Jotenkin pala kurkussa, kun ajattelee, että pieni poikani on jo kaksivuotias. Tarkalleen kaksi ja puoli, juuri tänään. Mihin ihmeeseen tämä aika on kadonnut! Aivan kuin kaksi kuukautta sitten pehmeäposkinen poikavauva olisi nostettu rinnalleni! Siitä se silloin lähti, meidän yhteinen elämämme ♥. Ihmettelin pumpulinpehmeää ihoa, vauvan pituutta, mustia hiuksia ja maailman rakkainta tuoksua. Miten se rakkaus olikin heti niin vahvaa ja voimakasta, etten ollut ikinä elämässäni vastaavaa kokenut. Kunpa aina muistaisin, miltä hän silloin näytti, muutenkin kuin kuvista. Kunpa se olisi aina tuoreena mielessäni.

Miten joku voi pelkällä olemassaolollaan olla niin tärkeä, valloittava, korvaamaton, elämän keskipiste, koko maailma. Sellainen, jota kuvaamaan ei vain löydy sanoja. Olla sitä sekä minulle että isälleen.

Kerronpa teille vähän tästä elämämme aarteesta. Aarteesta, joka on ylläolevassa kuvassa viisi kuukautta vanha eikä voisi olla suloisempi. Tällä aarteella on lähes epänormaalin hyvä muisti. Jos ei joka päivä, niin joka toinen päivä pyörittelen silmiäni: ei voi muistaa tuollaista, ei vaan voi! Autolla ajaessamme muistaa ulkoa kaikki reitit, sama olimmeko koti- vai naapurikaupungissa. Jos ajan poikkeavaa reittiä, kuuluu takapenkiltä heti Mihin nyt mennään? Kun taas lähdemme johonkin, haluaa aina tietää, minne menemme. Muistaa kaikkien ystäviensä kodit ja ohi ajaessamme tokaisee Tuolla asuu Linnea! Tuolla asuu Moona!
Muistaa kuulemiensa laulujen sanat lähes ensimmäisestä kerrasta ja laulelee aina mukana. Muistaa kyläpaikoissa, mikä tavara kuuluu mihinkin ja palauttelee niitä oikeille paikoilleen, jos joku on hänen mielestään väärässä huoneessa. Olen toivonut, että tämä siirtyisi kotiinkin, mutta ei; kotona ja erityisesti omassa huoneessa saa olla vaikka minkämoinen pommi. Oikeastaan mitä pommimpi, sitä parempi! Muistaa hyvin ihmisten ja eläinten nimet, on hyvin eläinrakas luonne. Antaa usein kissojen haukata omasta leivästään tai muusta suupalastaan ja syö sitten itse loppuun – nam! Itse en noissa tilanteissa ehdi kuin kirkaista ja sen jälkeen hokea okei, vastustuskykyä, vastustuskykyä…

M puhuu aina niin nätisti. Mitä nyt, äiti? tai Älä huoli, äiti. Joskus liikutun tuosta jälkimmäisestä niin, että poikakin sen huomaa. Hän yrittää sitten aina tekonaurulla saada kyyneleeni muuttumaan nauruksi :D. Hän ei tykkää itkemisestä eikä hän tykkää, kun hiuksia leikataan. Niinpä täällä ehtii letti aina hieman kasvaa ennen kuin keksin jonkin tarpeeksi houkuttavan tarinan ja saan luvan tarttua saksiin! Hän ei edelleenkään tykkää olla suihkussa siten, että koko pää kastuu. Toisinaan hän nukkuu päiväunia ja toisinaan ei. Yöuni maistui viime yönä 11,5 tunnin verran, sillä päiväunet jäivät eilen nukkumatta. On alkanut puhumaan unissaan jonkin verran. Toissa-aamuna hihkaisi kuuden maissa iloisella äänellä Minä olen väsynyt, minä olen kirkas! ja nukahti samalla sekunnilla uudestaan. Telkkaria katselee päivittäin pari-kolme pätkää. Ryhmä Hau on nyt jo jonkin aikaa ollut ihan ykkönen.

Parin viime viikon ajan on puhunut paljon pikkusiskosta, mutta en tiedä kenen. Ystävälleen syntyy pikkusisko ihan pian, joten ehkä jäänyt siitä mieleen tai sitten naapurin lapsista tai Kaapo-ohjelmasta. Oli niin tai näin, tämä saattaa joskus aiheuttaa aika hauskoja tilanteita! ;D

Minä vielä hieman niiskuttelen tässä ja jään odottamaan perhettäni kotiin. Nauttikaahan te, joilla lapsi on vielä pieni. Sellainen kaikki yöt valvottava tissiposki. Sillä aika menee hurjaa vauhtia, kohta nuokin hetket ovat muisto vain! Kohta sen tissiposkivauvan tilalla on karkuun juokseva pikkupoika, toiselta nimeltään minäitse, joka nähtyään äitinsä saunassa osoittaa sormella ja nauraa hihkaisee silmät loistaen: Tissimammaa! Meidän imetystaipaleemme kesti lopulta kaksi vuotta ja yhden kuukauden, josta olen tavattoman ylpeä. Siinä meillä riittääkin muisteltavaa, myös pojalla, joka muistaa asian vielä tänäkin päivänä. Vaikka noita vauva-aikoja muistelee kaiholla, en silti vaihtaisi tätä tänään kaksi ja puoli vuotta täyttänyttä mussukkaani mihinkään! ♥