Ajattelin kirjoitella muistoksi, millainen on meidän tyypillinen arkipäivämme tällä hetkellä. Näinä päivinä, kun mies käy normaalisti töissä, esikoinen on neljännellä luokalla ja keskimmäinen esikoulussa. Minä kuopuksen, joka täyttää ensi kuun alussa puolitoista vuotta, kanssa kotona. Samalla töitä MioSa. design -verkkokauppani parissa tehden.

Mies lähtee aamuisin töihin ja seuraavana herää esikoinen. Usein keskimmäinen vielä jatkaa uniaan, mutta joskus harvoin saattaa nousta samaan aikaan isoveljensä kanssa. Tämän jälkeen heräillään tytön kanssa ja usein pojat tulevat makoilemaan meidän seuraan, kunnes suuntaamme kaikki yhdessä aamupalalle.

Aamupalan jälkeen esikoinen suuntaa kouluun ja minä lähden tytön kanssa viemään keskimmäistä eskariin. Joskus käydään samalla kaupassa tai sitten suunnataan suoraan takaisin kotiin. Jos ollaan aamupäivä kotona, ulkoillaan ennen lounasta ja vain hengaillaan kotona, teen usein kotitöitä samalla. Pyykinpesua, yleistä siivousta (tavaroita paikoilleen jne.). Jos ei vietetä aamupäivää kotona, suunnataan joko asioille, ystävien luo, kerhoon tms. Lounaaksi yleensä pyritään tulemaan kotiin, jotta saan tytön hyvin heti luonaan jälkeen nukkumaan. Päiväuniaika on tärkeä, sillä silloin teen lähes aina töitä. Joko verkkokaupan tilauksia, jälleenmyyjän täydennyksiä, tarviketilauksia, tehtävälistan päivittämistä, tulevan suunnittelua ja vaikka ja mitä! Toki päiväuniaika on tärkeä myös siksi, että se katkaisee päivän ja saan hengähdystauon.

Tyttö nukkuu useimmiten puolitoista tuntia, alkaen klo 12. Hän nukkuu päiväunensa isoveljiensä ”nukkumahuoneessa”, joka on kauempana työhuoneestani kuin meidän makkari, jossa hän nukkuu yönsä. Kun tyttö herää, on välipalan aika ja usein tässä vaiheessa esikoinen on tullut tai tulossa pian koulusta kotiin. Joskus tässä kohtaa täytyy tehdä reissu postiin tai sitten vasta illemmalla/seuraavana päivänä, päivästä riippuen.

Leikitään kotosalla, esikoinen tekee läksyjään ja autan tarvittaessa (mun heiniä äidinkieli ja vieraat kielet, miehen matematiikka) tai kyselen kokeita varten. Ollaan huomattu, että tällä vanhempien avulla/osallistumisella koulutyöhön on suora vaikutus koulumenestykseen. Muuten kirjat saattavat sujahtaa reppuun aika piankin ”joo tein jo, oli helppoja” -huudahdusten kera ;). Opettajat kuitenkin ehtivät tunnilla auttaa/neuvoa vain rajallisen määrän oppilasta kohti, joten kodilla on myös iso vastuu. Olen saanut monesti IG:ssani viestiä ja kiitosta tiliäni seuraavilta opettajilta siitä, kun osallistumme lapsemme kouluasioihin. Opettajat tuntuvat toivovan tätä ja ymmärrän sen täysin! Jotenkin itse on tullut tuotakin pidettyä itsestäänselvänä; ”eivätkö muka kaikki vanhemmat toimi samoin!”.

Esikoisemme on ihanan tunnollinen luonteeltaan ja tekee läksyt aina heti koulun jälkeen eikä jätä niitä iltaan. Tästä ei tarvitse muistutella koskaan ja toivon tälle pitkää jatkumoa :). Välipalan ja läksyjen jälkeen esikoisella on joskus kaveri tulossa meille tai hän suuntaa kavereilleen.

Seuraavina kotiutuvat mies ja eskarilainen ja sitten alkaakin ruuanlaitto. Pidän tärkeänä sitä, että kokoonnumme joka arkipäivä saman pöydän ääreen syömään ainakin tämän yhden kerran päivässä ja se toteutuu aina tässä päivällisaikaan. Toki lähes aina myös iltapalalla, mutta se syödään usein baaritason ääressä ja on hätäisempi hetki kuin päivällinen.

Ruuan ääressä vaihdetaan samalla päivän kuulumisia; kysellään poikien päivistä ja se on arkipäivän ensimmäinen hetki, kun olemme samassa paikassa samaan aikaan. Tämän tavan muistan omasta lapsuudestani ja niistä on jäänyt mukavia ja lämpimiä arkipäivän lapsuusmuistoja. Haluan tarjota samanlaisia omilleni. Ehkä sitä lapsena pitää itsestäänselvänä tai ”ei-niin-erityisenä”, mutta jospas sen arvon ja merkityksen ymmärtäisi sitten aikuisena.

Pojat harrastavat jalkapalloa; toisella on treenit kolmesti viikossa, toisella kerran viikossa (puolet ajoittuvat viikonlopulle). Jos ei ole harrastushommia, on pojilla aina kavereita seuranaan. Usein ulkoilevat joko naapureiden tai meidän pihalla, usein tyttö on mukana toinen vanhempi seuranaan. Joskus iltaisin on kauppareissua, kotitöitä jne., riippuen miten olen päivän mittaan saanut niitä tytön kanssa tehtyä. Harvemmin arki-iltaisin käydään kylässä tai meillä käy vieraita, sillä illat on niin lyhyitä ja jo seitsemän pintaan saa alkaa iltatoimiin.

Arki-iltaisin päivällisen jälkeen minulla on hetki työaikaa, sillä se päiväunitunti harvoin yksistään riittää. Ollaan miehen kanssa karsittu omista ajoistamme ja tehdään vuoroissa töitä, jotta saadaan hoidettua tämä kolmaskin lapsemme kotona mahdollisimman pitkään. Esikoinen oli lähes kolmevuotias päiväkotiin mennessään, keskimmäinen oli ehtinyt täyttää kaksi. Kuopuskin tulee näillä näkymin olemaan noin kaksivuotias päiväkotitaipaleensa aloittaessaan. ♥

Iltapalalle käydään noin klo 19.30 maissa. Siitä sitten iltapesut, tv:n katselua ja pikkuhiljaa nukkumaan. Tyttö käy yöunille aika tarkalleen klo 20.30, pojat siinä 20.30-21 välillä. Kaikki kolme nukahtavat yleensä nopeasti ja klo 21 kaikki lapset ovat unessa. Sen jälkeen on sitten sitä kuuluisaa omaa aikaa! Toki yleensä myös viikonloppuisin saadaan omaa aikaa järjestymään ja viikonloppuisin teen myös töitä sen mitä ehdin/tarve on. Mutta tuota pidetään tärkeänä, että arkisin nukkumaanmenoajat pysyvät samoina (tytöllä kyllä myös viikonloppuisin eikä pojatkaan vapaalla juuri pitempään valvo, iltaunisia kun ovat :D) ja talo rauhoittuu iltayhdeksältä. Siinä ehtii oma pää nollautua sopivasti ennen omia yöunia ja sitten aamulla taas uuteen päivään :).

Kovin hektistä on tämä aika elämässä, mutta en valita. Tästä sitä on haaveiltu ja vielä tulee aika, kun sitä omaa aikaa on vähän liikaakin. Ja se aika koittaa vähän liiankin pian ♥. Tällekin päivälle on monenlaista ohjelmaa; tällä hetkellä mies on poikien kanssa keskimmäisen treeneissä ja kuopus päiväunilla. Minä kirjoittelen tätä ja treenien jälkeen pakkaan kaikki lapset autooni ja suunnistamme mummuani moikkaamaan! Illalla voisi yrittää metsästää jonkin kivan seurattavan sarjan. Alkuviikosta katsoimme Yle Areenasta Vaihtuneet elämät -minisarjan; suosittelen vai joko katsoit? :)

Meillä elellään täällä tällaista ihan tavallista lapsiperheen arkea. Tavallista perusarkea, juuri sitä parasta, josta elämä suurimmaksi osaksi koostuu. Kun siitä yrittää tehdä mahdollisimman mukavan ja mutkattoman, ei pitäisi olla suuremmin mitään valittamista. Ehkä jos joskus tuntuukin tylsältä, tarkoittaa se samalla myös sitä, että kaikki on kuitenkin hyvin ♥.

Lapset kasvavat vauhdilla! Ainahan sitä kuulee näin sanottavan, mutta jotenkin omien lasten kohdalla siihen havahtuu astetta herkemmin ja ehkä epäuskoisemmin! Vaikka omien lasten kasvua ja kehitystä tulee seurattua päivittäin, koittaa välillä sellaisia kausia (muutaman kuukauden välein), kun jotenkin äimistelee asiaa itsekseen tai läheisten kanssa: siis miten tuo mun ensimmäinen vauva on jo kohta mun pituinen, kuka tämä on??! :D

Esikoinen M aloitti viime kuussa jo toisen luokan. Edelleen niin tuoreessa muistissa vuoden takaiset tunnelmat, kun oli eka luokka käsillä ja äitillä pala kurkussa. Ensimmäisenä päivänä koulun pihalla sain pinnistettyä, mutta kotona yksin pääsi pieni liikutusitku. Siitä se pitkä koulutaival alkoi ja napanuoraa täytyi venyttää entisestään. Täytyi taas luottaa uudella tavalla – luottaa oman lapsen lisäksi myös ikään kuin vieraisiin ihmisiin ja antaa lapsen kulkea liikenteessä heidän joukossaan. Sääntöjä ja ohjeita tankattu pienen koululaisen pää täyteen. Mutta kun se lapsen mieli on niin erilainen kuin meidän aikuisten. Siksi meidän täytyy kantaa se vastuu liikenteessä ja huolehtia myös niistä pienistä siellä, vaikka ne eivät omia olisikaan. Ne on kuitenkin aina jonkun omia ja aina jollekin niitä maailmaakin tärkeämpiä ♥. Ja muistaa nämä asiat vuoden ympäri, ei vain kouluvuoden startattua.

Vuosi sitten teimme alkuun niin, että minä vein autolla esikoisen kouluun samalla, kun kuopuksen päiväkotiin. Alkuun myös hain hänet koulusta autolla, kunnes aloimme tekemään niin, että hän käveli koulusta kotiin. Siitä sitten pikkuhiljaa käveli kouluun ja lopulta sai kulkea matkat pyörällä. Oli oppinut tässä naapurustossakin kulkemaan omatoimisesti jo parin vuoden ajan, joten ihan ensikertalaisena ei yksin tien päällä ollut. Näin se maailma opettaa ja koulii ja totuttaa meitä vanhempiakin uuteen; aina pieni askel kerrallaan.

Mieleen on jäänyt eräs kerta, kun olin lähdössä asioille ja ajattelin, että otan esikoisen kotimatkansa varrelta kyytiin. Jonkin matkaa edelläni ajoi auto, joka pysähtyi risteykseen ja päästi lapseni suojatien yli. Liikutuin siitä ihan valtavasti, kun näin sen tilanteeen, sillä aivan liian moni auto ajaa suojatien yli pysähtymättä, vaikka jalankulkija seisoisi suojatien alussa/tien reunassa. Pahalta tuo tuntuu erityisesti lasten kohdalla. Tuo auto kuitenkin pysähtyi ja jotenkin se näky liikutti kovasti ja on jäänyt mieleeni näin pitkäksi aikaa ♥.

Välillä tosiaan tuntuu uskomattomalta, että M on jo kahdeksanvuotias ja niin pitkä, että päänsä huitelee tuossa mun olkapään yläpuolella :D (missä välissä tuo pääsi tapahtumaan?). On luonteeltaan aika tyypillinen esikoinen (allekirjoittanut toisena esikoisena tunnistaa piirteet…): huolehtiva, vastuuntuntoinen, kuuliainen ja aivan ihana isoveli meidän kuopuksellemme.

Kuopus N täytti heinäkuussa neljä vuotta ja aloitti innokkaana jo kolmannen päiväkotivuotensa. Hän meni siis päiväkotiin, kun oli täyttänyt kaksi (Tigrun kuolinpäivänä, never forget). Hän viihtyy päiväkodissa todella hyvin (tästä isoin kiitos mukavalle henkilökunnalle) ja nauttii, kun on ikäistään leikkiseuraa – naapurustosta kun ei täysin samanikäisiä löydy. N on tosi puhelias, toimelias, sosiaalinen, rempseä, huumorintajuinen ja tarkka poika. Hyvin päättäväinen ja tietää mitä tahtoo. Kova kiire joka paikkaan ja uskon, että se juontaa juurensa siitä, kun on aina pitänyt kiirehtiä isoveljen perään! Hyvä pitämään puoliaan ja pitämään huolta siitä, että ei ikinä saa vähemmän tai mitään huonompaa kuin isoveljensä. Jos näin pääsee käymään, se kyllä näkyy ja kuuluu :D ♥.

Ei ole niin herkkä kuin isoveljensä, mutta sitten kun ne silmät ovat kyynelissä, niin niin ovat kyllä äitilläkin! Ne isot silmät punareunaisina kyyneleitä täynnä ja väpättävä leuka on vaan näky, joka viiltää sydämeeni aina ja hyvin syvältä. Ihailen kuopukseni kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, jotka on varmasti perinyt isältään. Minulle (eikä valitettavasti kovin suurta annosta myöskään esikoiselle) niitä ei ole juurikaan suotu, mutta aika hyvin tässä on kyllä näinkin neljä vuosikymmentä porskutettu, heh!

Tämä onkin todella mukavaa seurattavaa: tutkia ja tutustua poikien persooniin koko ajan enemmän ja löytää niistä tuttuja, mutta myös niitä vähemmän tuttuja piirteitä ja ominaisuuksia. Ovat keskenään hyvin erilaisia luonteiltaan (välillä mietin, miten voi olla mahdollistakaan) eikä ulkonäöissäkään ole muuta yhteistä kuin identtiset nenät :D. On ulkonäköpiirteitä ja luonteenpiirteitä sekä isältä että äidiltä ja niistä on muodostunut juuri heille sopiva kokonaisuus tehden heistä juuri sen, joita he ovat. Ihania ja ainutlaatuisia ♥.