/

Jo toinen pääsiäispäivä käsillä! Olen huomannut, että kun on lapsi, kuluvat pääsiäispyhät huomattavasti nopeammin kuin ennen lasta. Joskus pääsiäisenä tuntui jopa aika tulevan pitkäksi, mutta ei enää! Nyt olemme vain nauttineet lomailusta ja laiskottelusta koko perheen kesken.

Tykästyin viime vuonna Pääsiäisviikon kimppu -postauksessani vilahtaneeseen, keltaisista tulppaaneista ja pajunkissoista muodostuneeseen kimppuun, joten sellainen syntyi täksikin pääsiäiseksi kuin huomaamatta. Jotenkin se keltainen tulppaanikimppu on sellainen vakio pääsiäisenä; aivan kuten mämmikin. Joukkoon vielä pääsiäistunnelmaa kruunaamaan muutama pajunkissa ja se on siinä. Yksinkertainen toimii!

Olen tässä talven mittaan testaillut tulppaanikimppuja eri tavoin. Kun isken ne maljakkoon kauppareissun jälkeen alkuperäisessä kääreessään ja annan olla tunnin sillä tavoin, tulee kimpusta terhakas; tulppaanit sojottavat ryhdikkäinä ylöspäin. Jos taas avaan kääreet heti ja asettelen tulppaanit maljakkoon, muodostuu kimpusta jo ensimmäisen vuorokauden sisällä rennompi; tulppaanit nojailevat maljakon reunoihin laiskan näköisesti ja kaartuvat jonkin verran. Kummassakin asettelussa on puolensa!

Tänä pääsiäisenä olen huomannut, että mämmi ei enää minulle maistu. Aiempina pääsiäisinä olen nautiskellut sitä vaniljakastikkeen kera, mutta muistelin kyllä, että jo viime pääsiäisenä se jäi osaltani kaappiin. Tänä vuonna söin sitä kerran. Poika ei halunnut edes maistaa :D, kun taas mies on syönyt mämmiä jo yli kuukauden ajan…

Täällä on tänä pääsiäisenä lomailtu, lepäilty, kyläilty ja syöty hyvin! Kuten aina viikonloppuisin, myös nyt pääsiäispyhinä olemme tehneet niin, että joka toinen aamu toinen saa jäädä nukkumaan pitempään. Eilen ja tänään ei tarvinnut vuorotella, sillä poikakin nukkui kahdeksaan ja tänä aamuna jopa puoli yhdeksään! Ihanaa, että pienellekin uni maistuu eikä tarvitse aamuisin herätellä ♥. Saapa nähdä miten käy huomenna, kun koittaa päiväkotiaamu… Täytyy varmaan tänään yrittää skipata päikkärit, jotta uni tulisi illalla ajoissa. Eilen yritin saada häntä nukkumaan tunnin verran ja vasta vähän ennen puolta kymmentä alkoi tuhina kuulumaan!

Tänään ajattelimme tehdä ulkoiluretken Ohtakariin, jonne luontoäiti on tehnyt jäisen yllätyksen. Jääröykkiöitä on ajautunut rantaan valtaviksi kasoiksi ja ne loistavat kuulemma erikoisen sinivihreinä. Luin jostain, että viimeksi moista näkyä on voinut hämmästellä 60-luvulla, joten ei varmaankaan ihan heti ole uutta vastaavaa luvassa!

Aamiaisen jälkeen leivoin kirpsakan sitruunapiirakan viimeistä pääsiäispyhää juhlistamaan ja kohta ajattelin alkaa lämmittämään lounasruokaa eilisen jämistä. Ruokaa on kaapissa sen verran, että sitä taitaa riittää vielä muutamaksi päiväksi eteenpäinkin… Keksin tälle päivälle erään pienen askareenkin, kun satuin eilen vilkaisemaan kattoa juuri auringonsäteiden siihen osuessa: ilmanvaihtoaukkojen ympärykset ovat kipeästi pesun tarpeessa! Pojan synttäritkin lähestyvät, joten tarjoilujakin voisi hieman miettiä ja suunnitella…

Nyt näkyi tiellä isä ja poika lähestyvän kotia, joten lounasruokaa kehiin! Poika on päässyt nyt pääsiäisenä potkupyöräilemään ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn ja loistavasti näkyi sujuvan heti talven jäljiltä. Tuolla se pieni nytkin potkuttelee talvihaalari päällään ♥. Mitenkäs teidän toinen pääsiäispäivä on lähtenyt sujumaan?

/

Tänä pitkäperjantaina aamu alkoi kuin minä tahansa sunnuntaiaamuna: leppoisasti, ilman kiireitä kotoillen. On se muuten kumma juttu, että päiväkotiaamuina poika porskuttaisi yöunia pitkästi yli kahdeksaan ja olen joutunut häntä jo aamuisin herättelemäänkin (muuten tulee päiväkodissa ongelmia päiväuniaikana ja on jo tullutkin…), mutta sitten kun koittaa vapaapäivän aamu, hän herää seitsemältä ja jos oikein hyvin sattuu, ehkä nukkuu jopa puoli kahdeksaan. Aina ja jokaikinen kerta näin. Kuka ohjelmoi lapset tällä tavoin ja miksi ihmeessä? :D

No oli niin tai näin, en valita tuosta, sillä poikamme nukkuu pääsääntöisesti yönsä todella hyvin. On nukkunut syksystä 2015 lähtien lähes kellonympäryksen yössä, joten olemme miehen kanssa todella onnekkaita. Kun tuollaiseen tottuu, onkin yllättäen kohdalle osuva huutoyö aika rankka. Viime yönä poika huusi sängyssään vähän väliä; huusi ja itki ja kirkui. Taidamme tehdä päivällä pienen pääsiäisajelun, jotta hän saa ottaa edes jonkinmoiset torkut, kun ei muuten kotioloissa päiväunia nuku, ei sitten millään.

Sisustin eilen kotiin vähän pääsiäistä; viime vuonna puuhelmistä tekemiäni pääsisäispupuja, koristemunia, sulkia, pajunkissoja…

Aika pastelliselta näyttää meidän pääsiäinen, mutta niinpä se on tainnut näyttää jo aika monena pääsiäisenä! En osaa pääsiäisenä koristella räikeillä perusväreillä enkä mustavalkoharmaalinjalla, mutta ihanaa kun niitä saa ihastella muiden kuvista! Tällainen pastellinen pääsiäinen uppoaa parhaiten omaan kotiini. Se on jotenkin sellainen ihanan raikas tuulahdus talven jälkeen, kun kevät on käsillä (ei puhuta tämän kevään etenemisestä tämän enempää…) ja kesä häämöttää edessäpäin ♥.

Aamiaisen jälkeen koristelin pojan kanssa huomisia virpomisoksia (minä koristelin, mutta poika sentään väliin huikkasi, mitä väriä mihinkin…) ja lounaan jälkeen vuorossa olisi pitkäperjantain pääsiäismunan metsästys. Keksin tuollaisen muistaakseni viime vuonna erään lukijan kertomuksen pohjalta; kivaa, kun pitkäperjantaina on joku oma hauska juttunsa, jota lapsi saa odottaa! Kerroin jo aamulla, että ruokailutilaan ilmestynyt pääsiäistipu on täällä yöllä häärinyt ja piilotellut ylläreitä, joita saamme sitten lounaan jälkeen yhdessä etsiä.

Huominen kuluukin mukavasti sukulaisilla virpoen ja illalla suuntaamme perinteisesti pääsiäiskokolle. Oikeastaan ihan mukavaa, että nyt on vielä vähän pakkasta; jospas kokolla ei olisi huomenna niin mutavelliä kuin aiempina vuosina! Virpomiset jakaantuvat tällä kertaa sunnuntaillekin; ajattelimme silloin käydä mummuanikin katsomassa.

Poikamme syntymän jälkeen pääsiäiseeni kuuluu myös aina vahvasti kolmen vuoden takaiset tunnelmat ja niiden muisteleminen. Tuolloin lankalauantaina lähdimme osastolle synnytystä käynnistelemään ja sieltä kirjoitin Sinua odotan -postaukseni. Tuolloin oli huhtikuun 19. päivä ja poikammehan syntyi vasta toukokuun kahdeksantena päivänä useiden käynnistely-yritysten jälkeen suunnitellulla sektiolla. Pitkän ja tunteikkaan matkan kuljimme, kunnes hänet syliimme saimme ♥.

Hyvää pitkäperjantaita!

/

 

Olen jemmaillut näitä kuvia useita kuukausia aikomuksenani postailla aiheesta jonain päivänä… Olisin halunnut liittää näiden kuvien rinnalle tuoreita olohuonekuvia, mutta kun en ole ehtinyt niitä vielä ottamaan, niin mennään nyt pelkästään näillä! Tiedättekö tunteen, kun katsotte vanhoja valokuvia itsestänne esim. 10 tai 20 vuoden takaa? Se pukeutumis- ja hiustyyli saa usein aikaan sellaisen huvittuneen myötähäpeätunteen. Sellainen minulla on, kun katson näitä olohuoneemme kuvia! Ihan rehellisesti sanottuna tuntuu siltä, että tuossa kodissa on asunut joku muu ja tuon kodin on ”sisustanut” joku muu kuin minä. Ei yhtään tunnu omalta eikä enää niin kodilta. Silti jotenkin hämärästi muistin ajan, kun tämä sisustus oli mielestäni aika lailla täydellinen – tuskin olisin muuten tällaiseen päätynyt?

Olen kuitenkin pohdinnoissani löytänyt useitakin syitä siihen, miksi tuo aiempi olohuoneemme look tuntuu nykyään niin vieraalta. Ensinnäkin aiempi rivitalokotimme oli sisustukseltaan hyvin runsas ja aikamoisen värikäs. Olohuoneemme väritys oli punavalkoinen punaisine sohvineen, isossa kirjahylly/vitriinissä oli kuvien ja astioiden lisäksi myös koriste-esineitä, joka sai sisustuksen tuntumaan huomattavasti runsaammalta. Näin ollen muutto tyhjään, itse rakennettuun ja kolme kertaa aiemman kodin kokoiseen taloon tuntui isolta askeleelta. Huonekaluja oli liian vähän jne. Uusi koti edusti haaveemme mukaisesti modernimpaa linjaa, mutta oman sisustusmaun kanssa oli hieman vielä hakemista. Kaikkea ei voinut eikä halunnut ostaa uutena, joten vanhasta kodista kulkeutui mukana yhtä sun toista.

Kun muutimme rakentamaamme omakotitaloon, kiinnostuin sisustamisesta aivan uudella tavalla. Toki se oli aiemminkin kiinnostanut, mutta nyt asia oli vielä mielenkiintoisempaa, sillä kyseessä oli ensimmäinen oma koti. Ei keltaisia keittiönkaappeja, joihin täytyi yrittää etsiä sopivaa mattoa ja verhoja, jotta kokonaisuudesta ei tulisi oksennusväripaletin kaltainen. Oli ihan puhdas valkoinen pohja, jota pikkuhiljaa täydentää. Avainsanana tuo pikkuhiljaa. Nyt tullaan asiaan, jonka varmasti kaikki talon rakentaneet tunnistavat: kun olet nähnyt talon nousevan aiemman metsäpläntin tilalle, ollut mukana kaikissa vaiheissa tonttipuiden raivaamisesta lähtien, muuton hetkillä koti tuntuu ehkä valmiimmalta kuin koskaan. Se ei ole enää se puiden täyttämä tontti, siihen on rakentunut ihan oikea talo, jota muuttohetkestä eteenpäin kodiksi kutsutaan. Silloin alkuvaiheessa on vaikea nähdä sitä, miten keskeneräinen sisustus esim. puolen vuoden, jopa vuoden asumisen jälkeen vielä kuitenkin todellisuudessa on. Sillä hetkellä sitä ei huomaa, sen huomaa vasta muutaman vuoden viiveellä, vanhoja kuvia katsomalla. Kodilta tuntuva sisustus rakentuu mielestäni pikkuhiljaa useiden vuosien saatossa. Kun ehtii asumaan ja kokemaan, mikä missäkin parhaiten toimii.

Näiden lisäksi sisustusmakuni on kokenut muutoksia vuosien saatossa. Kun muutimme tähän kotiimme, tykkäsin yli kaiken mustavalkoharmaasta värimaailmasta ja pienestä kromin kiillosta. Koin selvästi jonkinmoista väriähkyä. Nyt olen niin eri mieltä ja koen tuollaiset kodit kalseina ja jotenkin tyhjinä, en kodinomaisina. (Tästä ei pidä kenenkään pahastua, nämähän ovat makuasioita.) Nykyään kaipaan joukkoon sitä vaaleaa puuta, jota kodistamme jo riittävästi löytyykin. Vaalea puu tuli osaksi kotiamme joskus 2012 vuoden paikkeilla, jos oikein muistan. Ensimmäisinä asuinvuosina tykkäsin piristää kodin yksitoikkoista väripalettia tehosteväreillä; nähtiin mm. turkoosia ja pinkkiä. Olen jo pitkään kokenut tuon tehosteväriajattelun tylsän yksitoikkoisena ja niinpä laitan kotiin niitä sävyjä, joita haluan, milloin haluan, sen kummemmin asiaa ajattelematta. Erityisesti pastellisävyt ovat aina olleet suosiossani ja niitä on varmasti viimeisten parin vuoden aikana kotonamme enemmän näkynytkin. Jo vuosia sitten kirjoitin blogiin, että sellainen vaaleanpunaiset sohvatyynyt, vaaleanpunainen maljakko -mätsääminen oli osaltani ohitse. Eikä se ainakaan vielä ole palannutkaan… Toki haluan pitää kodin väripaletin hillittynä, koska se on eniten omaa tyyliäni, mutta en niin kovinkaan tarkasti mieti sävyjen yhteensopivuutta. Jos näen jonkin ihanan sävyisen tyynynpäällisen, ostan sen – sama ”sopiiko” se niin täysin kotiimme vai ei. Tuollainen ylläriväri päätyikin kotiimme tässä talven mittaan petroolin sävyisen tyynynpäällisen muodossa. Olohuoneessa sitä ei ole vielä nähty, mutta eiköhän sekin päivä koita. En tiedä saako näistä ajatuksistani kiinni, mutta selvemmin en varmaankaan osaa näitä selittää.

Yksi osa-alue on sitten se, miten haastavaa olohuonettamme on ollut sisustaa! Tila on niin iso, hieman pitkulainen ja melko korkea – se on asettanut kokemattomalle huomattavia haasteita. Tämä on kodissamme ainoa huone, jota olen säännöllisesti tuskaillut ja joka onkin sitten kokenut ne suurimmat muutokset näiden vuosien aikana. Mutta, nyt laitan käden silmille :D ja näytän näitä 6-7 vuoden takaisia kuvia, jolloin asuimme kodissamme ensimmäistä talvea:

Itse huomaan kuvista aivan hirveän monia keskeneräisyyksiä aina tv-tasosta, matoista ja tauluista lähtien. Näiden kuvien välillä on myös tapahtunut pieniä muutoksia: teetimme sohvapöydän, laitoimme digiboxit ym. umpiovien taakse ja sekoittelimme valkoisia säilytyskalusteita entisestään keskenään. Nythän niistä suurin osa on työhuoneessani, tv-tasoa lukuunottamatta.

Kuvien laatu on huono, sillä tuolloin en vielä kuvannut järjestelmäkameralla, mutta kyllähän noista selvän saa! Onkos siellä taustalla vielä lukijoita noilta ajoilta? ♥ Täytyy tässä joku päivä ehtiä kuvaamaan olohuoneemme nykytilaa, kiva sitten vertailla! Mutta kyllä uskaltaisin aika varmaksi tänä päivänä sanoa, että tuohon sisustustyyliin ei ole paluuta :D.