/

 

Tiedättekö sen tunteen, kun löytää jotain ihanaa, mutta ei tiedä, sopisiko se omaan kotiin, mutta sillä hetkellä jo kuitenkin tietää, että jos nyt jättää ostamatta, se jää harmittamaan? No juurikin näillä perustein ostin viikonloppuna eräältä kirppikseltä tämän mustan puutuolin:

Elämäni ensimmäinen musta huonekalu! Jokin siinä kiinnitti heti huomioni. Ehdin siinä muutaman sekunnin aikana ihastua tuolin söpöön muotoon, materiaaliin ja väriin. Siihen, miten kauniisti viilupinta kuultaa maalipinnan läpi. Vaikkakin ehdin miettiä myös, miltä tämä näyttäisi vaikka puuteriroosana… Oi niin herkku! ♥ No nyt alkuun mennään kuitenkin tällä mustalla värityksellä ja pienillä kulumilla, sillä ne eivät haittaa, päinvastoin!; nehän lähes kuuluvat puisen huonekalun ominaisuuksiin!

Tuolissa on tosi hyvä istua, se ei nitku eikä nitise. Olen parin viime vuoden aikana ihastellut siellä sun täällä kovasti pinnalle nousevia/nousseita mustia huonekaluja. Erityisesti mustat tarjoiluvaunut ja mustat kaapit, jotka ovat sisältä valkoisia, kiinnittävät huomioni. Bongailenkin niitä kuvista tämän tästä! Olen jo alkanut miettimään, mahtuisiko meille johonkin jokin musta kaappi… Mutta mutta. Nyt kun tämä musta tuoli kotiutui, tulin siihen tulokseen, että tässä on kotiimme ihan riittävästi mustaa. Jopa tämä yksi tuoli näyttää aika jyrkältä kotonamme ja mietin vieläkin, sopiiko se meille mustana… Ainakin sen totesin, että musta kaappi olisi liikaa, joten se asia on ratkaistu :D. Ensimmäinen musta huonekalu taitaa jäädä samalla viimeiseksi. Hassua, miten sitä aina niin paljon erinäisiä juttuja ihasteleekin, mutta omaan kotiin ne eivät sitten istukaan!

Nyt aloin ihan tosissani miettimään tuolin hiomista ja maalaamista jollain upealla puuteriroosan sävyllä… Se sopisi sitten enemmän kuin täydellisesti osaksi ruokaryhmäämme, valkoisten Seiskojen kaveriksi ♥. Onko jollain muuten vinkata jotain kaunista puuteriroosaa maalikoodia? Ihan vain varmuuden vuoksi…

Mitä te tälle tuolille tekisitte?

/

 

Täällä vietellään leppoisaa kotiviikonloppua. Sellaista, jonka varalle ei juurikaan etukäteissuunnitelmia viikolla tehty. Eilen olin aamupäivän pojan kanssa kaupungilla; ostin hänelle uudet yöhaalarit (huh mikä urakka oli löytää kivat 104-senttisinä!), ajelimme liukuportailla ja hisseillä :D ja lopuksi kävimme myös jätskillä. Iltapäivällä mies ehdotti pulkkamäkeä ja niinpä lähdimme hetken mielijohteesta sinne pulkka, polttopuut ja eväät kainalossamme. Oli ihanan tunnelmallista, kun alkoi jo hämärtää ja pimeäkin tuli aika nopeasti. Pulkkamäen valoista ja nuotiosta tuli riittävästi valoa ja jälkimmäisen äärellä oli mukava lämmitelläkin. Pulkkamäen jälkeen oli ihana astella iltapalapöydästä lämpimään saunaan!

Tänään on minun vuoroni viettää hieman omaa aikaa. Mies lähti pojan kanssa Touhutaloon, jonka jälkeen tulevat kotiin lounaalle. Hetki sitten mies soitti, että oli pyytänyt kaveriaan ja hänen pientä poikaansa heidän kanssaan erääseen tapahtumaan, joten oma aikani jatkuu vielä iltapäivänkin puolelle. Mietin tässä viikolla, että vaikka nuo miehet tuntuvat tarvitsevan omaa aikaa enemmän kuin me naiset (toki poikkeuksiakin on), niin on mukavaa, että poika saa silloin tällöin viikonloppuisin tehdä isänsä kanssa jotain ihan kaksin. Se on tärkeää heille molemmille! Arki-illat kun ovat niin lyhyitä, että poika ei hirveästi silloin ehdi isäänsä näkemään. On myös iso juttu, että heillä on yksi yhteinen harrastuskin, jossa käyvät aina kerran viikossa, yhtenä arki-iltana. Aina kun tulevat sieltä kotiin, poika huutaa jo portailta heti ulko-oven avauduttua niin reippaana ja ison pojan oloisena Heippa äiti, me tultiin jo! Kerran en ollut tuolloin kotona ja voi mikä pettymysitku siitä olikaan seurannut, vaikka olin etukäteen siitä pojalle kertonutkin.

Viikolla ostin tämän vuoden ensimmäisen tulppaanikimppuni. Toivoin löytäväni vaaleanpunaisia, mutta niitä ei juuri silloin tarjolla ollut. Niinpä nappasin mukaani tuollaisen valkolilan kimpun, joka ei enää kotona ollutkaan kovin virkeässä kunnossa. No sielläpä ne edelleen olohuoneen sohvapöydällä nököttävät ja vanhempi kisuneiti nuuhkii aina välillä vieressä. Hän on jotenkin aivan hulluna tulppaaneihin ja nakertelisi niitä tämän tästä. Tulppaanithan luokitellaan kissoille myrkyllisiin kukkiin, mutta vain niiden sipuliosa on se myrkyllinen osa. En silti anna kissan syödä kukkia, vaikka ne eivät myrkyllisiä olisikaan :D. Nuorempi matikainen nakertaa palmuani… Yllätin hänet itse teosta vasta tällä viikolla, joten en tiedä kuinka kauan hän on moista harrastanut. Ei ihme, että palmu näyttää hiukan kärsineeltä. Hyvä tietää niin voi laittaa kissankin piikkiin eikä enää tarvitse syyttää pelkästään omaa olematonta multasormea!

Kello lähestyy puoltapäivää, joten täytyy käydä laittamassa perunat kiehumaan. Siihen kylkeen vähän lämpimiä kasviksia (lähinnä porkkanaa, herneitä ja maissia, ne kun ainakin pojalle uppoavat) ja kalapuikkoja. Ei mikään loistoateria näin sunnuntaihin, mutta koska lapsi arvostaa eniten peruspöperöjä, niin niillä mennään! Eipä siis muuta kuin kotiviikonloppua jatkamaan – ihanaa sunnuntaipäivää teillekin! ♥

/

 

Maanantai… Täällä on käsillä päivä, jolloin kaikki menee vähän metsään (ei ehkä mikään yllätys, maanantai kun on). Ei mitenkään radikaalisti, mutta vähän. Juuri sen verran sopivasti, että kaiken joutuu tekemään kaksi kertaa; ensimmäisellä kerralla kun ei onnistu.

Aamulla poika porskutteli unta yli puoli yhdeksään. Olin sopinut äitini kanssa, että vien pojan täksi päiväksi hänen hoitoonsa, jotta voin tehdä töitä. Yleensä lähdemme kotoa siihen aikaan, kun poika vasta heräsi… Vaikka tiesin, että hänen nukkumisensa lyhentäisi työpäivääni minuutti minuutilta, en raaskinut herättää pientä. Hän sai nukkua, kun se vielä pienelle mahdollista on. Yö oli aika levoton ja hän näki kovasti unia, huusi muutamia kertoja ihan ääneenkin.

Kun poika vihdoin heräsi ja pääsimme pikkuhiljaa matkaan ja minä takaisin kotiin, oli kello jo pitkästi yli kymmenen. Ohjelmassa oli muutamia tuotekuvauksia, jotka oli jääneet roikkumaan. Olin niin onnessani, että sain ne vihdoin tehtyä. Kunnes pääsin koneelle ja näin kuvat tietokoneen ruudulla. Osassa suttua, osassa ihmeen sinertävä sävy. Se on näköjään joskus niin tarkkaa tuon luonnonvalon kanssa: onko vähän vai vain pikkuriikkisen hämärää – se muuttaa yksityiskohtaista kuvaa heti! Palasin takaisin olohuoneeseen kuvauspaikoille ja näin tämän karvakasan:

078

Ei motivoinut aloittamaan hommaa alusta, ei sitten pätkääkään! Sen sijaan otin pienen välipalan sohvalle ja istuskelin tovin hiljaisuudessa näkkäriä mussuttaen. Kyllä se tuli taas todistettua; tämä nuorempi katti kuorsaa. Eikä mitenkään ihan hiljaakaan. Silittelin tuota silkinpehmeää turkkia (se on todellakin yhtä pehmeä miltä näyttää!) ja katselin olohuoneen ikkunoista avautuvaa talvimaisemaa.

082

Eilen katsoimme miehen kanssa lähes puoleenyöhön Wallanderia – niin koukussa parin vuoden tauon jälkeen! Oli huippujännittävä jakso, jota kumpikaan ei malttanut jättää kesken. On aivan mahtavaa löytää jotain noin mielenkiintoista katsottavaa! Jotain sellaista, jota ei millään voi jättää kesken. Ei vaikka tietää, että kello on jo vaikka ja mitä. Ei näe eikä kuule muuta kuin sarjan koukuttavat juonenkäänteet. Joskus joku kirja koukuttaa samoin, mutta itse en ole kirjojen pariin ehtinyt vuosikausiin. Niiden aika koittaa sitten taas joskus myöhemmin.

Mietin tässä juuri, että mitäs jos siirtäisin joitain työjuttujani ovelasti pari päivää eteenpäin ja oikaisisinkin seuraavaksi kisun seuraksi olohuoneeseen! Katsoisin digiboxilta jonkin oman ohjelmani ihan kaikessa rauhassa, yksin. Nimittäin olen alkanut epäilemään, että sohvassamme on jokin mysteerinen nappi, joka hihkaisee ”Lastenohjelmiaaa!” sillä samalla sekunnilla, kun peffani osuu sohvaan. Täytyy ehkä testata, miten nyt käy!

P.S. Ihan tosi isot kiitokset edellisen postaukseni vastaanotosta ♥. Voi olla, että jatkan aiheella vielä, mutta sen aika ei ole nyt. Asiat vaativat sulattelua ja muhimista.