>

Uskon elämässä aina vahvasti siihen. Kaiken tarkoitusta ei heti ymmärrä, mutta yleensä jälkeenpäin tarkoituksen oivaltaa. Ei toki jokaisen asian kohdalla, mutta usein niin käy. 
Niin kävi myös silloin ku meidän vanhempi neiti oli kolme vuotta sitten 10-päiväisellä karkureissullaan. Sen karkureissun vuoksi/aikana tutustuin erääseen ihmiseen, joka on tänä päivänä yksi läheisimmistä ja rakkaimmista ystävistäni <3. 
Neitin karkureissu toi silloin tämän ihanan ystävän elämääni, joten nyt mietinkin, mikä on tämän reissun tarkoitus? Milloin se selviää? Mitä mun täytyy oivaltaa ennen ku kisu kotiin saadaan?

Pidinkö normaalia arkea liian itsestäänselvyytenä ja kaipasin jotain lisää?
Miks en ajoissa ymmärtäny et kaikki oli ihan täydellistä ku oltiin koko perhe koossa. 
Mitä muuta voi enää tarvita!
Auttaako jos oivallan nää asiat nyt… Vai onko liian myöhäistä…

Miks just meidän kissa katosi, se on monelle ihmiselle niin rakas. 
Mutta ennen kaikkea mulle ja miehelle. 
Ollaan etitty joka päivä monesta paikasta eikä jälkeäkään pienestä. Eilenki oltiin etsimässä yhteen saakka yöllä, lannistuneina taas palasimme kotiin…
Kuinka pitkiä matkoja kissat voi vaeltaa?

Jatkuvasti mielialat vaihtelee…
Jonain hetkenä oon varma että se on kuollu. Toisena hetkenä oon varma että se seikkailee, koska sen luonne on semmonen. Nyt ku mietin taaksepäin, sillä on aina ollu kaikenmoisia päähänpistoja, semmonen hiukan arvaamaton liikkeissään. 
Nauttinu aina meidän yhteisistä lenkeistä suunnattoman paljon, sama mikä kaupunki! Aina ku sanon sille et mennään ulos, voi sitä onnellista pientä naamaa! Se naukaisee aivan ku kysyäkseen et otathan varmasti mut mukaan, lupaatko! 
Aina oon uskaltanu päästää neidin vapaaksi, tiedän että se seuraa mua kuuliaisesti ja tulee heti luo ku vihellän. Se rakastaa sitä seikkailu-tunnetta! Juoksee hirveetä vauhtia mun edelle, kiipeää supernopeesti puuhun, härnää mua et ota kiinni mut ei annakaan, tarkkailee suurilla silmillään ympäristöä, häntä viuhtoen ja pieni nenä nuuskuttaen…
Nuorempi kisu taas, sitä en uskalla missä tahansa edes irti päästää! En luota siihen yhtään, kerran se karkas multa ku olin kisujen kaa lenkillä. Olin ihan paniikissa ja itkeä vollotin ja olin varmaan kaks tuntia ettiny kunnes taas menin käymään kotona ja siellä se neiti nökötti kotiportailla :D. 
Nuorempi neiti alkaa heti pitää valitus-nau’untaa ku kotipihalle on matkaa yli 200 metriä :D. 
Jotain kertonee myös se, että aiemmasta kodista vanhempi kisu karkas ominpäin mun vanhempien luo pariinkin otteeseen (matkaa 1,5 km), kun taas nuorempi kisu karkas mun vanhemmilla hoidossa ollessaan kotiin :D. Siinä näkee siis selvästi kisujen luonteiden erot: toinen karkaa kotoa ja toinen kotiin



Tosiaan mielialat vaihtelee vähän väliä; välillä herää epäilys onko kisu enää hengissä, mut ois kuollut kissakin jo jostain löytynyt!
Ja nälkään/janoon tämä kisu ei kyllä varmasti kuole, niin hyvä saalistaja on kyseessä. 
Onko se eksynyt?
Miks muutenkaan se ei jo tulis kotiin?
Miksi se ei jo hakeudu jonku ihmisen luo!!!

Mitä vielä voidaan tehdä..?
Netissä on kuvallisia ilmoituksia, samoin lehdessä.
Kuvallisia ilmoituksia ollaan ripoteltu naapurustoon ja lähialueelle melko tiheään, myös joidenkin postilaatikoihin. Kauppojen ilmoitustauluille… 
Ja sit nää meidän etsintäreissut…
Löytöeläinkotiin ja rankkuriin oon ollu säännöllisesti yhteyksissä. 
Tuli mieleen et käytetäänkö koiria kissojen etsinnöissä :D
Onkohan se mahdollista… Olisin kyllä valmis maksamaan moisesta vainukoiruudesta. 
Osaatteko sanoa tästä mitään..?



Onko mahdollista että se on vielä hengissä tuolla jossain?
Miksi se ei hakeudu ihmisten pariin, jos ei kotiin löydä?
Oottaako se hätääntyneenä ja eksyneenä jossain et haen sen kotiin :(
Kaikista kauheinta on se, miten ihmiset toisensa jälkeen alkaa luopua toivosta. Näen niiden kasvoista että ne uskoo mun pienen kuolleen :(. 
Miten on teidän välittävien lukijoiden laita? Uskotteko kisun vielä löytyvän?
Jos kisu löytyy joskus kuukauden kuluttua niin miten ihmeessä jaksan sinne saakka odottaa! Miten tällaisen epätietoisuuden kanssa voi elää…


En kirjoita tänne ketään ärsyttääkseni, tää vaan osaltaan helpottaa mun oloa ainakin hetkellisesti. Siis tämä, ku on joku kanava mihin kirjoitella ja purkaa ajatuksia…


P.S. Täällä oli, ja oikeestaan vähän vieläkin on, ukkosmyräkkää… Keräsin äkkiä terassilla kalustepehmusteet pöydälle, katoksen alle suojaan. Pehmusteita on siinä nyt viisi päällekäin ja arvatkaa mitä sen korkean pinon päällimmäisenä on?
Kisu kotihiirulainen!
Kovaääninen ukkonen ei oo kuulkaas mitään mut viekääpäs mut pois kotipihalta ni johan alan itkemään ja lujaa!

>

Oon saanu jonkin verran tiedusteluja koskien terassimme kalusteita/sisustusta, joten tässä samalla pientä infoa.

 Aurinkovarjon ostin jo viime kesänä Citymarketista.

Terassin valkoiset kukkaruukut Bauhausista. 

Riippukeinu Kodin Ykkösestä, viime kesäinen hankinta sekin. 

Modena-kulmasohva ja nojatuolit Maskusta.

(Vielä väliaikaiset pehmusteet kulmasohvassa…) Musta-valkoiset tyynyt Ikeasta. 

Valkoiset Victo-aurinkotuolit Askosta.

Tähän väliin lämpimät terkut eräälle blogini lukijalle, jolta sain aivan ihanaa palautetta viime viikonlopun ulkoilmakonsertissa. Kiitos Anne!

Toivotaan että postauksen otsikko pätee myös tähän karkurin tapaukseen!
Sillä nyt jos koskaan oon saanu kokea, miltä tämä lause pahimmillaan tuntuu:
A home without a cat is just a house


Onneks meillä on nuorempi neiti, ei koti tunnu aivan niin tyhjältä ku saa edes yhden kissan tempauksille nauraa. Ja neiti tekee kyllä parhaansa että naurua ois joka päivä ees pikkiriikkisen verran <3 


P.S. Säästän joltain kysymisen vaivan ja muistutan taas, että meidän koti on ulkopuolelta vielä vaiheessa. Mm. pihahommaa on edessä, jos ei tänä, niin ens kesänä!

>

Käytiin ystäväni kanssa My Dreamhome -liikkeessä Lohtajalla. Ihanien sisustustuotteiden lisäksi liikkeessä oli kori täynnä kisuvauvoja <3. (Liike sijaitsee siis kodin yhteydessä.)
Oi oi mitä ihania pikkupalleroita, sydän suli sekunnissa!


Kisut on kolmeviikkoisia ja etsivät vielä tulevaa hyvää & rakastavaa kotiaan, winkwink!


Pentuja on neljä; kaksi tyttöä ja kaksi poikaa:

Etualan harmaa-valkoinen ja kirjava on tyttöjä, harmaa raitapuku ja musta pappipuku päällä (:D) on herrasmiehen alkuja:



Jos karkuria ei ala näkymään, haen luultavasti löytöeläinkodista pari kisupentua, tyttöjä. Kaksi siksi etten halua erottaa niitä ja löytöeläinkodissa suosittelevat aina et kerralla otetaan kaksi. Tulevaan kissatarhaan pitää saada asukkaita :). Mut ei nyt vielä, vielä on toivoa saada meidän pieni rakas kotiin. 
Olin ajatellu jatkaa tätä meidän harmaata raitapukuklaania, mut kyllä tämänkin katse on melkosen sydämetsulattava:

Kuuletteko miten se kysyy ”mami?” :D 
Ja tämä neitokainen seuras mua eniten kisuille höpötellessäni :)
Voi mikä pieni kullanmuru <3
Pikkupapissa johtajan ainesta?



 Samaan aikaan eteisessä ja mun laukussa:

Oi oi, jos tälle toisen pentueen kollille ei ois ollu jo kotia tiedossa, oisin vähin äänin hipsiny laukkuni kans autoon :D

Isompi vauva halus pienempien koriin ja kuulemma myös näiden pentujen emon maito kelpaa tälle punertavalle kollille, tisu ku tisu!



<3 <3 <3 <3 <3