All you need is White

Satu //ALL YOU NEED IS WHITE / 2.1.2017

Tämän vuoden ensimmäisiä

Vuoden ensimmäisiä: vuoden ensimmäinen postaus sekä vuoden ensimmäinen kimppu! Jälkimmäinen on perinteisesti kodissamme ollut tulppaanikimppu, mutta nyt tein poikkeuksen. Keräsin nimittäin eilen siellä täällä kotia olleet ruukkuamaryllikset, napsaisin kukkavarret talteen ja asettelin ne maljakkoon. Tuli niin kiva kimppu eikä mielestäni yhtään jouluinen; amarylliksiä voisi minun puolestani olla tarjolla ympäri vuoden! :D

Ja pahoitteluni, jos jollain sattuu olemaan totaalinen joulukuusiähky… Itseäni huvitti vielä tänään kuusta katsella ja uskon sen johtuvan pitkälti myös siitä, kun sairastelin reilun viikon ihan joulun alla ja otimme kuusen esille normaalia myöhempään. Silloin ei ehtinyt juurikaan kuusta kuvata, joten tein sen nyt! Tässä syy, miksi halusin kuusen tänä vuonna tuohon kulmaukseen ruokailutilan ja olohuoneen rajalle: se näkyy niin ihanasti myös ruokapöytään! ♥

Saimme pojan kanssa tänään vieraiksemme äitini sekä kaksi tätiäni. Poika juoksi ovelle vastaan ja ensimmäisenä halasi vieraita, heh! Leivoin aamulla mustikkapiirakkaa; maistuipas se vaniljakastikkeen kera herkulliselta pitkästä aikaa! Valkoinen pellavaliina on edelleen ruokapöydällä, mutta taidan laittaa sen vielä tänä iltana pyykkikoriin. Nyt tuntuu siltä, että sekä mieli että koti kaipaavat raikastusta ja helppoutta: miten helppo onkaan lapsiperheessä paljas ruokapöydän pinta! :D

Iltapäivällä päätin, että nyt saa myös kuusi lähteä odottelemaan seuraavaa, ihanaa joulua ja karsinkin jo koristeet kaappiin. Vielä kuusen taittelu laatikkoonsa ja niin alkaa joulu pikkuhiljaa poistumaan kotoamme. Jotain valoja (mm. ikkunatähdet) haluan pitää vielä esillä ainakin tämän viikon. Mutta on se kuulkaas niin, että se täytyy saavuttaa se fiilis, että kuusen haluaa pois, ennen kuin sitä kannattaa alkaa riisumaan. Mitä sitä muiden mielipiteiden vuoksi hötkyillä; omaan tahtiin on paras! Nyt olenkin taas ihan innoissani, kun olohuoneen ilme on illalla taas erilainen ja kuusen kohdalla näyttää jälleen niin avaralta. Pitkästä aikaa tuntuu, että huvittaa sisustellakin, kun olohuoneessa on vihdoin se hyllykin! Tosin sen puuttuvat osat odottelevat vielä asentajaa, joka on tätä nykyä iltaisin aika kiireinen oman moottoripyöräprojektinsa kanssa. Eipä tässä kiireitä, pikkuhiljaa… Jos tammikuun loppuun mennessä on hyllyn tiimoilta valmista, niin olen tyytyväinen :).

Jouluilmeemme syntyy vuosi toisensa jälkeen kynttilöistä, valoista, joulukukista ja havuista. Vaikka näitä kaikkia on vielä esillä, niin silti kotona ei enää näytä niin kovin jouluiselta. Hämmästelin muuten tuossa joulukuun alkupuolella, kun moni tuntui yhdistävän kynttilät jouluun ja alkoi omien sanojensa mukaan poltella niitä silloin. Meillä poltellaan kynttilöitä ihan vuoden ympäri! Kesällä toki vähemmän ja silloinkin lähinnä tuoksukynttilöitä, mutta kyllä syyskuu on meillä jo täyttä kynttiläsesonkia; samoin tämä aika aina maaliskuulle saakka. Mites teillä?

Tein muuten ennätykset ja kuuntelin vielä eilen joulumusiikkia! Ikinä ennen en ole joulun jälkeen moista tehnyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Tänään puhelin miehellekin, että mitä ihmettä nyt kuuntelisin, kun joulumusaakaan ei enää viitsisi… Ei siksi, että se kyllästyttäisi, mutta tauko on poikaa ihan senkin vuoksi, että ensi lokakuussa se on taas niin mukavaa jatkaa niiden parissa! Niinpä päräytin Frank Sinatran parhaat tähän taustalle soimaan ja se tuntui jotenkin niin lohdulliselta: sama tuttu ääni kuin joulumusiikissa, mutta ilman joululauluja. Oikein pehmeä lasku joulunajasta arkeen!

Miehet ovat lumitöissä ja minä taidan napata pari palaa leipäjuustoa lakkahillon kera, nams! Olemme miehen kanssa innostuneet taas tauon jälkeen Wallandereista ja eräs jakso jäi eilen kesken, kun allekirjoittanut nukahti jälleen kymppiuutisten aikaan… En tiedä mistä se johtuu, mutta ai että miten tehokasta uniohjelmaa nuo uutiset! Jospas tänään pysyisi hereillä sen jäljelläolevan parikymmentä minuuttia, jotta saadaan jännittävä loppuratkaisu selville! :)

Lopuksi näistä lörpöttelyistä tärkeimpään: Ihanaa, onnellista ja tervettä vuotta 2017! ♥

Satu //ALL YOU NEED IS WHITE / 31.12.2016

Vuosi 2016 lähenee loppuaan

Vuosi 2016 ja sen viimeinen päivä. Muistan vieläkin, kun vuosi 1999 vaihtui vuodeksi 2000 – olipa se jännää! Tuo vuoden vaihtuminen on jäänyt mieleeni hyvin tarkasti; muistan missä olin ja keiden kanssa. Seuraavista vuodenvaihteista en muista asioita läheskään noin tarkasti. Ei millään uskoisi, että tuosta on kohta kaksi vuosikymmentä, ei millään!

Vein juuri vanhemman kisuneidin ruokakupilleen, jonka olin hetkeä aiemmin täyttänyt heidän joululahjaksi saamillaan herkkunapeilla. Tämä kisuneiti on usein aika diiva ja pitää moista kuljetuspalvelua jo itsestäänselvänä! Kissat eivät tiedä, että tässä päivässä on jotain erilaista: normilauantai heidän mielestään, kunnes illalla pauke alkaa. Taidamme jättää taas radion auki siksi aikaa, kun käymme vanhemmillani ja kaupungilla lasten ilotulitusta katsomassa. Palaamme kotiin kuitenkin hyvissä ajoin, sillä poika väsähtää normiaikaan, oli päivä mikä hyvänsä.

En vielä muistele kulunutta vuotta, vaan se kuuluu minulla yleensä vasta uuden vuoden alkuun. Se vaatii sen oman hetkensä, vielä ei tunnu siltä. Kävimme kaupassa ostamassa uuden vuoden herkut ja poika sai yhdestä kaupasta ilmapallon. Se ilme, kun pallo yllättäen karkasi kattoon käteen sitomisesta huolimatta! Onneksi saimme uuden ilmapallon ja päivä oli siltä osin pelastettu.

Koska joululomani venyi niin pitkäksi, en ole ehtinyt jakamaan täällä juuri mitään joulukuviakaan. Tässä kuitenkin pari kuvaa jouluaattoaterialtamme, kun olin juuri saanut pöydän katettua. Tänä jouluna valokuvasin muutenkin aiempia vuosia vähemmän, sillä keskityimme enemmän videokamerapuoleen. Hoksasin tuossa, että lähes kaikissa työpaikoissani olen aina ollut lomalla joulun välipäivineen. En ole koskaan viettänyt joulua töissä. Ehkä siitä tämä joulunajan lomamoodini tänäkin vuonna johtui…

Tämän vuoden joulukattauksessa käytin valkoista pellavaliinaa sekä Vanamo Decon vaaleanharmaita Murikka-tekstiilejä*. Lautasliinat kiepsautin tuollaiselle rusetille, vaikka eräs pöytään istahtaneista tokaisikin, olenko tehnyt niistä solmiot :D. Pöydän päissä istuivat tänäkin jouluna perheemme nuorin ja vanhin: poikani ja mummuni.

Sanoin eilen miehelle, että huomenna sitten valvotaan uutta vuotta! Mies siihen, että kymmeneenkö? Nooh ehkä jos nyt puoli yhteentoista pinnistäisi… Tästä on tullut jo tapa: siitä lähtien, kun meistä on tullut vanhempia, olemme nukahtaneet olohuoneen sohvalle hyvissä ajoin ennen vuoden vaihtumista, heh! Tämä viikko on kieltämättä enteillyt samaa, sillä kun mies on kymppiuutisten aikaan tullut autotallista, olen nukkunut onnellisesti sohvalla :D. Ehkä jos löytyisi jokin hyvä ja jännittävä elokuva, niin sen avulla saattaisi pysyä hereilläkin! Minkälaisia vuodenvaihteen suunnitelmia teillä?

Sohvalta kuului hetki sitten lastenohjelmien lomasta: Se on pelottava, tosi pelottava! – Tuu tänne isin kainaloon. Tuo on sellainen näky, jossa silmäni aina lepäävät ♥. Taidankin nyt liittyä heidän seuraansa ennen seuraavaa ohjelmanumeroamme.

Teille sanon lämpimät kiitokset seurastanne ja toivotan ihania vuoden viimeisiä hetkiä sekä mitä onnellisinta uutta vuotta! ♥

*Saatu osana blogiyhteistyötä.

Satu //ALL YOU NEED IS WHITE / 30.12.2016

Yhden äidin ajatuksia

Tänään huvittaa kirjoittaa tällaisia sekalaisia äidin ajatuksia; mitä milloinkin on tässä kuluneen viikon aikana mieleeni tullut. Yhden päivän aikana ehtii tapahtumaan niin paljon mahtavia juttuja, että kunpa ne muistaisi vielä muutaman vuoden päästäkin! Senkin vuoksi on mukava joskus pysähtyä kirjoittamaan näitä tänne ylös, ennen kuin ne unohtuvat, sillä täällä ne on meidänkin luettavissamme.

En voi kyllä kylliksi korostaa sitä, miten mainiota aikaa pojan kanssa nyt eletään. Onhan tätä kestänyt jo siitä asti, kun hänen puheensa kehittyi pitemmiksi lauseiksi, mutta ei tähän totu ollenkaan! Niin hauskoja juttuja päivästä toiseen ja tänään ruokapöydässä huomasin, että nauramme jo yhdessä samoille asioille! Enää en niinkään naura pojalle (toki sitäkin), vaan enemmänkin hänen kanssaan.

Hauskinta ja aika jännittävääkin on se, kun ei yhtään tiedä, mitä sieltä suusta seuraavaksi pääsee. Suodattimia kun ei ole. Ei myöskään mitään äänenvaimentimia. Joskus julkisilla paikoilla yritän vaivihkaa viestittää, että hiljempaakin voisi puhua. Laitan etusormen suun eteen ja sanon shhh. Poika alkoikin yllättäen toistamaan tuota: laittaa sormen nenän eteen ja sanoo Äiti, ei sanota shhh. Ilman äänenvaimentimia, jotta varmasti useampikin korvapari kuulee! :D

Välillä on päiviä, kun haluaisin vain pitää poikaa sylissäni ja silitellä, mutta nuo ajat tuntuvat olevan aika lailla mennyttä. En muista milloin tähän muutokseen tultiin, kun hän ei enää juurikaan sylissä viihdy. Mutta onneksi joskus kuitenkin on niitäkin hetkiä ja niistä nautin niiiin paljon ja koko sydämestäni. Ne on valtavan arvokkaita ja jos poika haluaa syliini, jätän kaikki muut puuhastelut kesken. Hoen hänelle päivittäin, kuinka paljon häntä rakastan ja samalla mietin vähän huolissani, että tietääköhän ja tunteekohan hän sen. Noin pieni ei varmaan täysin ymmärrä, mitä nuo sanat tarkoittavat, mutta tällä viikolla koettiin jo ensimmäistä kertaa se, kun hän hieman kiukkuisena tokaisi takaisin Minä en lakasta äitiä. Vastasin, että älä nyt noin sano äitille ja hän huusi heti päälle lakastan, lakastan! :D

Joskus haluaa vain pusuttaa toisen puhki ja siitä saattaa kulua tunti, kun tuntuu, että haluan mennä ulos ja antaa lumipesut. Itselleni. Työntää pääni lumihankeen. Jäädä sinne seisomaan päälläni. Pitkäksi aikaa. Ja kohta ollaan taas siinä toisessa ääripäässä. Kun on noita lumipesupäiviä, on hyvin tärkeää, että elämässä on joku (puoliso ja ystäviä), jolle puhua niistä tunteistaan. Joku, joka ymmärtää eikä tuomitse eikä missään nimessä vähättele. Ei auta lohduttaa, että vuoden päästä on jo helpompaa, sillä vuosi on hyvin pitkä aika. Nyt eletään tätä hetkeä ja näitä vaiheita. Mielestäni on myös äärimmäisen tärkeää ymmärtää ja hyväksyä, että kenestäkään ei tee huonoa äitiä se, jos joskus sanoo, että EN JAKSA! Se on vain inhimillistä eikä mitään superäitiä tarvitse todellakaan leikkiä. Sillä sellaisia ei ole. Jokainen on täydellinen omalle lapselleen juuri sellaisena ”normaalin tavallisena” äitinä.

Nyt kun hoidan poikaa kolmatta vuotta kotona, huomaan, että olipas vauva-aika kuitenkin helppoa! Vauvathan vain nukkuvat, ovat tissillä ja taas torkkuvat :D. Nyt poika kaipaa aivan valtavasti virikkeitä ja tuntuu kaipaavan ikäistään leikkiseuraakin useammin kuin aiemmin. Olen myös miettinyt sitä, että jos olisin ollut kotona poikaa hoitaen vain vuoden, en olisi saanut kunnollista käsitystä kotiäitiydestä, sillä kolme vuotta lapsen kotihoitoa on niin täysin eri juttu. Kahdessakaan vuodessa ei koe kaikkia samoja vaiheita kuin kolmessa eikä kaksi vuotta kotiäitinä ollut voi täysin ymmärtää, millaista on olla kotiäitinä kolme vuotta.

En voi sanoa, että tämä ei olisi raskasta. Erityisesti tämä viikko on ollut itselläni hyvin raskas. Aamuisin on väsyttänyt valtavasti, vaikka nukahdan iltaisin puoli kymmeneltä. On ollut suuria käynnistymisvaikeuksia enkä ole meinannut keksiä päiviimme ohjelmaa. Samalla tämä on kuitenkin niin ihanaa aikaa ja toivon, että osaisin nauttia ihan joka päivästä, sillä jo tämä vajaa kolme vuotta on opettanut, että aika kiitää. Hirmuista vauhtia.

Postauksen kuvissa on menossa paini yhdistettynä erilaisiin temppuihin. Makuuhuoneemme on näyttänyt tuolta about vuoden, joten siinä syy, miksi sieltä ei ole kuvia näkynyt :D. On täysin turhaa aamuisin edes pedata sänkyä, sillä päivän ensimmäiset painit saavat päiväpeiton lentämään. Huomaan pojasta, että hän tykkää huomattavasti enemmän painia isänsä kanssa. (Huomaa kuvista, että isin käsittelyssä on unikamu kädessä turvaa tuomassa, hahah!) Minulla varmastikin jokin luontainen äidinvaisto estää rajuimmat otteet enkä uskalla käsitellä poikaa niin ronskisti kuin mies. Pelkään koko ajan, että hän loukkaa, vaikka tähän asti aina minä olen loukannut… Pojalla on voimaa vaikka ja kuinka ja jään jo selvästi toiseksi! Tänäänkin poskipäähän mätkähti jalka niin ikävästi, että oli pakko vähän valittaa. Lohdutti kyllä, kun poika tokaisi siihen Älä itke, kultaseni! :D ♥

Eilen vähän kauhistelin, kuinka isoksi vauvani onkaan kasvanut. 98-senttinen talvihaalari oli pituutensa puolesta just sopiva, joten jouduimme ostamaan 104-senttisen! Olipa muuten kätevää päivittää ulkovaatteet näin alennusmyyntien aikaan; onneksi en ehtinyt ennen joulua ostoksille. Ostin nyt ensimmäistä kertaa Polarn O. Pyretin talvihaalarin – toivottavasti se osoittautuu hyväksi ja kaiken ylistyksen arvoiseksi!

Olen hirmuisen ylpeä lapsestani ja ikionnellinen siitä, että olen saanut juuri hänet. Hän on niin ihana ja kohtelias, että joka päivä tuntuu, että pakko kertoa näistä jutuista jollekin ja pian! Usein tulee laitettua miehelle töihin viestiä tai soitettua äidilleni tai mummulleni. Poika on jo pitkään osannut sanoa kiitos eri tilanteissa, joskus toki vasta Miten sanotaan? -kysymyksen jälkeen. Nyt viimeisin opittu kohteliaisuussana on anteeksi. Sitä onkin ahkerasti hoettu viimeisten parin kuukauden aikana. Tänään Touhutalossakin, kun hänet tönäistiin kumoon, hän tokaisi Oi, anteeksi! :D

M on luonteeltaan hyvin kiltti eikä yleensä koskaan kohtele toisia lapsia rumasti. On hyvin herkkä lapsi ja harmittelee kaikenlaista vääryyttä. Esim. jos joku vie lelun toisen kädestä, puuttuu asiaan heti ja sanoo, että ei saa ottaa toisen kädestä. Tykkää leikkiä itseään vanhempien lasten kanssa. Jos on valittavana, leikkiikö omanikäisensä tai pari-kolme vuotta vanhemman kanssa, valitsee vanhemman. Leikki sujuu kivasti myös noin 10-vuotiaiden kanssa, kuten tänään Touhutalossa. On saanut harjoitusta tästä 11-vuotiaiden serkkupoikiensa kanssa leikkiessään.

Millaisia äidin ajatuksia siellä suunnalla? Nytpäs alan laatimaan kauppalistaa, jonka jälkeen suunnistamme kauppareissulle. Jospas siellä ei tänään leikittäisi piilosta ja haukattaisi omenasta… Ihania vuoden viimeisiä hetkiä teille! :)