Rentoa sunnuntaita täältä meiltä! Ajattelin näin alkuvuoden kunniaksi koota yhteen jonkinmoisia blogiajatuksia… Nelisen viikkoa sitten alkoi vuosi, jota odotan erittäin jännittyneenä ja innostuneena, mutta sekaan mahtuu myös monenlaisia muita tunteita. Näin vuoden alussa on monista blogeista saanut lukea muutoksista ja mahdollisista uudistuksista blogin sisällön tai toteutustavan suhteen. Itse en osaa sanoa, millaiseksi blogini tästä muuttuu vai muuttuuko miksikään, sillä vuosi tulee muutenkin olemaan niin suuresti aiemmista poikkeava. Aihepiiri tulee toki muuttumaan ja on jo jonkin verran muuttunutkin; tuttujen aiheiden joukkoon liittyi lokakuussa tunniste raskaus ja mitä todennäköisimmin keväällä joukkoon tulee liittymään myös tunniste vauva.

Raskausuutisen täällä jaettuani ja pari raskausaiheista postausta tehtyäni sain kritiikkiä. Tuleeko tämä muuttumaan vauva-/mammablogiksi ja voisinko perustaa vauvajutuille oman blogin ja jatkaa sisustusblogina jne. Kaikkiin noihin lyhyt vastaus on mahdollisesti joidenkin harmiksi ei. All you need is White on ollut puhtaasti sisustusblogi aivan blogin alkumetreillä; aika pian joukkoon alkoi tupsahdella muitakin aiheita. Kuvailisinkin blogiani enemmänkin lifestyleblogiksi ja ehkä se tulee entisestään vauvan myötä korostumaan. Aikani ei riittäisi kahden blogin ylläpitämiseen, joten eiköhän me kaikki tälle yhdelle saitille mahduta :). Tykkään kirjoitella blogia fiiliksen mukaan ja fiilis vaikuttaa kovasti myös kunkin postauksen aiheeseen. Saan silloin tällöin kommenttia, että blogini aihepiiri on kivan laaja, mutta silti rajattu. Olisi mielenkiintoista kuulla teidän muidenkin yleisiä mielipiteitä blogini aihepiiriä kohtaan – kaipaatko mahdollisesti jotain lisää ja mitkä aiheet ovat mielestäsi niillä kärkisijoilla? 

Muistelen hymyissä suin miten blogini alkuaikoina (ensimmäisinä kuukausina) tuli aika säännöllisesti nurinaa kissajutuista. Kun on allergiaa eikä tuollaiset ärsyttävät laiskimukset muutenkaan kiinnosta jne. Silti, täällä ne kattimatit vain edelleen olla möllöttävät ja laiskottelevat. Uskaltaisin myös väittää, että ovatpa vuosien mittaan keränneet itselleen melkoisen vankan fanijoukonkin!
En ole kissoihin liittyen saanut enää vuosiin negatiivista palautetta, vaan heihin liittyen tulee ihan päinvastaista kommenttia; myös heidän kuulumisiaan kysellään säännöllisesti. Itsehän kirjoittaisin heistä vaikka joka päivä, mutta tiedän ettei kissajutut ihan kaikkien mieleen ole, joten kyllä täällä aiheviidakossa joskus luovia saa :). Pyrin yleensäkin siihen, ettei peräkkäisinä päivinä olisi kovin samankaltaisia aiheita, vaan mielelläni vaihtelen niitä sekä oman että teidän lukijoiden mielenkiinnon vuoksi. Kuitenkin joskus elämäntilanteet vaikuttavat aihevalintoihin (viimeisimpänä vanhemman kisumme sairastuminen), jolloin tietystä aiheesta tulee kirjoitettua useammin. Kun on tuollaisessa tilanteessa sydän koko ajan huolesta sykkyrällä, tuntuu aika kurjalta ja itsekeskeiseltäkin palaute tyyliin ”en jaksa lukea enää näitä kissapäivityksiä…”. En tiedä muista, mutta omalla kohdallani voin todeta, että tämän blogin kirjoittaminen eroaa täysin lehtityöstä, jota voi tehdä aika mekaanisestikin, samoin kuin monia muitakin töitä jos tarve vaatii. Tässä blogihommassa on kuitenkin sydän ja tunteet sen verran vahvasti mukana, että tuntuisi vaikealta kirjoitella kevyesti niitä näitä ja höpötellä sisustusjuttuja, kun ajatukset ja ennen kaikkea se sydän on jossain ihan muualla.

Mistä syystä sinä luet blogeja? Blogeista varmasti haetaan inspiraatiota ja niiden parissa rentoudutaan, vietetään sitä omaa aikaa, mutta mitä muuta? Oma mielipiteeni on se, että blogit erottaa esim. lehdistä niiden henkilökohtaisuus ja se ihminen blogin takana – pääsee kurkistamaan jonkun oikeaan kotiin ja elämäänkin jonkin verran. Jonkun sellaisen, joka on blogin kautta alkanut tuntua aivan kuin vanhalta tutulta. On kiva käydä kurkkimassa kuulumisia, mitä hänelle tänään kuuluu jne. Tuossa mielestäni juuri se punainen lanka: aiheet blogiin kumpuavat bloggaajan omasta elämästä ja sen tapahtumista, muuten blogi jäisi mielestäni melko hengettömäksi ja persoonattomaksi. Se omaelämälähtöisyys tuo blogiin juurikin sen henkilökohtaisen tunteen ja myöskin erottaa blogit toisistaan. Yritän tällä sanoa mm. sitä, että mielestäni olisi kerrassaan omituista, jos en kirjoittaisi täällä esim. vauvastamme vaan sulkisin niin suuren osa-alueen elämästäni kokonaan blogini ulkopuolelle. Sillä faktahan on se, että blogi elää minun mukanani eikä toisinpäin ja siinä missä elämä, myös blogin lukijakunta on muuttuvaista. Blogini sivupalkin Kuukauden keskustelluimmat -palkkia on myös mielenkiintoista seurata: top kymppiin mahtuvat ja eniten keskustelua aiheuttavat juurikin nuo kissa- ja vauva-aiheiset jutut :).

Se millä tavoin vauva tulee täällä näkymään, jää nähtäväksi. Aika luonnollista on kuitenkin se, että mitä lähempänä h-hetki on, sitä enemmän vauva-aihe blogissani korostuu; näin ehkä myös hänen syntymänsä jälkeen. Elämäntilanne on täysin uusi, joten silloin ei välttämättä paljon sohvatyynyille mielessä sijaa jää. Pyrin kuitenkin siihen, että kun elämä uutena perheenä alkaa tasaantua ja rutinoitua, alkaa blogissakin näkyä eri aihepiirit tasapainoisemmin. Luulen, että blogi tulee silloinkin olemaan tärkeä kanava sille omalle ajalleni ja omille jutuilleni, ei pelkästään äitiaiheisille jutuille.

Olen saanut viestejä myös siitä, että toivottavasti ehtisin päivittää blogiani yhtä tiuhaan tahtiin vauvan synnyttyä. Toki toivon sitä itsekin, sillä blogini kaikkinensa on mulle tärkeä, mutta luonnollisesti perhe menee aina etusijalle. En osaa ennustaa, millaista elämä vauvan kanssa tulee olemaan, koska en ole sitä ennen kokenut, joten en voi antaa mitään lupauksia päivitystahdin suhteen. Mahdollisesti alkuaikoina uuteen elämäntilanteeseen ja toisiimme totutellessa päivitystahti voi olla nykyistä harvempaa, mutta tämäkin jää nähtäväksi.

On ollut aivan mahtavaa jakaa täällä teidän kanssanne monenlaisia asioita ja toivon, että voimme jatkaa samalla tyylillä jatkossakin. Oli asia sitten sisustamiseen, kissoihin, vauvoihin, arkipäiväisiin juttuihin tai matkustamiseen liittyvä – saan näistä hetkistä paljon iloa elämääni. Tuokin tuki, jota blogini välityksellä kissamme sairastuttua annoitte – arvostan sitä ihan liikuttumiseen asti. Monista lukijoista on tullut ahkeran kommentoinnin ansiosta aivan kuin vanhoja tuttuja, joiden viestit ilahduttavat suunnattomasti. Usein tulee ajateltua, että mitähän teille kuuluu… Joskus yhtäkkiä tulee mieleen, että lukija X:stä ei ole kuulunut hetkeen; mitähän hänelle kuuluu..? Sitten kun hän jonain päivänä jättää kommentin, ilahtuu sitä ihan valtavasti ja tekee mieli hihkaista ”just tällä viikolla mietin sua!” ja olenpa varmasti joskus hihkaissutkin. Samoin mietin usein teitä, jotka olette kertoneet olevanne myös raskaana ja erityisesti teitä, joiden laskettu aika osuu lähelle omaani. On niin mukavaa olla samassa tilanteessa teidän kanssanne! Iloitsen valtavasti myös siitä, miten uudet lukijat ovat löytäneet blogini äärelle, mutta myös siitä kun huomaan, ettei jokin pitempiaikainen lukija ole jättänyt blogini seuraamista, vaikka elämäntilanteet eivät samankaltaiset enää olekaan.
Johonkin tämä pitkä tekstini täytyy päättää ja se on hyvä tehdä tähän: olen sanonut tämän ennenkin, mutta arvostan sitä edelleen päivittäin ja suuresti: mun blogilla on mieletön lukijakunta, te olette mielettömiä!

Vuoden vaihtuessa on mukava hetkeksi pysähtyä ja koota mennyttä vuotta mielessään. Aivan erityisen mieluista se on silloin, kun kirjoittaa blogia. Tykkään lukea näitä tämäntapaisia koosteita muiden blogeista, toivottavasti tekin. Kokosin tähän postaukseen merkittävimmät tapahtumat viime vuodelta, kuvituksena sekalaisia kuvia samaisen vuoden varrelta.
Olen tehnyt tällaiset vuosikatsaukset joka vuosi; viimeisimmän, jossa muistelin vuotta 2012, löytää Niin paljon mahtui taas vuoteen tähän… -postauksestani. Samaiseen postaukseen olen koonnut linkit myös vanhempiin vuosimuisteloihin, jos joku haluaa nekin käydä lukaisemassa.

Kun mietin kulunutta vuotta 2013, meinaa ihan hengästyttää. Mietiskelin vuoden vaihtuessa, millä sanalla vuotta kuvailisin eikä mieleeni tullut mitään muuta kuin tyhjentävä sanapari huh huh – sekä hyvässä että pahassa, mutta huomattavasti enemmän kuitenkin hyvässä. Vuosi piti sisällään suuria muutoksia sekä työelämässä, blogielämässä että henkilökohtaisessa elämässä. Rohkein päätökseni taisi olla pitkästä, vakituisesta työsuhteesta irtisanoutuminen, voi että miten se kannatti! Huomasin, että jotain on todella pielessä, kun aloin näkemään painajaisia ja nukkumaan levottomasti. Tuohon merkkiin havahduin ja tiesin, että nyt viimeistään on toimittava. En voi sanoin kuvailla, miten oikea päätös se oli ja miten koko elämä alkoi sen ansiosta näyttää ihan erilaiselta – en edes muistanut, että elämä voi olla tällaista! Tuo viimeinen lause taitaakin olla eniten käytetyin lauseeni kuluneena vuonna :).

Kun tuo päätös oli tehty ja vanhasta lopullisesti irtauduttu, oli aika blogimuutoksille ja sen myötä blogini siirtyi syyskuun alussa Indiedays-portaaliin. Portaalibloggaamisesta puhutaan paljon, jostain syystä usein ne huonot puolet tuodaan räikeimmin esiin. Omaan kokemusta portaalibloggaamisesta reilun 1,5 vuoden ajalta ja omalle kohdalleni tämä sopii siinä missä muutkin bloggausmuodot – päätän edelleen itse kaikki postausaiheeni ja postaustahtini, myös blogini ulkoasun olen saanut itse päättää (tähän vihdoin luvassa jonkinmoisia muutoksia tämän vuoden aikana!). Ainoa asia, mihin en itse vaikuta, on blogini mainospaikkojen myynti.

Samoihin aikoihin blogimuuton valmisteluiden kanssa tapahtui taustalla suuria. Saimme tietää pienestä ihmisestä, joka sisälläni oli alkanut kasvaa. En ikinä unohda sitä hetkeä, jolloin tein raskaustestin. Se oli maanantai-iltapäivä ja olin alkanut aavistella asiaa jo edellisestä torstai-illasta lähtien. Sitä niin tuntee oman kehonsa! No, vasta maanantai oli päivä, jolloin testi kannatti tehdä, joten odotin sinne asti. Mietin kuumeisesti, mistä apteekista testin ostaisin, jotta en törmäisi tuttuihin :D. Muistan aina sen sekunnin, kun huomasin sen toisen punaisen viivan ilmestyvän tikkuun koko ajan vahvempana ja vahvempana – jo ennen kuin olin ehtinyt laskea sen kädestäni vaikutusaikaa odottamaan! Koko ajan tuntui siltä, että asia tapahtui jollekin toiselle, mutta jostain syystä minäkin olin paikalla, heh. Silmiäni räpytellen tuijotin ja tuijotin, mutta kyllä se toinenkin viiva siinä oli ja pysyi. Täysin sama juttu seuraavana aamuna. Siinä se sitten oli, luotettava tulos kaksikin kertaa ja niin alkoi meidän oman pienen salaisuuden pitäminen.

Elokuun loppu ja koko syyskuu meni varoessa puheitani ja jännittäessä, milloin möläytän asian jollekin… Voi miten vaikeaa oli salata asia omilta vanhemmiltani, tuntui etten voinut katsoa heitä silmiin! Olin varma, että äiti näkisi asian pelkästään kasvojani katselemalla. Vaikeinta oli Mallorcalla, jossa sain jännittävän, monta tuntia kestävän vuoristoajelun päätteeksi raskaudesta johtuvan huimauskohtauksen ja kaaduin portaissa. Kaaduin suorilta jaloiltani jalkojeni päälle murtaen pohjeluuni ja venähdyttäen myös toisen jalkani. Kyllä teki mieli soittaa vanhemmilleni rakkaaseen koti-Suomeen ja itkeä mulla on jaloissa jotku vammat ja kaiken lisäksi odotan vauvaa… En kuitenkaan sitä tehnyt, sillä en halunnut huolestuttaa heitä enempää kuin oli pakko. Pohjeluun murtuma selvisi vasta Suomeen palattuamme, jolloin rohkaistuin röntgenkuviin usean lääkärin vakuutettua, että se on vauvalle turvallista lyijyliivisuojausten ansiosta. Mallorcalla olin niin shokissa, että en tajunnut edes pyytää ultraa vauvan voinnin tarkistamiseksi, joten sekin tehtiin vasta Suomessa. Vauvan voinnista huolestuinkin kunnolla vasta jälkikäteen, kun olimme olleet Suomessa jo jonkin aikaa ja kävinkin sitten muutamassa ylimääräisessä ultrassa tuon huoleni vuoksi. Huojennus oli aina suuri, kun näki pienen touhuavan innokkaasti kohdun turvassa. Serkkuni sanoja lainatakseni: vauva oli selvästi päättänyt pysyä matkassa mukana.

Kauan odotettu yhteinen aurinkolomamme muuttui täysin erilaiseksi, mitä olimme ajatelleet, mutta sellaistahan tämä elämä on: ennalta-arvaamatonta. Tietysti hieman harmitti, sillä olimme ajatelleet lomaa viimeiseksi kahdenkeskiseksi lomaksemme hetkeen (pariinkymmeneen vuoteen? :D)… Tokihan se sitä olikin, mutta aivan erilaisissa tunnelmissa. Onneksi huumori kantoi tuonkin ajan ja kipujen yli ja saimme lomasta todella hauskoja ja erilaisia lomamuistoja, joita muistelemme nauraen vielä pitkään!

Vauvauutisen salaaminen tuntui vaikealta myös tämän blogin kirjoittamisen kannalta. Täälläkin vaistomaisesti varoin sanojani… Ilmeisesti epäonnistuin jonkin verran, sillä aika moni oli uutiseni jo etukäteen aavistanut. Kerron sulle salaisuuden… -postaukseni on omasta mielestäni blogini vuoden 2013 postauksista se ikimuistoisin. Kävin itsekin sen nyt tämän lähes kolmen kuukauden jälkeen kommentteineen lukemassa ja kyyneleethän siitä seurasivat. Tuon postauksen jälkeen huokaisin kuitenkin helpotuksesta: nyt asia oli kerrottu julkisestikin eikä sitä tarvinut salata enää keneltäkään.

Tämän kilometrin pituisen postauksen loppuun haluan lausua kiitokset teille blogini lukijoille. Kiitos tähänastisesta seurastanne ja vierailuistanne blogissani! Ymmärrän ja tiedän, että aina ei jaksa tai huvita jättää merkkiä itsestään eikä täällä mitään kommentointivelvollisuutta olekaan, mutta silti ne teidän jättämät positiiviset sanaset ilahduttaa ja sykähdyttää aina ihan suunnattoman paljon! Ne inspiroivat ylläpitämään tätä blogia ja palaamaan tänne päivä toisensa jälkeen. Olipa kyseessä sitten pitkäaikainen, uskollinen lukija tai uudempi, vastikään blogini äärelle löytänyt lukija, on aina yhtä mahtava tunne kuulla teistä. Joten, kiitos että olet siellä!