/

Haluan lähettää teille vielä tätäkin kautta isot ja lämpimät kiitokset kaikista viesteistänne ♥ ♥ ♥ 

Ihan hiljaisena en halua blogia pitää, sillä nyt on hyvä olla monenlaista tekemistä ja välillä haluan piipahdella täälläkin. En myöskään halua, että tänne tullessani näen aina ensimmäisenä edellisen postaukseni… Joten kirjoittelen aina kun siltä tuntuu!

Tänään olen tehnyt puolikkaan työpäivän pojan viettäessä aikaa vanhempieni luona. Kohta suuntaan sinne itsekin, mieskin tulee sinne suoraan töistä. Saman katon alle kokoontuu myös veljeni avovaimonsa kera. Nimittäin tänä vuonna meillä tehdään hieman toisin ja nautimme jouluaterian jo tänään! On joulukinkkua ja laatikoita ja mitä nyt asiaan kuuluukaan! Ehkä tästä voisi ottaa uuden jouluperinteen muiden joukkoon? Toki syömme jouluaterian jouluaattonakin, mutta nyt myös näin joulukuun alkajaisiksi. Olkoon tämä vaikka pikkujoulumme!

Ja totta puhuen tuntuu jo hyvin jouluiselta… Mietin eilen, että mistä se joulu syntyykään? Ei se synny siitä, mitä päivää kalenteri näyttää, vaan se on sellainen eräänlainen tunnetila. Kun on ne läheiset ympärillä, jouluista musiikkia ja jouluinen tunnelma ruokineen ja kynttilöineen kaikkineen, se synnyttää sen joulun tunteen. Lahjojakaan ei tarvita, mutta toki niitä sitten aattona lapsemme vuoksi jaellaan.

Näistä mietteistä: ihanaa alkanutta joulukuuta teille jokaiselle!

/

Hei, on se syöpää.
Sanoo hiljainen ääni puhelimessa. Nuo sanat kaikuvat mielessäni, kaikuivat mielessäni läpi yön. Oksettaa, mahaan sattuu, huimaa.

Syöpä. Tuo helvetillinen syöpä. Minun perheessäni. Taas. Taas samalla ihmisellä, taas sama syöpä. Sama tilanne kuin seitsemän vuotta sitten.

Miksi? Miksi? MIKSI? Miksi kukaan ei vastaa???

Syöpä on maailman rumin, hirvein ja oksettavin sana. Vihaan sitä.

Elän vielä shokkivaihetta ja itkua riittää. Toivon, että kukaan ei tule sanomaan minulle, että itkun täytyy loppua. Jokainen on erilainen ja jokainen käsittelee asioita eri tavalla, omalla tavallaan. Toiset ovat herkempiä kuin toiset. Toiset ovat tunteellisempia kuin toiset. Toiset ajattelevat kylmästi ja järjellä, minä en. Minä ajattelen tunteella ja sydämellä. Kunnioittakaamme jokaista erilaisuudessaan.

Nämä sanat kirjoitin tänne muutama päivä takaperin päivänä, joka oli perheellemme hyvin musta. En ollut varautunut moisiin uutisiin, joten päivä oli aikamoinen shokki. En tuolloin kuitenkaan kyennyt tekstiä jatkamaan enkä postausta julkaisemaan. Nyt olen kuitenkin vahvempi ja täynnä taistelutahtoa läheiseni puolesta.

Minä terapioin itseäni puhumalla ystävilleni. Ja kirjoittamalla nyt tänne. En ole koskaan tullut tänne blogiini ahdistunein mielin. Tämä on yli seitsemän vuoden ajan ollut se hyvän mielen paikka, jossa löydän asioista ne hyvät puolet ja jossa saan hyvää mieltä, kiitos teidän. Nyt oli suuri kynnys avata blogi ja kirjoittaa tämä. Tunne on niin erilainen kuin ennen tänne klikatessani.

Viime päivien aikana olen vuodattanut kyyneleitä valtavia määriä. Myös tätä kirjoittaessani. Silti tuntui vahvasti siltä, että tätä asiaa on pakko avata täälläkin ja perheeni ymmärsi asian täysin. Koska ihan taatusti blogin loppuvuosi tulee olemaan erilainen kuin ennen. Jos blogiin mitään postauksia edes syntyy, nyt en osaa ajatella enkä ennustaa yhtään eteenpäin.

Jotta ette ihmettele, miksi välillä katoan.

Koska näiden reilun seitsemän vuoden aikana muutamista teistä on tullut todellisia blogiystäviä. Osan olen tavannutkin, osan kanssa ystävystynyt. Osa on tullut elämääni pysyvästi. Toki siellä on valtaisa joukko sellaisiakin lukijoita, joista en tiedä. Siellä on myös ystäviäni, kavereitani, tuttaviani. Tämä viesti tavoittakoon teidätkin, sillä kaikille ei ole vielä aikaa yksitellen kirjoittaa.

Olin viikonlopun yritykseni merkeissä Tullipakkahuoneen Joulumessuilla, vaikka torstaina sinne meneminen tuntui vielä täydeltä mahdottomuudelta. Hyvä, että menin, sillä kotona kököttäminen on nyt huono homma. Olen tässä viime päivien aikana huomannut taas jälleen kerran sen, miten aivan upeita ystäviä mulla on ja miten iso joukko heitä on! Miten olenkaan saanut heidät kaikki juuri minun elämääni ♥. Moni tarjoutui tulemaan seurakseni messuille ja kaksi päivää vietinkin siellä siten, että seuranani oli aina joko joku ystäväni tai perheenjäseneni ♥. Nyt on työn puolesta vuoden kiireisin sesonki meneillään ja sekin on tehnyt hyvää, kun saa välillä täysin uppoutua töiden pariin.

Olen mielestäni aina ymmärtänyt joulun perimmäisen tarkoituksen. Ja osannut arvostaa sekä nauttia siitä. Että saan olla ja viettää joulua rakkaimpieni parissa. Nyt tämä sairastuminen tekee tästä jotenkin niin paljon karumpaa.

Aluksi en voinut kuunnella enää joululaulujakaan, tuntui niin kamalalta. Nyt kuuntelen jo joululaulujakin entiseen tapaan. Niin ja nämä kuvat ovat kahden vuoden takaa eli ei ole vielä joulukuusta olohuoneessa…

Näillä näkymin vielä ennen joulua on edessä leikkaus, toivommekin niin. Hoidot alkavat ensi vuoden puolella. Tämä kaikki on koettu jo kertaalleen, mutta aivan yhtä hirveää tämä on nytkin. Eikö yksi syöpä riittäisi yhdelle ihmiselle, mietin toistuvasti. Miksi taas, miksi?! Mutta kuten eräs ystäväni sanoi; elämä yllättää välillä hyvässä ja välillä pahassa. Nyt on pahan aika, mutta kohta taas hyvän.

Tuo syövän piru ei tiedäkään, mihin iski. Se iski ihmiseen, joka on täynnä positiivisuutta, elämäniloa, elämänmyönteisyyttä ja elämänhalua. Syöpä ei ole tälläkään kertaa laadultaan aggressiivista, siihen keskitymme. Mutta me taistelemme sitä vastaan sitäkin aggressiivisemmin!

Miksi kirjoitan tästä blogiini? Toki selittääkseni blogin muutosta ja terapioidakseni itseäni, mutta on kolmaskin syy. Jos yhtään uskot rukouksen voimaan, toivon, että nyt rukoilet minun perheeni puolesta. ♥ ♥ ♥

/

Selailin tässä aamulla viime vuoden loppupuolella ottamiani kuvia erästä juttua varten ja samalla tulin törmänneeksi yhteen kuvaan, jonka äärelle pysähdyin. Olen ottanut tämän kyseisen kuvan viime vuoden marraskuun loppupuolella. Lunta oli jo jonkin verran maassa eikä maisema sen ansiosta ollut enää niin kovin synkkä ja pimeä. Sininen hetki oli sininen ja valkoinen. Olohuoneen ikkunasta avautui maisema, jota katsellessa pysähdyin ja pysähdyn aina tänäkin päivänä. Sellainen levollinen maisema, joka auttaa oivaltamaan, mikä kaiken jouluhössötyksen keskellä on kuitenkin loppujen lopuksi tärkeintä ja arvokkainta. Tuo maisema synnyttää sen ihanan rauhallisen ja levollisen joulunodotuksen, jota niin yli kaiken rakastan. Vuosi toisensa jälkeen.

Samalla kun näin tämän kuvan tänään, soi taustalla Frank Sinatran joulumusiikki. Se vanhan ajan musiikki sopi jotenkin liian täydellisesti tähän kuvaan! Joten jakoon tänne, ehkä joku muukin kaipaa pientä pysähtymisen hetkeä:

Tuossa vaiheessa olohuoneemme ikkunanurkkauksessa oli vasta vain yksi joulutähti ja toisella ikkunaseinällä valaisin. Vielä emme ole tälle vuodelle tähtiä ikkunoihin viritelleet, mutta päätin, että viikonloppuna viimeistään! Eilen illalla keittiön ikkunalle pääsi jo pöytätähti. Jokos teillä on tähdet ikkunoissa?

Kevätkesällä en häiriinny yhtään, kun sähköpostiin tupsahtelee ensimmäisiä jouluun liittyviä mainoksia ja tiedotteita. Nyt häiriinnyn niin valtavasti, kun sähköpostiin tupsahtelee kevättalveen tai kesään liittyviä mainoksia. En halua edes lukea, vaan klikkaan ne suoraan roskakoriin. Tämä loppuvuoden aika on parasta aikaa enkä halua minkään häiritsevän tätä! En todellakaan mieti ensi kesää, en uhraa sille vielä ajatustakaan.
Aika tammikuusta huhtikuuhun tuntuu valtavan pitkältä ja tiedän, että sinne olisi hyvä suunnitella jotain, että olisi jotain kivaa odotettavaa silloinkin, mutta mitähän se sitten olisi..? Viime vuonna se oli Rukan loma, jonne lähdimme porukalla isäni kuusikymppisiä juhlistamaan. Puheissa on ollut, että tulevana talvena uusiksi, vaikka kukaan ei pyöreitä täytäkään, heh!

Elän niin sataprosenttisesti tässä hetkessä ja tässä joulunodotuksen fiiliksessä. Vaikka tiedän, että joulunpyhien jälkeen ahdistus iskee päin näköä. Samankaltainen ahdistus kuin Menorcan lomamme viimeisenä päivänä. En olisi millään halunnut kotiin ja nyt en haluaisi millään lomamatkalle, vaikka tiedän, että sekin päivä kyllä koittaa ja hyvä niin :D. Olen tässä syksyn mittaan miettinyt, mistä tämä piirre johtuu… Juurrunko ja kotiudunko johonkin vain niin nopeasti? Ensin tänne kotiin niin kovasti, että emme käyneet ulkomaan lomilla neljään vuoteen ja sitten yhden lomaviikon aikana olin valmis muuttamaan Menorcalle tai Manner-Espanjaan… Tunnistin kyllä Menorcalla ollessamme, että minussa elää hyvin vahva kaukokaipuu, vaikka kotia yli kaiken rakastankin. Sama kaukokaipuu sai minut aikoinaan suuntautumaan matkailualallekin ja matkustelua ja ulkomailla asumista tuli harrastettuakin. Mutta toisaalta; onko koti kuitenkin siellä, missä perheeni (lähinnä mies ja poikamme) ovat? Ehkä en loppujen lopuksi olekaan näihin seiniin niin kiintynyt? Olen myös välillä pohtinut, että voisin hyvinkin muuttaa joksikin ajaksi ulkomaille perheeni kanssa. Ei nyt tarvitse säikähtää siellä isovanhempien osoitteissa! :) Nämä on näitä mietiskelyjä tässä elämän varrella. Mietiskelyjä, joista osa toteutuu ja osa jää toteutumatta.

Vai onko tuo piirteeni kuitenkin vain sitä, että elän niin vahvasti nykyhetkeä ja ahdistun siihen tulevista muutoksista, jos meneillään on jotain valtavan erityisen mukavaa? Mieheni ei tätä ihan täysin ymmärrä, sillä hän elää niin vahvasti ja tukevasti jalat maassa. Hyvä niin, sillä ei tulisi mitään, jos rinnallani olisi toinen tällainen haahuilija :D. Nyt saan sitten rauhassa elää välillä jalat maassa ja välillä pää pilvissä. Tietäen, että toisella kuitenkin pysyvät ne jalat maassa. Kumpia sinä ja puolisosi olette?

Näettekö; valtava vaikutus yhdellä kuvalla, jonka äärelle pysähdyin. Kaikenlaisia ajatuksia yksi tuollainen maisemakuva saakin aikaan! :D