Silläkin uhalla, että joku sieltä heittää mua kivillä, kerron tästä otsikon aiheesta :). Onhan se helppo ulkopuolisena tuomita toista ihmistä, mutta ehkä on hyvä tiedostaa, että ulkopuolinen (eli ei samassa taloudessa asuva) ei voi tietää asioiden todellista laitaa – oli sitten kyse mistä hyvänsä. Olen vahvasti sitä mieltä, että minä poikani äitinä tiedän kaikkein parhaiten, mikä on hänelle parasta. Mutta sitten tästä pikkupaasauksestani itse aiheeseen! Ehkä muistattekin tapaninpäivältä meidän unikoulun ensimmäisen osan, sen, jonka minä sydäntäni kuunnellen sössin heti ensimmäisenä yönä? En harmitellut tuota jälkikäteen, sillä useinkaan sydämellä tehtyjä valintoja ei tarvitse katua. Tuolloin en ollut valmis unikouluun, vaikka niin luulin.

Tuon ensimmäisen miniunikoulun suorittaja oli mieheni, mutta nyt on käynyt toisin. Tämä tapahtui kuin vahingossa ja osittain pakon edessä. Nimittäin kun vauvan yläleuasta jonkin aikaa sitten pilkistivät hampaat nro 5 ja 6, alkoi hänellä ns. hammasnuha. Nenä oli välillä iltaisin niin tukossa, ettei hän voinut imeä rintamaitoa. Yritti monta kertaa ja aina joutui päästämään otteen irti. Voi mikä pettynyt itku siitä seurasi! En voinut muuta, kuin ottaa jättikokoisen tyynyn syliini ja vauvan siihen päälle ja rauhoitella: itku vain pahensi tukkoista oloa. Muutaman minuutin ajan poika itki ja kirkui selkä kaarella, minä lauloin rauhallisella äänellä ja pienesti hyssyttelin. Lopulta itku muuttui rauhallisemmaksi, kunnes loppui kokonaan. Koiramainen unirätti Väinö, tuttavallisemmin Väpä, toi lohtua ja sen solmuisia nurkkia oli mukava hypistellä ja pureskella. Vauva nukahti syliini ja laskin hänet varovasti tyynyn kanssa sänkyyn. Tyyny jäi hänen alleen, jotta pää pysyi koholla ja hengitys oli näin helpompaa. Tuona ensimmäisenä yönä herätyksiä oli tasan yksi. Yritin alkuun nukuttaa häntä uudestaan selän hieromisella, sitten hyssyttelyllä, laulullakin lopulta, mutta se meni ihan valtavaksi itkuksi, jolloin otin rinnalle. Juuri samalla kaavalla meni toisenkin päivän yöunille käyminen ja yö yhdellä herätyksellä. Tuolloinkin otin vauvan lopulta rinnalle, mutta irrotin otteen aika pian, jolloin hän oli vielä puolittain hereillä. Syvä huokaus (ajatteli varmaan, että tuo äiti on niin jäärä, ei se anna periksi…) ja tyytyikin sitten selän silittelyyn ja nukahti levollisesti. Olin noina aamuina aivan ihmeissäni ja tuntui kuin leijuisin hölmö hymy naamalla. Viiden kuukauden 1-2 tunnin välein tapahtuvat yöherätykset olivat vaatineet veronsa… Noiden kahden yön jälkeen olin niin täynnä energiaa, että pelkäsin aivan halkeavani!

Päivänukutukset hoidin samalla tyylillä, jos olimme kotona emmekä autossa tai vaunuilemassa. Vauva sai rintamaidon, jonka jälkeen irrotin otteen ennen kuin hän nukahti. Pienen pientä protestia, ehkä parisen minuutin ajan? Lauloin aina samaa laulua (Ihhahhaa kelpaa tällä hetkellä unilauluksi). Päiväunia hän on nukkunut ainakin viimeiset pari kuukautta kahdet päivässä ja unet ovat lähes poikkeuksetta olleet 35 minuutin mittaisia. Tuon uudenlaisen nukutustyylin ansiosta hän alkoi nukkua tunnin päiväunia kahdesti päivässä. Joskus 45 minuuttia, joskus jopa 1h20min, jonka aikana olen joutunut ainakin kerran käymään tarkistamassa, onko kaikki varmasti kunnossa :D. Päivisin huomaa eron myös valveaikoina: on rauhallisempi eikä hermostu, jos poistun esim. vessaan tai keittiöön yms. Aiemmin tuollaisissa tilanteissa nakkasi lelut käsistään lattialle ja itki kiukkuisesti ja erittäin äänekkäästi… On siis kaikin puolin tyytyväisempi tapaus tätä nykyä. Mies tuumasi muutaman päivän lempeän unikoulun jälkeen huolestuneena, että poika on kyllä varmasti tulossa kipeäksi, kun on niin vaisu. Repesin ja totesin, että tuollainen on hyvin nukkunut ja levännyt vauva :).

Kolmantena yönä tuli kuitenkin takapakkia. Taisi johtua siitä, että vauva nukahti illalla niin nopeasti rinnalle, etten hoksannut ajoissa irrottaa otetta. Yöherätyksiä tuli tuolloin muistaakseni kolme ja jokaisella vaati rinnan. (Rinta on se viimeinen keino, jos itku yltyy oikein kovaksi tai kestää mielestäni liian kauan. Jotenkin päivisin sitä itkua sietää muutenkin huomattavasti helpommin kuin yöllä pimeässä väsyneenä…) Syyttelin itseäni ihan valtavasti ja meinasin seuraavana päivänä heittää hanskat tiskiin. Sitten muutin ajattelutapaani. Mietin, että ei yksi takapakki heti pilaa kaikkea aikaansaannosta. Eihän laihduttaessakaan kannata yhden mässäilypäivän jälkeen jättää hommaa kesken eikä yksi mässäilypäivä pilaa viikkojen tai kuukausien tuloksia yhtään millään tavalla! Samahan se on tässä; takapakkia voi aivan hyvin tulla ja itsekin tarpeen mukaan ottaa, jos siltä tuntuu ja sydän niin sanoo. Heti tuon kolmannen yön jälkeen huomasi muuten eron päivän kulussakin: vauva oli taas hieman kituisempi, kun oli niin väsynyt yöllisten heräämisten vuoksi. Muutoin en koe, että nuo kerrat, jolloin olen ottanut vauvan rinnalle, ovat vielä ainakaan vaikuttaneet millään tavalla. Negatiivisessa mielessä siis. Pikemminkin tuntuu siltä, että vauvaa helpottaa tieto, että jos tulee oikein paha mieli, hän edelleen pääsee rinnalle. Että ei se tutti ole mihinkään kadonnut, se on siellä taustalla lohtuna :).

Toki tätä on takana vasta vajaat pari viikkoa, mutta halusin nyt kertoa näitä väliaikatietoja, kun näistä niin usein kysellään. Tilanteet voivat aina muuttua ja aina tulee kausia, jolloin heräillään öisin milloin mistäkin syystä, mutta ihan joka yö ei tarvitse heräillä tunnin-parin välein. Siten ei mielestäni tarvitse ensimmäistä ikävuottaan lähestyvän vauvan kanssa elää. Ilman muuta on äitejä, joille se sopii, mutta ei meidän muiden tarvitse asiasta huonoa omatuntoa potea! Se, että toivoo vauvansa nukkuvan öisin edes muutaman tunnin pätkiä, ei todellakaan tee kenestäkään huonoa ihmistä tai vanhempaa. Huudatusunikoulua kuitenkin vastustan, mutta se on asia erikseen, eikä mun tarvitse tehdä päätöksiä kuin omaa lastani koskien – jokainen tavallaan. Mutta, vauvat ovat erilaisia, sen tiedostan. Enkä sen vuoksi oletakaan, että lapseni alkaisi nukkumaan 2-4 tunnin päiväunia: kaikki vain eivät nuku niin paljoa. Onhan se raskaampaa lyhyitä päiväunia nukkuvan kanssa, se on selvä. Mutta voi pojat miten onnellinen olen edes näistä tunnin päiväunista, sekä itseni että poikani vuoksi!

Tällä uniopettelulla olen nyt oppinut ja ymmärtänyt sen, että vauvalle ei tule enää öisin nälkä, vaan hän jaksaa sen 12 tunnin yön syömättä vallan hyvin. Se on siis täysin poissuljettu nyt tässä meidän tapauksessamme. Toki täytyy muistaa, että jokainen vauva (kuten aikuinenkin) on yksilö ja se mikä pätee yhden, ei ehkä päde toisen kohdalla. Myös noita unikoulu- tai uniopettelutapoja on niin monia kuin vauvojakin. Jostain syystä joillain ihmisillä unikoulu tarkoittaa samaa kuin lapsen itkettäminen – en voisi olla enempää eri mieltä. Jo ensimmäisen viikon aikana vauva nukahti usein iltaisin ilman itkuja, vaikka rinta ei ollutkaan suussa. Hieman hyssyttelin (kyllä, aion tuonkin pikkuhiljaa jättää pois) ja lauloin ja niin alkoivat silmät mennä kiinni. Lapsemme on nyt selvästi opetellut nukahtamaan yöllä itse, jos/kun havahtuu hieman hereille. Itsehän herään jokaiseen äännähdykseen ja joskus ei tarvitse niitä ääniäkään, herään vain ihmettelemään, miten poika nukkuu heräämättä, heh. Noina valvehetkinäni olen huomannut, että vauva saattaa hieman inahdella silloin tällöin ja noina hetkinä vielä kuukausi sitten vaati heti rinnan, jotta pääsi takaisin syvään uneen. Nyt saattaa helposti vain kääntää kylkeä ja hetken päästä kuuluu jo ihana ja levollinen tuhina. Musiikkia korvilleni! ♥

Niin ja vielä sekin, että jos suussa on kohta kuusi hammasta, ei yötissuttelu :) kyllä hyvää tee vai mitä!

Näissä asioissa kannattaa mielestäni edetä pienin askelin lasta kuunnellen. Hiljaa hyvä tulee pätee kyllä tässäkin. Yksi hyvä vinkki voisi olla ihan päiväkirjan pitäminen: miten vauva kävi nukkumaan, montako kertaa herätti yön aikana, miten nukahti uudestaan jne. Koska välillä saattaa tuntua, ettei tämä edisty tästä ollenkaan, niin silloin voi ”unikirjasta” tarkistaa, miten homma etenee. Sieltähän se edistys on hyvin havaittavissa! Sieltä voi nähdä myös sen, miten kauan on nyt mennyt hyvin ja milloin on ehkä sen seuraavan askeleen aika. Meillä se tulee olemaan vauvan totuttaminen omaan sänkyynsä ja ihan koko yöksi, mutta vielä ei ole sen aika. Ei kaikkia muutoksia kerralla!

Mulla on tästä tosi hyvä fiilis ja ennen kaikkea siitä, että olen aina ollut paikalla, kun hän on näiden uniasioiden vuoksi itkenyt. Sillä kyllä se äitin syli on kuitenkin eri asia kuin isin syli, naisilla vain on luonnostaan erilainen ote. Äidillinen ote. Tänään ensimmäisten päiväunien alussa tuli itkua, hieman viime päiviä enemmän, mutta niin vain rauhoittui taas Väpän kanssa syliini. Kun hän 45 minuutin kuluttua heräsi, ajattelin, että on varmaan harmistunut mulle. Ja höpönlöpön, ei mitään siihen viittaavaakaan, että olisi vajaa tuntia aikaisemmin itkenyt ja niin ihanana hymypoikana siellä äitiään odotti. Voi mun aarretta ♥.