En muista kerroinko täällä, mutta Tigru siis tuhkattiin ja tuhkalle valitsin valkoisen pellavapussukan, johon kirjailtiin Rakas Tigru. En halunnut haudata Tigrua maahan mätänemään eikä mikään paikka tuntunut tarpeeksi hyvältä ja pysyvältä, siksi päädyin tuhkaukseen.
Osa tuhkasta otettiin tuhkaamossa talteen ja lähetettiin lemmikkien muistokorujen tekijälle Lunna-design Oy:lle. Tuhkaa käytetään lasihelmen teossa ja se muodostaa koruun mm. ilmakuplia ja oman uniikin kuvionsa.
Korun valinta otti oman aikansa! Valittavana oli värikkäitäkin lasihelmiä mustan ja valkoisen lisäksi. Oli muodoltaan pyöreää ja kulmikasta. Kyselin perheenjäseniltä hieman mielipiteitä ja osittain niidenkin pohjalta päädyin valitsemaan kulmikkaan (enemmän Tigrun näköinen) ja valkoisen lasihelmen. Koru toimitetaan aina mustassa nahkanauhassa, mutta vaihdoin sen kotona hopeiseen palloketjuun. Näin sitä tulee itselläni oikeasti käytettyäkin. Ja monta kertaa koru onkin reilun viikon aikana jo kaulaan ehtinyt! Se tulee käyttökertojen välillä riisuttua olohuoneen lipaston kulhoon, ei muiden korujen joukkoon vessan laatikoihin. Korussa on jokin oma piirteensä, joka saa hypistelemään korua tämän tästä. Kuin Tigrua silittäisi… ♥
Korun lasihelmi on valkoinen, jossa on ruskeita pilkkuja. Ilmakuplatkin näkyvät selvästi, jos hieman lähempää tarkastelee.
Korun mukana tuli pienessä pussissa korunteosta ylijääneet tuhkat. Ajattelin laittaa ne pellavapussukkaan muiden tuhkien joukkoon, mutta saimmekin miehen kanssa paremman idean ja kävimme sirottelemassa tuhkat erääseen Tigrun lempipaikoista: Halkokarin Mustakarille.
Teimme tuon reissun viime sunnuntaina, kun aurinko paistoi ja oli tosi kaunis syyskuinen päivä. Tigrukin oli syyskuinen kisu ♥. Sirottelin tuhkat erääseen meren äärellä olevaan heinikkoon, jossa Tigru usein tassutteli, ja mies sanoi liikuttavasti ”Sinne pääsi Tigru nyt seikkailemaan”.
Ennen tätä kotiamme asuimme miehen ja kissojen kanssa Mustakarin lähellä reilun kolmen vuoden ajan. Itse olen Halkokarilta kotoisin ja vanhempani asuvat siellä edelleen. Halkokari on minulle aina se rakkain kaupunginosa Kokkolasta. Tigrukin viihtyi siellä hyvin ja kesällä 2008 hän teki erään karkureissun, joka suuntautui juurikin Mustakarille! Kissaa etsittiin paikallislehdenkin avulla ja sitä kautta hän löytyikin. Tuon jälkeen koko raksavuoden ajan hän karkasi aina Mustakarille. Jostain syystä ei tullut sieltä ikinä itse kotiin, vaan hänet täytyi aina käydä sieltä hakemassa ja kovasti naukuen sieltä kaislikoista aina vihellyksiimme vastasi :D.
Emme ikinä unohda niitä kymmeniä, satoja iltoja, kun palasimme raksalta kotiin. Jos Tigrua ei näkynyt Sissyn seurassa portailla, koukkasimme aina Mustakarin kautta hakemassa matikaisen kotiin :D. Hän rakasti sitä meri-ilmaa ja kaikkia niitä hajuja. Miten onnellisena hän siellä aina nenä korkealla ilmaa haisteli, häntää innokkaasti puolelta toiselle heilutellen ♥.
Sellaisena ihanana, ketteränä ja onnellisena kisuna Tigrun muistamme. Oli niin ihana sylikissa, tosi seurallinen ja aina mukanamme kaikissa touhuissa ♥.
Tämä postaus on kymmenvuotisen blogihistoriani kahden vaikeimman postauksen joukossa. Tämän kirjoittaminen sattuu niin syvältä, repii sydäntä ja saa aikaan ämpärillisiä kyyneleitä. Olen kirjoittanut tätä lukuisissa pienissä erissä, koska se oli ainoa keino kyetä kirjoittamaan tämä valmiiksi asti. Tai oikeastaan tuntuu siltä, että tämä ei ole koskaan valmis, sillä tuosta ihanasta kissasta olisi kirjoitettavaa vaikka ja kuinka. Joka päivä tulee uusia muistoja ja juttuja mieleen…
Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, niin Tigru ansaitsee tämän postauksen; olen ikään kuin velkaa tämän tuolle maailman rakkaimmalle kissalle. Tämä on myös merkittävä osa surutyötäni. Suru on surettava. Suruja ei voi laittaa tärkeys- tai suuruusjärjestykseen. Tämä on nyt minun ja meidän suuri surumme.
Tigru, mun pieni rakas, taikkeri, murmeli, raitahaalari. Ja ehkä ne koskettavimmat; poikiemme 1-2-vuotiaina sinulle antamat nimet: esikoisen kutsuma Ittoo ja nyt viimeisin kuopuksen suusta Kikkuli. Nimi Tigru on ilmeisesti vaikea pienen lapsen lausua.
En olisi ollut koskaan valmis sinusta luopumaan. En koskaan. Olit niin olennainen osa tätä kotiamme, jossa ehdit asua kymmenen vuotta. Sitä ennen koteja oli useita, mutta perhe pysyi aina samana. Alussa olimme vain me kaksi; vuodesta 2002 lähtien. Aina uudelle paikkakunnalle yksin muuttaessani mukana oli kuitenkin jotain tuttua enkä koskaan ollut yksin – sinä olit aina seuranani. Asuin ensimmäisinä vuosinasi puoli vuotta Levillä ja sitä seuraavana vuonna puoli vuotta Espanjassa. Ne ajat asuit vanhempieni ja mummuni luona. Sekä Levin että Espanjan asuntoni seiniä koristivat lukuisat kuvasi, joten olit myös siellä mukanani ♥. Pian noiden tapahtumien jälkeen kuvioihin astui mies, josta otit heti ensitapaamisella itsellesi luottokamun. Elämäsi ensimmäiset reilut kaksi vuotta olit arastellut ja pelännyt miehiä, välttänyt ja karttanut, kunnes koitti tuo päivä. Mies istui sohvalleni ja sinä hyppäsit syliin rapsutettavaksi. Seurasin vierestä aivan ihmeissäni. Tuo mutkaton yhteytesi mieheen säilyi elämäsi loppuun asti.
Elit niin pitkän elämän, että ehdit tutustua aika lailla kaikkiin ystäviinikin. Eri paikkakunnilla. Olit niin valloittava kissa, mahtava persoona! Niin perinteisen ylpeä kissa, joka katsoi muita alaspäin. Mutta silmänräpäyksessä se katse muuttui nöyräksi ja herkäksi.
Täällä blogissakin Tigru on ollut paljon esillä koko tämän kymmenen vuoden ajan! Joku lukija kirjoitti kerran, että kissat ovat blogini suola ja pippuri. Nyt pippuri on poissa ♥.
Emme unohda sinua koskaan. Ja tulemme kaipaamaan sinua ikuisesti. Kaikissa niissä arjen pienissä hetkissä ja kaikkina mahdollisina juhlapyhinä. Etenkin ne arjen pienet hetket tuntuvat nyt raskaimmilta. Tulet mieleen tämän tästä, lukuisia kertoja päivässä. Kun et olekaan täällä nuolemassa voi- tai kanarasiaa. Kun vakionojatuolisi ammottavat tyhjinä. Kun et tipahdakaan kainaloon päikkäreille. Kun kotona ei enää kuulukaan tassujesi tai ihanan pehmeän kehräyksesi ääntä. Kun et juoksekaan olohuoneen poikki sohvalle miehen mahan päälle makoilemaan. Kun tumma vaatemytty lattialla et olekaan sinä. Ja sydän särkyy aina ja joka kerta uudestaan.
Saimme kesäkuun alussa eläinlääkäriltä lääkkeet Tigrun kilpirauhasen liikatoimintaan. Aluksi kisun vointi näytti selvästi paranevan ja ruokahalu normalisoituvan. Olin reilun kuukauden kuluttua aloituksesta puhelinyhteydessä eläinlääkäriin ja hän sitten kertomani perusteella sääti lääkeannostusta hieman isommaksi. Ehkä se tuli liian myöhään, sillä se ei enää tainnut tehota. Tai ehkä olit jo vain niin vanha (kuukautta vajaa 18-vuotias). Ehkä viimeiset elinajat eläinlääkärillä verikokeissa hypäten eivät olisi olleet arvoistasi kissanelämää. Kaikkeni yritin, jotta olisimme saaneet pitää sinut vielä vuosia luonamme.
Huomasimme apeutesi vasta kuolemaasi edeltävänä iltapäivänä. Sisällä vaelsit huoneesta toiseen, tutkit paikkoja, joista et ennen piitannut. Ruoka ei oikein maistunut. Oli sunnuntai-ilta ja olin päättänyt soittaa eläinlääkärille heti maanantaiaamuna (täällä kun ei eläinlääkärit sunnuntaisin päivystä). Edsevön eläinlääkärillemme laitoin jo sunnuntai-iltana viestiä, että mikähän kissalla on hätänä… Emme saaneet vastausta. Emmekä aavistaneet, mitä oli tulossa. Et valittanut tai mitään, olit vain apea ja hieman levoton.
Uusi arkiviikko starttasi ja maanantaiaamuna huomasimme miehen kanssa sinun nukkuvan olohuoneen matolla torkkupeittomytyssä, kuten monet kerrat aiemminkin. Tunnuit nukkuvan niin sikeästi, ettemme kumpikaan raaskineet silittää ja siten herättää. Mies lähti töihin ja lapsetkin heräsivät. Touhuiltiin aamujuttuja ja sinä vain nukuit. Sain lapsille aamupalan pöytään, kun kuulin ihmeellistä korinaa. Juoksin hätääntyneenä luoksesi auttamaan ja ajattelin, että nyt äkkiä eläinlääkäriin apua saamaan! Aloin pukemaan vaatteita ylleni, kunnes tajusin, että sinä olet poissa. Kädet täristen ja itkien koskin sinua. Hain oman peittosi ja peittelin sinut. Soitin miehelle. Itkin ja huusin ja itkin taas. Peittelin sinua taas. Silittelin ja itkin. En ollut uskoa sitä todeksi. Tärisin niin, ettei mies ollut saada mitään selvää puheestani. Seuraavaksi soitin vanhemmilleni, jos he pääsisivät meille ja onneksi pääsivät! Lapset olivat ihmeen rauhallisia, vaikka itse olin täysin hätääntynyt.
Tuosta päivästä on nyt tasan kymmenen päivää. Päivä oli uuden arkemme ensimmäinen päivä. N aloitti päiväkotitaipaleensa ja M palasi päiväkotiin puolen vuoden tauon jälkeen ennen esikoulun alkamista. Sinä valitsit nukkua pois oman kodin turvassa, ilman pelkoa eläinlääkäristä. Nukuit pois rauhallisesti, kuin todellakin olisit vain nukkunut. Se lohduttaa meitä, sillä mietin aina viime vuosina, miten ikinä olisin valmis viemään sinut sille viimeiselle eläinlääkärireissullesi. Nyt sinä teit tuon päätöksen puolestani.
Miten joku noin pieni voi jättää näin valtavan aukon sydämiimme. Niin valtavan aukon arkeemme ja elämäämme. Arjen pienissä jutuissa tämä tuntuu suurimmin. Hän oli aina mukanamme joka paikassa ja kaikissa puuhissa, aina samassa huoneessa kuin mekin. Niin seurallinen ja niin uskomattoman viisas kissa, joka jo pentuna lähti mukanani lenkeille, seurasi perässä kuin koira ja sama tapa toistui paikkakunnalta toiselle. Kissa, joka ymmärsi puhetta. Aivan mahtava kissa.
Esikoinen kysyy itkiessäni Mikä sua äiti harmittaa? Äitillä on ikävä Tigrua. Muistatko, kun Tigru ei enää elä, vaan meni eilen kissojen taivaaseen. Mutta elää se äiti, taivaassa enkelinä! ♥ Esikoinen toisena päivänä: Mikä sua äiti itkettää? Ikävöin Tigrua… Niin… Hetken kuluttua portaille postipinon päälle ilmestyy kaksi kuusivuotiaan poimimaa pientä kukkaa ♥
Kuopus kysyy, kun näkee kyyneleeni Mitä nyt äiti?Miksi äitillä paha mieli? Äitillä on ikävä Tigrua. Siihen kaksivuotias tokaisee hiljaa ”Kikkuli lakas”. Kyllä, niin rakas ♥
Kuopusta yöunille laittaessani:
Hyvää yötä N. Hyvää yötä M. Hyvää yötä isi. Hyvää yötä äiti. Hyvää yötä Tigru. Hyvää yötä Sissy. Ja joka kerta Tigrun nimen kohdalla meinaan pakahtua siihen ikävän ja surun tunteeseen. Mutta en voi olla mainitsematta myös Tigrua, kuten aina ennenkin.
Mitään sen ihmeellisempää emme tehneet, mutta ehkä tämä juuri siksi olikin niin kiva! Pari tuntia sitten paljussa istuessamme mies kyseli kaikilta erikseen, oliko ollut kiva juhannus. M nyökkäili joo-o, oli kiva, N tuumasi tjoo ja miehen kanssa yhdyimme samaan. Sopivassa suhteessa kaikkea!
Paljussa tuli käytyä torstai-illasta lähtien joka päivä vähintään kerran. Tuli syötyä hyvin ja herkuteltua. Saunottua, kumiveneiltyä, nukuttua hyviä yöunia ja joinain päivinä myös päikkäreitä. Pääasiassa kotijuhannus, mutta ehdittiin vierailla myös miehen vanhempien luona mökillä ja myöskin minun vanhempien vapaa-ajan kodissa. Sinne otimme mukaan myös vanhemman kisumme, joka on viettänyt paikassa hirmuisesti aikaa nuoruusvuosinaan. Mummuni toiveesta kisu pääsi siellä taas vierailemaan. Pääsi siellä jopa vapaana ulkoilemaan, mutta ulkoilun ajan perässä kulki kuuden ihmisen joukko :D. Kissa kiersi valtavan tontin reunat tarkkaan haistellen ja palasi vieressäni samasta terassin ovesta takaisin sisään ♥.
Tässä muutama kuvamuisto juhannukselta 2020:
Täällä vielä parisen viikkoa kesäinen arki jatkuu, sitten aloitamme lomanvieton ♥. Jokos te olette lomalla?
