/

 

Omana syntymäpäivänään päivänsankari saa yleensä onnitteluja, lahjoja, huomionosoituksia ja hemmottelua. Olemme tottuneet siihen lapsesta saakka. Espanjassa vapaaehtoistyössä ollessani asuin usean maan kansalaisen kanssa suuren suuressa omakotitalossa. Noin viiden kanssa ystävystyin oikein kunnolla, yksi heistä oli italialainen Arianna. Alussa en puhunut espanjaa paria sanaa enempää ja hän taas puhui melko huonosti englantia. Silti heti alusta saakka, yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta, meillä klikkasi. Huumorintajumme oli todella samankaltainen, lisäksi meitä yhdisti iloisuus, innostuneisuus eri asioihin sekä sellainen pilke silmäkulmassa -tyyppinen elämänasenne. Hän oli kuitenkin hieman sellainen tuuliviiri-tyyppinen ihminen ja sellainen, jolla on aina vähintään viisi rautaa tulessa yhtä aikaa. Vaikka vaihdoimme yhteystietoja, jotenkin arvasin, että emme tule tuon asian vuoksi pitämään yhteyttä vapaaehtoiselämän jälkeen. Kerran sain häneltä kortin Itävallasta ja pidin jo sitäkin todella isona asiana. Silti, jos huomenna sattumalta jossain kohtaisimme, olisi kommunikointi piiiiitkän halauksen jälkeen täysin mutkatonta – aivan kuin reilua kymmentä vuotta ei olisi tässä välissä edes ollut! Sellaiset välit meille siellä ehti muodostua ja mietinkin usein, mitä hänelle kuuluu ja missäpäin maailmaa hän nyt menee. Onko hän kenties perustanut perheen, onko asettunut Italiaan vai asuuko jossain aivan muualla jne. Kun vapaaehtoistyöprojektimme päättyivät, oli hänen englantinsa huomattavasti sujuvampaa. Sillä vaikka tarkoitus olikin puhua espanjaa, jostain syystä me puhuimme keskenämme enimmäkseen englantia. Muistan aina, miten hän vielä loppuaikanakin sekoitti keskenään keittiön ja kanan (kitchen, chicken) ja mitä kommelluksia se saikaan aikaan! :D

002

Yllä olevassa kuvassa muutama kuva kodistamme: keittiöstä, sisääntulosta sekä minun huoneestani. Sain onnekseni huoneen vain itselleni ja se sijaitsi takapihalla, jännästi erillään muista talon osista ja sinne oli ihan oma sisäänkäynti, jonne kuitenkin täytyi kulkea koko talon läpi. Huone oli pieni, siellä oli oranssiksi maalatut seinät. Joku vapaaehtoistyöntekijä oli painanut seinään jalanjälkensä. Käytin oranssien seinien kaverina vaaleanpunaisia tekstiilejä: vuodevaatteita sekä verhoja, jotka nekin muodostuivat vuodevaatteista :D. Huone sijaitsi tosiaan varjoisalla takapihalla eikä sinne paistanut koskaan aurinko – onneksi! Kivitalon ainoa osa, joka pysyi kesän +40 asteilla edes jonkin verran viileänä.

004

005

Tästä hassun pitkästä aasinsillasta postauksen aiheeseen… Italiassa on tapana, että synttärisankari järjestää juhlat läheisilleen: vie heidät syömään ja hemmottelee. Siis omana syntymäpäivänään, mikä vääryys! :D Ariannan syntymäpäivänä olin hänen kanssaan shoppailemassa viereisessä suurkaupungissa Valenciassa. Kun palasimme kotiin, värväsin pikapikaa muutaman kämppikseni auttamaan ja järjestämään kanssani yllärisynttärit Ariannalle sillä välin, kun hän lähti käymään kaupassa. Olimme vain vaisusti aamusella häntä onnitelleet, mutta heti kun hän sulki ulko-oven takanaan, otimme ilmapallot ja muut juhlatarvikkeet esiin. Olin ostanut hänelle etukäteen sellaisia herkkuja, joista tiesin hänen pitävän. Mm. ulko-oveen kiinnitin vihreän, valkoisen ja punaisen ilmapallon – Italian lipun mukaisesti.

Kun hän saapui, hän oli todella hämmästynyt, mutta jo muutaman sekunnin kuluttua talon täytti aikamoinen mekkala; etelä-eurooppalaiset kun eivät ihan sieltä hiljaisemmasta päästä ole :). Erityisesti hän nauroi oven ilmapallojen lippukoodille ja hoki rubia, rubia, rubia… Tuon lempinimen sain häneltä; Rubia (= blondi, lähinnä (ja ainakin toivottavasti!) hiusvärini mukaan…). Oli mukava päästä järjestämään italialaiselle ystävälleni synttärit Suomen tapaan. Näitä Espanjan aikoja on tullut tänään muisteltua, sillä olen saanut synttärionnitteluja ihmisiltä niiltä ajoilta aina Espanjasta, Italiasta, Tsekeistä, Itävallasta, Ranskasta, Belgiasta ja Norjasta saakka.

Tänään saapuu muutama synttärivieras, joten nyt käynkin hieman leluja keräilemässä. Miten ne aina levittyvätkään ihan joka paikkaan… Tuli muuten tuossa päivällä mieleen, että en ole ostanut itselleni synttärilahjaa! Se on ollut jo vuosien tapa ja nyt pääsi unohtumaan. Vauva hokee aamusta iltaan amppu (minkäs muunkaan sanan valaisimiin hurahtaneen äidin poika ensimmäisenä oppisi…), joten tuon täytyy olla jokin vihje!

 

/

 

Hyvää Naistenpäivää! <3

003

Täällä on vietetty sunnuntaita ystävien parissa; saimme vieraiksemme kolme ystävääni ja pari lapsukaista. Meidän M oli ihan innoissaan kavereista! Vielä viimeksi taaperot tuntuivat hieman pelottavilta, mutta nyt lähes 3- ja 5-vuotiaan seura tuntui olevan mitä parhainta. Sain nähdä ehkä välähdyksen siitä, miten tuollaiset vauvat varmastikin ihailevat mahdollisia vanhempia sisaruksiaan ja nauttivat heidän seurastaan. Parasta viihdykettä, kun taas tällaiset esikoiset saavat viihdyttäjikseen vain vanhempansa :).

Ollaan myöskin herkuteltu! Leivoin illalla saaristolaisleivän ja tänä aamuna mustikkapiirakan. Lisänä vielä sitruunakakkua ja keksejä… Huomenna taitaa vielä olla herkuttelua luvassa, kun on synttärini (tosin aina kai on jokin syy herkutteluun?), mutta sen jälkeen taas paluu arkeen. Kunnes koittavat viikonlopun synttärijuhlat :P.

Sain perjantaina valita itselleni naistenpäiväkukat. Valitsin yhden neilikkakimpun ja pari tulppaanikimppua (synttärikukat samalla kertaa katsos). Blogeja seuratessa tuntuu, etteivät tulppaanit tänä keväänä ole niin suuressa huudossa kuin ehkä aiempina vuosina, mutta kylläpä ne vain ovat kauniita ja ihanan keväisiä. Ei siitä pääse mihinkään! Ja nämä kimput tässäkin niin ihanan vallattomina, miellyttää silmää valtavasti tässä sohvan edessä.

009

Olen joskus miettinyt, että harmi, kun pojallamme ei ole tätejä (enoa ja setää yhtään väheksymättä!). Itselläni kun on useampikin täti, niin tuntuu hassulta, ettei hänellä ole yhtäkään. Mutta tänään hoksasin, että onhan hänellä: kaikki ystäväni, joista tänäänkin oli kylässä kolme. Ihanat te, kiitokset <3.

Tämän naistenpäivän paras lahja on ollut oikein märkä pusu (tai oikeastaan ainakin kymmenen sellaista), joita poitsu on tässä illan mittaan jaellut. Tällä hetkellä halit ja pusut on oikein hittejä ja niitä säestetään maailman suloisimmilla aaaaiii, aaaiiiii -hokemilla. Tänään oli myös hänen merkkipäivänsä; hän täytti jo 10 kuukautta <3.

Nyt vaihdan yövaatteisiin ja alan valmistautumaan aikaiseen nukkumaanmenoon, toivottavasti suunnitelma onnistuu! Pojalla on jo kuusi hammasta ja nyt parin viikon tauon jälkeen hampaita pukkaa taas lisää. Ei varmaan tarvitse sanoakaan, millaisia yöni taas tällä hetkellä ovat… Kaiken hyvän lisäksi ennen muinoin jopa aamupäiväyhteentoista sikeitä vetänyt pikkuherra on nykyään sitä mieltä, että jo seiskalta voi hyvin aloittaa uuden päivän.
M on saanut hampaita lähes päivälleen samaan aikaan kuin minä vauvana, kaikki hampaat vieläpä samassa järjestyksessä, ja vauvakirjastani tulikin jo luntattua, montako legoa on vielä tiedossa ennen yksivuotissynttäreitä. Itselläni oli ollut tuolloin jo 16 hammasta! Joten seuraavien kahden kuukauden aikana tuloillaan vielä 10? Mamma mia… Jos noin käy, niin taitaa blogi hiljentyä :D.

Mites teidän naistenpäivä on sujunut?

 

/

 

Meidän pieni poika on jo yhdeksän kuukauden ikäinen! Tuo ikäkuukausi tuntuikin merkittävältä, sillä siinä tuli täyteen syliaikaa yhtä monta kuukautta kuin masuaikaa. Aivan pian hän on kuitenkin jo kymmenkuukautinen, hui hui! Viikonloppu onkin yhtä juhlaa, kun sunnuntaina on sekä naistenpäivä että vauvan kymppi ja seuraavana päivänä minun syntymäpäiväni… Mutta, mutta; itse asiaan! Aloin jokin aika sitten tekemään pientä koostetta raskausajastani, nyt kun se on vielä jotenkuten muistissa… Voi miten silloin loppumetreillä tuntuikin, että tulen varmasti aina olemaan raskaana ;). Että tsempit vaan kaikille odottajille, tiedän tunteen enkä todellakaan aio sanoa, että ei sinne sisälle kukaan ole jäänyt…

Heti elokuussa 2013 plussattuani ajattelin, että kaikki näkee asian mun kasvoista! Tuli jotenkin sellainen hölmön onnellinen olo, sitä vain hymyili ja tuntui sillä tavalla sädehtivän sisältä päin. Sydämen kohdalla tuntui lämmin möykky ja ajatukset olivat raskaudessa lähes koko ajan. Olo oli hirmuisen epätodellinen. Muistan kuin eilisen miehen ilmeen, kun asia selvisi hänellekin. Se oli niin hassu ja monen tunteen sekoitus! Ensimmäinen raskauskolmannes sujui hyvin, aina siihen saakka, kunnes sen loppupuolella suuntasimme aurinkolomalle Mallorcalle. Siellä heti toisena kokonaisena lomapäivänä mursin pohjeluuni. Aurinkoloma tuli koettua pyörätuolissa; ei kuulunut suunnitelmiin, ei. Lomalta käteen jäi päällimmäisenä fiilis: matkavakuutus ♥.

Mitään pahoinvointia en kokenut, ehkä ajoittaista kuvotusta ensimmäisten neljän kuukauden ajan. Kaikki kylmät jutut maistuivat: hedelmät, pakastemarjat, jogurtit, viilit, kiisselit… Lämmin ruoka tökki melko kovasti ja mietinkin usein sen korvaamista jäätelöllä…

Keskiraskaudessa voin hyvin, jalka alkoi olemaan hieman parempi ja pääsin eroon pyörätuolin lisäksi kyynärsauvoista. Raskaus kuitenkin selvästi hidasti murtuneen luun paranemisprosessia (tai näin ainakin luulen) ja tuosta riesasta nautinkin sitten koko raskausajan, vielä viime syksynäkin kivut yllättäen muutamaksi viikoksi palasivat. Jostain syystä en edelleenkään voi kävellä kengillä, joissa on vähänkään korkoa. Olen varannut ajan erikoislääkärille, joten katsotaan, mitä sieltä kipuilevasta nilkasta vielä paljastuu.

Keskiraskaudessa tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet; lunttasin täältä blogista, että tuo ajankohta osui aikaan ennen rakenneultraa, noin raskausviikolle 19. Kirjoittelin tuosta postauksen Pieniä jalkoja ja liikkeitä sohvalla. Muistan, miten tunsin ne sohvalla istuessani ja samalla hoksasin, että olinhan mä tuntenut niitä jo parisen viikkoa aina silloin tällöin! Tällä toisella kolmanneksella koitti myös hirmuisesti jännittämäni rakenneultra, jossa todettiin kaiken olevan niin hyvin kuin vain siinä vaiheessa oli mahdollista tutkia. Humoristisella tavalla kuulimme saavamme pojan ja suuntasimme ultrasta suoraan vaatekaupoille. Olo oli erittäin hämmentynyt, sillä olin jostain syystä kaikki ensimmäiset raskausviikot kuvitellut masuvauvelin tytöksi. Oli niin vahva fiilis siitä, että otti kyllä aikaa sopeutua ajatukseen pienestä pojasta. Nyt tuntuu niin hassulta tuo oloni silloin; miten en muka tiennyt, että tuo pieni M siellä tietenkin potki! Koko maailman rakkain, joka saa tämän tästä sellaisia tahdon näitä poikia ainakin viisi lisää -fiiliksiä aikaan. Aivan vallaton tapaus ja joo, toki jokainen lapsi on omille vanhemmilleen maailman ihanin (näin ehdottomasti pitää ollakin), mutta uskon vahvasti, että hän olisi mielestäni maailman ihanin, vaikka ei mun oma olisikaan :D.

Palataanpas sitten taas varsinaiseen aiheeseen… Nää mun jutut aina vähän rönsyilee, kyllähän te tiedätte! Ensimmäiset potkut tunsin jouluaatonaattoiltana. Istuin ruokapöydän ääressä lakkailemassa kynsiäni, kun yhtäkkiä housujen vyötärönauha tipahti pari senttiä alemmas! Tosin en tuolloin vielä hoksannut asiaa; vasta nukkumaan käydessäni, sillä sama toistui. Pidin sormia mahan päällä ja ne aivan pomppivat minipotkujen voimasta. Noiden jälkeen potkuja tuntuikin säännöllisesti, vauva oli melkoinen energiapakkaus. Nyt kun olen häneen lähes kymmenen kuukauden ajan tutustunut, en enää ihmettele niitä mahatuntemuksia :). Tosin öisin hän oli aina kovin rauhallinen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (nukkui siis yöt masussa heräämättä, mutta ei enää täällä…) ja aamuisin piti tökkiä, kun mahassa tuntui niin hiljaiselta. Syy selvisi pian syntymänsä jälkeen: erittäin aamu-uninen tapaus! Ensimmäisinä kuukausinaan porskutti yöunia helposti kymmeneen ja joskus jopa yhteentoista saakka.

11

Tuossa kollaasissa kuvia tammikuusta vappuun; tuo viimeinen kuva on vappupäivältä 2014 (jolloin aloin jo sopeutua ajatukseen, että olisimme yhtä aina…). Maha alkoi kasvaa kunnolla tammikuussa. Silti koko viimeisen kolmanneksenkin olo oli vielä oikein hyvä. Suurin raskauden aiheuttama riesa oli liitoskivut, ai ai ja vielä kerran ai! Ne vaivasivat ainakin kaksi viimeistä kuukautta; joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän. Muistan, että mitä kauemmin olin ollut paikoillani, sitä kivuliaampaa oli liikkeellelähtö. Erityisesti öisin liikkuminen oli yhtä tuskaa. Järkyttävää vihlovaa kipua; onnellisia te, jotka ette niistä kärsi!

Vauvaa ultrattiin aina 3D-ultralla. Olin suunnitellut, että menemme jossain vaiheessa yksityiselle 4D-ultraan. Kun tuo tuli ajankohtaiseksi, kävi ilmi, ettei Kokkolassa 4D-ultria missään tehdäkään! Mikä pettymys! Siinä vaiheessa raskautta en enää halunnut lähteä Vaasaan tai kauemmas, joten tuo ultra jäi sitten kokonaan kokematta. Kosmetiikkaa käytin ihan normaalisti koko raskausajan, mutta kampaajalla kävin hieman harvemmin. Hiuksiani en värjännyt kertaakaan tyvestä saakka, laitatin ainoastaan raitoja kaksi kertaa raskauden aikana. Kielletyt ruoka-aineet raskausaikana, oi voi! Mies tuumasi alkuraskaudessa, että saatko sä syödä mitään! (Sainhan minä; raskauskiloja kertyi yhteensä 12 kg.) Monenlaista kommenttia tosiaan tuntui löytyvän vähän aineesta kuin aineesta, joten päätin ottaa täysin löysin rantein. Omasta mielestäni vakavammalla otteella kielletyt ruoka-aineet jätin kokonaan pois, mutta kaikkia rajoituksia en rehellisesti sanottuna raskausaikana edes muistanut. Aloin muistelemaan tähän esimerkkejä ja mieleen tulivat mm. ravintolassa syömäni puolikas medium-pihvi (jonka olin kyllä pyytänyt kypsänä) sekä pari juustokakun palasta… Alkoholia en käyttänyt raskausaikana muuta kuin punaviinitilkkasen verran jouluaterialla. Sain heti ensimmäisestä siemaisusta niin kovan närästyksen, että se jäi siihen – luonto hoiti asian. Pari kertaa tuli ravintolassa testattua alkoholitonta punaviiniä (ei huonoja!), sillä joidenkin aterioiden yhteydessä se nyt vain on ainoa mahdollinen ruokajuoma.

Myytit poikaraskaudesta verrattuna tyttöraskauteen pitivät osallani jotakuinkin paikkansa. En kokenut mitään valtaisaa pahoinvointijaksoa, kasvoni eivät juurikaan kokeneet muutoksia (jos ei huomioida aivan viimeisten viikkojen turvotusta…) ja sainkin usein kuulla, ettei kasvoistani huomaa ollenkaan, että odotan. Vauvamahani ei myöskään levinnyt sivuille, joten takaa sitä ei helposti huomannut. Niin joo! Vauvan sykkeet olivat aina kovin korkeat, kun häntä kuunneltiin neuvolassa tms. Yleensähän sanotaan, että korkeat sykkeet tietävät tyttöä ja matalat poikaa. Mutta sehän riippuu aivan täysin siitä, onko vauva kuunteluhetkellä levossa vai liikkeellä. Meidän ikiliikkuja taisi olla aina liikkeellä ja sykkeet sen vuoksi 150-170 :).

Kolme viimeistä raskauskuukautta kuluivat pienimuotoisessa stressissä: kohtu otti yhtäkkiä valtaisan kasvupyrähdyksen ja sen vuoksi ravasin äitipolilla ylimääräisissä ultrissa. Syytä korkeaan sf-mittaan ei löytynyt; joka toinen viikko vauva näytti kasvavan normaalisti ja joka toinen viikko hän näytti isohkolta. Synnytyspelkoinen oli välillä kauhusta kankea ja tulipa muutamat itkutkin ultrien jälkeen lääkärille itkettyä. Syyksi todettiin kuitenkin se, että vauva pysytteli kohdussa erittäin korkealla poikittain (!) ja oli sen vuoksi venyttänyt yksiötään niin nopeasti. Nooh, noin kuukausi ennen laskettua aikaani (joka oli huhtikuun loppupuolella) alkoivat lääkärit taas väläytellä iso vauva -korttia. Puhuttiin mm. käynnistyksestä viikolle 40. Pääsiäisviikolla kävin synnytystapa-arviossa ja taas oli iso vauva tulossa. Niinpä lääkäri päätti, että heti kun synnärin pahin ruuhka olisi ohi, minut otettaisiin sisälle. Lähtö tulikin sitten lankalauantaina. Pakkailin viimeisiä tavaroita sairaalakassiini ja availin trulleille ovea – se oli menoa! Paitsi ettei ollutkaan… Useat käynnistely-yritykset ja päivät osastolla eivät vaikuttaneet millään tavalla emmekä päässeet käynnistelyissä edes toiseen vaiheeseen. En oikein tiedä, koinko koko raskausaikana mitään kunnon supistuksia. Kohtu kyllä kovettui silloin tällöin, mutta mitään suurempaa kipua en niiden yhteydessä tuntenut.
Hoin osastolääkäreille koko ajan, että ei se synny alakautta, mutta he pitkittivät asiaa 2-3 viikolla, koska olivat niin vahvasti alatiesynnytyksen kannalla. Kotoa käsin hyppäsin synnärillä lääkärin vastaanotolla – ulkomaalaistaustainen lääkäri tokaisi huonohkolla suomellaan, että tilanteeni on jo aika toivoton. Tuon yliaikainen synnytyspelkoinen ensisynnyttäjä todellakin haluaa kuulla :D. Koska tiesin, ettei hän kielestä johtuen tarkoittanut asiaa ihan tuolla tavoin, kykenin nauramaan asialle ja siitä jäikin hauska muisto. 

122

Maanantaina 5.5.2014 olimme jälleen synnärillä kahden lääkärin vastaanotolla, minä ja mies. Vihdoin tehtiin päätös sektiosta ja saimme valita vauvan syntymäpäivän: 7. tai 8.5. Mies totesi, että 8. päivä on hyvä, toisen kissankin synttärit silloin, joten menevät sitten aina samalla kakulla pojan kanssa. Lääkärit katsoivat hämmentyneinä, että onko tuo mies tosissaan ja mua nauratti. Jotenkin se oli niin osuva heitto useiden päivien raastavaan jännitykseen. 8.5. oli päätöksemme kuitenkin siksi, että se oli myös pappani syntymäpäivä tasan sata vuotta aiemmin. Ajattelin, että koska tässä on nyt näinkin pitkä raskausaika takana, niin ei se yksi päivä lisää enää missään tunnu. Lisäksi tuona päivänä leikkaava lääkäri oli minulle aiemmista lääkärikäynneistä johtuen tuttu, joten sekin tuntui mukavalta ajatukselta. Tuolloin vauvasta tehtiin viimeinen painoarvio: 4023 g, joka kyllä meidän tapauksessamme osuikin sitten todella lähelle! Vauva painoi syntyessään 4100 g.
Tuon tapaamisen jälkeen matkasimme kotiin liitoskipujen kera jännittämään, käynnistyykö synnytys nyt itsestään, kun stressi hieman helpotti. No eihän se käynnistynyt ja torstaiaamuna matkasimme synnärille viimeistä kertaa miehen kanssa kaksin. Tässä vaiheessa voisi käydä mielessä, että kunpa kaikki nyt jo menisi helpoimman kautta, mutta kuinkas sitten kävikään. Synnytyksestä olen kirjoittanut postauksen Erään torstain synnytyskertomus, jonka aion käydä nyt itsekin kuukausien tauon jälkeen lukaisemassa. Viereen paketti nessuja! Sen jälkeen alkaa saunailtamme. Ensimmäisenä kylpyyn pääsee parhaillaan olohuoneessa mppua (=lamppu) hokeva söpöliini ♥