Tänään taisi kysyä ensimmäistä kertaa, että mitäs sulle kuuluu. Olin niin äimänä, että sopersin vain jotain ympäripyöreää työjutuista :D. Sitä on niin tottunut kertoilemaan vain tuon pienen kuulumisia ♥. 

003

Hyvää viikonloppua!

/

Ilman huono äiti -fiiliksiä ei äitiydestä selviä. Sitä on turha yrittääkään. Mutta kun ne osuvat kohdalle, ei se kivaltakaan tunnu.

Tämä varmasti kuuluu tähän ikään, joku kausi? Nimittäin poika vaatii lähes kaikkeen äitiä, usein todella sydäntäsärkevällä itkulla höystettynä. Vähän väliä kuuluu äiti laittaa lastenohjelmia (hakee kaukosäätimen isänsä kädestä minulle), äiti syliin (pyrkii syliin, kun tietää, että isänsä vie iltapesujen kautta nukkumaan)… Nukkumaan käydessä hirveä itku, sillä mies tapaa hoitaa pojan yöunille viemisen, jotta itse voin tehdä vielä töitä eikä minun tarvitse nukutushommien jälkeen enää niitä aloittaa ja kukkua niiden parissa iltayhteentoista!

myson

Yhtäkkiä kuin salamaniskusta hän on alkanut vaatimaan minua kaikkeen (tuo nukutustouhu nyt uusimpana viime viikolta). Toissailtana en mennyt makuuhuoneeseen, vaikka kuulin hänen itkevän, vaan tein töitä. Ajattelin, että hän ei mitenkään vahingoitu, sillä on isänsä kanssa eikä häntä ole hylätty. Eilen illalla en enää kyennyt samaan. Alle viiden minuutin kuluttua luovutin ja menin makuuhuoneeseen: pojan itku loppui saapuessani kuin seinään, mutta siellä hän vielä nyyhkytti ja sanoi äiti paapii siinä, näyttäen meidän sänkyämme. Otin hänet syliini ja halasin ja kerroin, kuinka maailman rakkain hän minulle ja isälleen on. Niin onnellisena painoi pieni päänsä tyynyyn ja alkoi laulamaan kanssani unilaulua. Olen jo yli vuoden verran laulanut aina päivä- tai yöunille mennessämme aa tuuti lasta, kissa tuli vastaan, kissa se hyppäsi kiikun laidalle, tuuditteli lasta. En tiedä ehkä mitään suloisempaa kuin pienen poikani laulamassa mukana pienin muunnoksin: Aa tuuti lastaan, kissa tuli vastaan, kissa se hyppäsi kiikun laidalle, tuuditteli lastaan. :D ♥

Tuon jälkeen laulamme vielä Sininen uni, yhdessä tottakai. Poika muistaa välillä sanat paremmin kuin äiti, hahah! Laulun jälkeen olen ihan hiljaa ja makoilen sängylläni (jos homma venyy, katson tabletilta Emmerdaleja…). Jos hän pomppii sängyssään tai seisoo, sanon nyt M paapitaan ja se yleensä riittää.

Huomasin, että jollain tavalla molemmista tavoista tuli sellainen paska äiti -fiilis. Siitä, kun en mennyt ja hän itkien huusi äiti tulee. Olipa välillä kuulemma jatkanut lausetta sanoen äiti tulee auttamaan M:a. Ja siitä, kun hän joutui käymään pahalla mielellä nukkumaan. Eilen taas siitä, kun tein tyhmän epäjohdonmukaisesti. Annoin vallan lapselle ja hypin hänen pillinsä mukaan. Mutta onko tämä sittenkään sitä; jos tämä onkin jokin kausi, kun vain tarvitsee minua jotenkin erityisen paljon? Onko teillä vastaavia kokemuksia? Kääntyvätkö osat joskus toisinpäin, että äidin sijaan kelpaa vain isi? Kaveripiirin kokemusten perusteella voisin sanoa, että tytöille tulee isäkausia ja pojille äitikausia (en siis yleistä, vaan totean asian olevan näin oman kaveripiirini kohdalla). Ajattelin, että jotenkin niin kohtalon ivaa tämä: olen viikonloppuna lähdössä ystävieni kanssa iltaa viettämäään: ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuoteen ja pojalle iskee tällainen kausi juuri nyt… Ei ainakaan paska äiti -fiiliksiäni vähennä! Halusin tässä myös kysyä, että millaisia kokemuksia teillä on tämän asian tiimoilta koettu?