/

 

Sain tässä yhtenä päivänä blogihaasteen ja vieläpä hieman erilaisen sellaisen! Viime vuosina olen ollut turhan laiska tarttumaan näihin, mutta nyt mielenkiintoni heräsi. Suvi Valkoinen Harmaja -blogista (kiitos!) heitti ilmoille tosi hauskan haasteen, jonka toteutusta aloin oitis miettimään! Tarkoituksena oli siis listata satunnaisia faktoja kodistamme ja tässä näitä nyt tulee:

Ostimme muutettuamme langattoman ovikellon Clas Ohlsonilta. Mikä patterisyöppö!!! Kun ovikello on soinut viitisen kertaa, on patterit loppu. Niinpä se on ollut vain paikoillaan patterit lopussa jo vuosia eli meillä ei ole toimivaa ovikelloa. Pojan vauva-aikana huomasin asiasta vain positiivisia puolia, sillä aina päikkäriaikana joku oli oven takana kaupustelemassa milloin mitäkin. Niinpä päätimme, että emme tarvitse ovikelloa! Joka kerta, jos minulle tuodaan vaikka pakettia tai joku kaupustelija on oven takana, huvitun, kun hän vain seisoo siellä ja miettii, soiko se ovikello ollenkaan :D. Kun avaan oven, hän usein miettii tuota ääneen ja vastaan aina muka yllättyneenä Jaa siitä on patterit loppu :D.

Laatoittajamme minulle raksa-aikana leikillään ja huolettomasti tokaisema lause on kummitellut mielessäni kaikki nämä seitsemän vuotta… Hän laittoi kätensä olalleni ja nauraen tokaisi että Kuule, sinusta tulee tämän talon orja! En edes muista, mitä itse sitä ennen sanoin, mutta tuo jäi mieleeni, sillä niin todeksi se on osoittautunut! :D Isossa omakotitalossa riittää työtä melkein vuoden jokaiselle päivälle. On sisällä tehtäviä töitä, niitä normikotitöitä ja ulkotöitä, sama mikä vuodenaika on kyseessä…

Olemme usein harmitelleet yhden palovaroittimemme sijaintia. En tiedä mitä rakennusaikana ajattelimme ja mitä tarkalleen ottaen oikein tapahtui, sillä se sijoitettiin keittiöön! Tarkoitus oli sijoittaa se enemmän aulan puolelle, mutta se tulikin keittiön kattoon eikä kukaan tajunnut ajoissa sanoa, että palovaroitinta ei kannata sijoittaa keittiöön… Siellä se nyt nököttää ja voitte kuvitella, että on aika herkkä hälyttämään! Esim. jos leivänreuna aavistuksen leivänpaahtimessa kärähtää, palovaroitin kyllä kertoo sen… Samoin jos uuninluukku on hieman liian pitkään auki, siitäkin se infoaa. Ei tämä nyt mikään joka kuukausi todettava ongelma ole (ja hyvähän se on testata toimivuutta ;)), mutta silti itselleni muistiin: seuraavaan taloon ei palovaroitinta keittiöön!

Meillä on aina pieni härdelli käynnissä, kun palovaroitin huutaa… Kissat suuntaavat ensimmäisinä sängyn alle ja poika säikähtää yleensä niin, että purskahtaa itkuun. Meistä vanhemmista toinen heiluttelee keittiöpyyhettä piippaajan alla ja toinen lohduttaa lasta :D. Edellisestä kerrasta onkin jo tovi vierähtänyt…

Talomme vieressä sijaitsee autotallimme, jossa on myös autokatos. Autotallin lisäksi rakennuksesta löytyy tekninen tila sekä varasto, kaikki lämmintä tilaa. Pohjapiirrosten mukaan varasto oli tarkoitettu ihan omaksi tilakseen ja sillä onkin oma ulko-ovensa. Väliseinän pätkät autotallin ja varaston välille jäivät kuitenkin tekemättä ja myöhemmin totesimme, että ei niitä varmaan edes tarvita… Kuljemme nimittäin varastoon aina autotallin kautta. Huonona puolena olen kuitenkin huomannut sen, että mies on alkanut vaivihkaa ujuttaa omia autotallin aarteitaan myös varaston puolelle – me no like.

Viimeiseksi satunnaiseksi faktaksi oli keksittävä jotain kesäistä, sillä halusin tähän yhden kesäkuvankin kodistamme. Minulla on nimittäin valtava aurinkolomakuume päällä… (Näiden saunaterassikuviemme selaileminen kieltämättä auttoi aavistuksen asiaa!) Nämä kuvat otin viime kesäkuun alussa eli enää alle kaksi kuukautta ja on jo näin kesäistä – ajatella!

Mies teki muutama vuosi takaperin meille kylpytynnyrin eli paljun ja vuorasi sen samalla puukomposiitillä, mistä molemmat terassimmekin on tehty. Ulkopuolisella hän teetti ainoastaan paljun sisäosan maalauksen ja maalin piti pysyä hyvänä, vaan kuinkas sitten ensimmäisten käyttökertojen jälkeen kävikään! Palju on hassun laikukas… Miestä tämä asia vielä jonkin verran harmittaa, mutta pääasia että on tuollainen kiva paikka viettää kesäiltoja! Talvisin emme ole paljua käyttäneet, sillä pesu ym. tuntuvat turhan työläiltä tuolla umpihangessa. En malta odottaa kesää ja sitä, että pääsemme taas lämpimään veteen koko perheen voimin. Saunaterassille paistaa ilta-aurinko, joten kyllä siellä aika helposti aina tunti jos toinenkin vierähtää! Talven jälkeen etenkin se ensimmäinen paljuilta on aina niiiiin täydellinen ♥.

Tällaisia faktoja meidän kodistamme tähän torstaipäivään! Tämän haasteen saa napata mukaansa kuka vain. Jättäkää viestiä, jos nappaatte haasteen – olisi mukava käydä lukemassa teidänkin tarinoitanne! :)

/

 

Olen pohtinut tuota otsikon asiaa tässä nyt jonkin aikaa – minustako verkkokauppias? Ajatus oli mielessäni jo viime vuoden puolella MioSa. designin parissa häärätessäni, mutta koska poika oli tuolloin kotihoidossa, ei siihen olisi ollut mahdollisuutta, sillä silloiset tilaukset työllistivät minua jo riittävästi. Nyt kun tätä yritystoimintaa on takana reilu vuosi ja poika on nyt ollut päiväkodissa kaksi kuukautta (20 tuntia viikossa), olen huomannut, että ehkä tälle voisi olla mahdollisuus nyt. Oikeastaan nyt tai ei koskaan! Jonkinmoiset pyörät ovatkin jo asian suhteen pyörimässä, mutta välillä tulee sellaisia apuaapua-hetkiä. Olen nimittäin aina ajatellut ja joskus ääneenkin sanonut, että verkkokaupan pyörittäminen on asia, jota en haluaisi itse ikinä tehdä ja ta-daa!, tässä sitä ollaan :D. Never say never, niinhän se sanonta kuuluu.

Huomaan, että välillä arkailen tämän suhteen liikaa. Kustannuksia tulee toki eri tavalla mitä tähän mennessä, mutta toisaalta ei tässä varmaan hirveästi riskejäkään ole. Enkä voi tietää, millaista työ on, ennen kuin testaan. Ainahan kaupan voi sulkea, jos tuntuu, että tämä ei sovikaan minulle tai siitä saatu hyöty ei kata siitä aiheutuvaa vaivaa. Ei siihen tarvitse vuosikausiksi sitoutua, voihan alkuun testata vaikka vain puolen vuoden pätkällä – miksei lyhyemmälläkin, ei kai siihen mitään sääntöä ole.

Mietin sellaistakin, että jos en käyttäisi tätä korttia, asia harmittaisi minua varmasti jälkeenpäin. Mies on ehdottomasti sitä mieltä, että verkkokauppa on nyt tähän saumaan oikea veto ja kannustaa asian suhteen. Myös tekninen puoli jännittää hieman, sillä tältä suunnalta/lähipiiristä ei mitään verkkokauppaosaamista löydy, mutta nykyään apua saa eri tahoilta vaikka ja mihin, joten tuokaan ei ole mikään este. Ja olen tässä viime päivinä huomannut, että ei verkkokaupan hallinnointi mitään rakettitiedettä ole; vuosien bloggaamisesta ja sen myötä kehittyneistä taidoista on hyötyä tässäkin.

Tällaista täällä mietiskellään ja puuhastellaan, joten siinä yksi iso lisäsyy siihen, miksi päiväni ovat niin täynnä. Paljon on tekemistä, putiikkia ei tuosta noin pystyyn laitetakaan!

Ennen kaikkea verkkokaupan myötä minusta olisi enemmän kuin mukavaa tarjota teille helpompi tilausväylä: Facebookin ja sähköpostin kautta tilaaminen kun on jonkin verran työläämpää (vaikka mahtavasti se on toiminut niinkin!) kuin tuotteen ostoskoriin klikkaaminen vai mitä mieltä te olette? Teistä blogini lukijoista löytyy kuitenkin aika paljon MioSa. designin asiakkaita, joten olisi äärimmäisen tärkeää kuulla teidänkin mielipiteenne tähän asiaan! Kertokaa ihmeessä ja jos tulee mieleen jotain muutakin verkkokauppaan liittyen, kirjoittakaa siitäkin. Onko siellä taustalla ehkä joku kokenut verkkokauppias? Joku, joka haluaisi hieman raottaa verkkokauppiaan arkea? Kaikki mielipiteet ovat minulle nyt hyvin arvokkaita! :)

/

 

Huomaan lähes joka viikko ajattelevani, että no seuraava viikko ei ole näin kiireinen; sitten on aikaa sille ja tälle ja tuolle. Kunnes se seuraava viikko saapuu ja taas on tekemistä kertynyt tai uutta sellaista ilmaantunut. Sitten ollaan taas sen viikon sunnuntaissa ja huokaisen, että huh huh, tässä sitä taas ollaan. Tiedän, että monissa lapsiperheissä eletään samanmoisen elämänvaiheen äärellä. Eikä siihen välttämättä tarvita kuin yksi lapsi ja ne työ-/harrastuskuviot, niin päivät on jo ylitäynnä! Joskus mietin, että jos meillä olisi kolme lasta niin hmm…

Luin jokin aika sitten Kertun Älä unohda itseäsi -postauksen tästä aiheesta ja se liikutti minua syvästi. Luin sen automatkalla mökille. Päädyin lopulta lukemaan siitä pätkiä miehellekin, itkien. Erityisesti seuraavat lainatut kohdat tallentuivat mieleeni ja sydämeeni:

Mun elämä – koska siitä tuli näin aikataulutettua?
Joskus kaipaan spontaania arkea. Sitä kun tuli töistä kotiin ja sai katsoa leffan tai lähteä vaikka extremporena keilaamaan. Tekemään asioita, jotka sillä hetkellä huvittavat.
Niinä hetkinä palaan ajatukseen, mitkä asiat kiireeni aiheuttaa. Lapseni, joita olen sydän syrjällään toivonut ja odottanut. Kotityöt talossa, joka on unelmamme pohjalta rakennettu. Koulutustani vastaavat, ammatillisesti haastavat, mielenkiintoiset päivätyöt sekä harrastukseni pohjalta syntynyt työ yrittäjänä.
Niin, asiat jotka stressaavat ovat niitä, joita olen tavoitellut. Kaikki onnellisen elämäni peruspilareita. Valittaminen taitaa olla aika turhaa, mutta silti niin inhimillistä ja joskus sallittuakin.

”Olisi mahtava, mutta nyt ei pysty”. Huomaan löytäväni sanat yhtä useammin huuliltani. Pienten lasten kanssa tärkeysjärjestys löytyy onneksi aika helposti. Takaraivossa on tieto siitä, että kun lapset kasvavat, myös ajankäyttö muuttuu. Yhtäkkiä huomaakin, että aikaa on enemmän, kun ei tarvitse pukea, riisua, siivota, kokata, helliä ja huolehtia. Kun se päivä koittaa, ei halua huomata, että olin muualla silloin kun minua olisi tarvittu.

Etenkin tuo viimeinen lause osui ja upposi. Totta puhuen joskus pelkään, että parinkymmenen vuoden päästä havahdun tuohon ja kadun, etten suonut tarpeeksi aikaa lapselleni. Sitten taas mietin, mikä on tarpeeksi? Tätä arkea kun ei voi elää siten, että jättää kaikki ikävät velvollisuudet/kotityöt hoitamatta. Eikä itseäänkään saisi unohtaa, mutta oma aikani ei vain riitä mihinkään ylimääräiseen. Paitsi jos nipistän yöunistani ja sitä en kyllä aio tehdä. Ehkä tämä on sitten hyvä näin.

Suurin osa tuosta Kertun tekstistä voisi olla minun kirjoittamaani. Kyyneleet tulivat silmiini nytkin, kun luin tuon uudestaan. Kiitos Kertulle tästä postauksesta, minua se ainakin hetkautti! Harkitsin jopa oman tällaisen version kirjoittamista ja lapun kiinnittämistä pakastimen oveen… Siinä se olisi aina esillä, keskellä tätä kiireisen elämänvaiheen härdelliä. Aloin miettimään sitäkin, että oliko ennen (esim. omassa lapsuudessani) ihmiset yhtä kiireisiä? Kokivatko vanhemmat silloinkin arjen tällaisena? Ehkä, mutta aika vain on kullannut muistot eivätkä he enää muista sitä niin tarkasti? Itse en muista omaa lapsuuttani mitenkään kiireisenä; sellaisena, että vanhempani olisivat menneet paikasta A paikkaan B tukka putkella. Ehkä sellainen ei vaan jää lapsen mieleen? Vai onko eläminen muuttunut kaikin puolin kiireisemmäksi?

Tällä viikolla päivät ovat kiitäneet ohi ja pienesti järkytyin, kun huomasin, että blogiinkin on mahtunut jopa yksi kokonainen postaus! :D Maanantaina olin pojan kanssa mummuni ja muiden sukulaisten luona aikaa viettämässä. Tiistaina oli työ- ja päiväkotipäivä. Keskiviikoksi olin päättänyt, että pidämme vapaapäivän ja käymme pitkästä aikaa seurakunnan kerhossa. Torstai ja perjantai olivat sitten taas työ- ja päiväkotipäiviä. Paitsi että perjantaina en voinut tehdä mitään hyödyllistä työrintamalla, sillä sairastelin ja nukuin jopa kahdet päiväunet! Siitä oli perjantai-iltana jonkinmoinen morkkis päällä, sillä työt jäivät tekemättä ja kukas ne puolestani tekisi… Työnsin kuitenkin tuollaiset ajatukset syrjään ja nautin perjantai-illasta perheeni kesken. Teimme kasvistikkuja ja niitä (sekä Raffel-sipsejä) dippaillen katselimme Hauskoja kotivideoita.

Eilen aamulla tokaisin kurjan ilman nähtyäni, että lähdetäänkö päivämatkalle Tuuriin ja siitä reilun tunnin päästä istuimme autossa take away -cappuccinot käsissämme. Poika torkkui pätkän mennessä ja tullessa, joten reilun parin tunnin automatkat sujuivat paremmin kuin hyvin! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle Suomen suurimmalle kyläkaupalle, kun on järjestänyt kyläkaupan yhteyteen kaksi tosi kivaa leikkipaikkaa lapsille! Toinen hieman pienempi ja toinen isompi: kuin Touhutalo minikoossa. Poika oli pää hiestä märkänä, kun juoksi siellä yli kaksi tuntia. Aika tehokkaasti sai energiat purettua ja niin hän oli taas enemmän kuin valmis kotimatkalle! Meillä oli ulkoiluvaatteet mukana, sillä ajattelimme, että energiat voisi purkaa Muumipuistossa, mutta koska taivaalta satoi räntää ja kaikkea mahdollista, ei puistoilu oikein innostanut… Niinpä tämä sisäleikkipaikka oli oikein paikallaan!

Yksi ongelma näissä härdelliviikoissa on se, että en ehdi juurikaan kotona valokuvaamaan. Näin ollen tässäkin postauksessa kuvituksena kännykkäkuvia viime ajoilta. Ehkä tähän ruuhkaiseen elämänvaiheeseen täytyy vain osata asennoitua niin, että tämä on nyt tätä muutaman vuoden ajan. Kyllähän tästäkin täytyy osata nauttia, vaikka viikot vain kiitävätkin ohitse! Olisi tosi mielenkiintoista kuulla, miten te tämän elämänvaiheen koette? Millaisia ajatuksia mielessänne pyörii? Koetteko huonoa omatuntoa, jos lapsille ei ole aina riittävästi aikaa?

Koska viikko on ollut niin kiireinen, olen lykännyt sunnuntai-iltaan vaikka ja mitä: pyykkivuoren selättämistä, petivaatteiden tuuletusta, pikaimurointia… Niinpä lähetän sekä isomman että pienemmän miehen kauppaan ja alan itse puuhastelemaan pyykkien ja petivaatteiden parissa. Se illan tunne, kun sujahtaa puhtaisiin ja raikkaisiin petivaatteisiin ♥.

Kivaa sunnuntaita!