/

 

Täällä vietellään leppoisaa kotiviikonloppua. Sellaista, jonka varalle ei juurikaan etukäteissuunnitelmia viikolla tehty. Eilen olin aamupäivän pojan kanssa kaupungilla; ostin hänelle uudet yöhaalarit (huh mikä urakka oli löytää kivat 104-senttisinä!), ajelimme liukuportailla ja hisseillä :D ja lopuksi kävimme myös jätskillä. Iltapäivällä mies ehdotti pulkkamäkeä ja niinpä lähdimme hetken mielijohteesta sinne pulkka, polttopuut ja eväät kainalossamme. Oli ihanan tunnelmallista, kun alkoi jo hämärtää ja pimeäkin tuli aika nopeasti. Pulkkamäen valoista ja nuotiosta tuli riittävästi valoa ja jälkimmäisen äärellä oli mukava lämmitelläkin. Pulkkamäen jälkeen oli ihana astella iltapalapöydästä lämpimään saunaan!

Tänään on minun vuoroni viettää hieman omaa aikaa. Mies lähti pojan kanssa Touhutaloon, jonka jälkeen tulevat kotiin lounaalle. Hetki sitten mies soitti, että oli pyytänyt kaveriaan ja hänen pientä poikaansa heidän kanssaan erääseen tapahtumaan, joten oma aikani jatkuu vielä iltapäivänkin puolelle. Mietin tässä viikolla, että vaikka nuo miehet tuntuvat tarvitsevan omaa aikaa enemmän kuin me naiset (toki poikkeuksiakin on), niin on mukavaa, että poika saa silloin tällöin viikonloppuisin tehdä isänsä kanssa jotain ihan kaksin. Se on tärkeää heille molemmille! Arki-illat kun ovat niin lyhyitä, että poika ei hirveästi silloin ehdi isäänsä näkemään. On myös iso juttu, että heillä on yksi yhteinen harrastuskin, jossa käyvät aina kerran viikossa, yhtenä arki-iltana. Aina kun tulevat sieltä kotiin, poika huutaa jo portailta heti ulko-oven avauduttua niin reippaana ja ison pojan oloisena Heippa äiti, me tultiin jo! Kerran en ollut tuolloin kotona ja voi mikä pettymysitku siitä olikaan seurannut, vaikka olin etukäteen siitä pojalle kertonutkin.

Viikolla ostin tämän vuoden ensimmäisen tulppaanikimppuni. Toivoin löytäväni vaaleanpunaisia, mutta niitä ei juuri silloin tarjolla ollut. Niinpä nappasin mukaani tuollaisen valkolilan kimpun, joka ei enää kotona ollutkaan kovin virkeässä kunnossa. No sielläpä ne edelleen olohuoneen sohvapöydällä nököttävät ja vanhempi kisuneiti nuuhkii aina välillä vieressä. Hän on jotenkin aivan hulluna tulppaaneihin ja nakertelisi niitä tämän tästä. Tulppaanithan luokitellaan kissoille myrkyllisiin kukkiin, mutta vain niiden sipuliosa on se myrkyllinen osa. En silti anna kissan syödä kukkia, vaikka ne eivät myrkyllisiä olisikaan :D. Nuorempi matikainen nakertaa palmuani… Yllätin hänet itse teosta vasta tällä viikolla, joten en tiedä kuinka kauan hän on moista harrastanut. Ei ihme, että palmu näyttää hiukan kärsineeltä. Hyvä tietää niin voi laittaa kissankin piikkiin eikä enää tarvitse syyttää pelkästään omaa olematonta multasormea!

Kello lähestyy puoltapäivää, joten täytyy käydä laittamassa perunat kiehumaan. Siihen kylkeen vähän lämpimiä kasviksia (lähinnä porkkanaa, herneitä ja maissia, ne kun ainakin pojalle uppoavat) ja kalapuikkoja. Ei mikään loistoateria näin sunnuntaihin, mutta koska lapsi arvostaa eniten peruspöperöjä, niin niillä mennään! Eipä siis muuta kuin kotiviikonloppua jatkamaan – ihanaa sunnuntaipäivää teillekin! ♥

/

 

Nämä päivät ovat uusia tunteita täynnä. Kun ei tiedäkään lapsensa koko päivän kulkua niin tarkasti kuin ennen. Kun ei tiedä, mitä kaikkea lapsi on päivällä muiden kerholasten kanssa puuhastellut. Kun ei kehtaa niin tarkkaan kerhonvetäjiltä kysyä, vaikka mieli tekisi. Huvittaisi kuulla ihan kaikki oman pienen lapsen kerhopäivästä, ihan kokonaisen romaanin verran. Mutta eihän se ole mahdollista.

Aiemmin, kun esim. äitini on hoitanut poikaa, ei ole tarvinnut juuri mitään kysyäkään, sillä äiti on kertonut päivän kuulumiset. Nyt tuntuu hassulta, että poika on viettänyt lähes kolme tuntia muualla, vieraiden ihmisten parissa (vaikkakin osa on tuttuja perhekerhon puolelta). Ja tätä tulee jatkumaan; tästä se hoitotaipaleemme pikkuhiljaa starttailee ja asian kanssa on vain opittava elämään. Joskus tämä asia olisi kuitenkin edessä sillä en usko, että on lapsen hyöty olla kotihoidossa esikouluikään saakka.

Poika on ollut seurakunnan kerhossa nyt kaksi kertaa; viime viikolla oli ensimmäinen kerta. Hän jäi kerhoon tosi reippaana, mutta itku pääsi, kun näki minut vastassa ja halasi niin kauan ja kovaa, että sydän pakahtui. Siinä itkin sitten minäkin ja nytkin tätä kirjoittaessani nousee pala kurkkuun. Viikon mittaan poika hoki, että äiti tulee mukaan kerhoon. Tänä aamunakin, kun teimme lähtöä. Reippaasti hän jäi taas kerhoon, mutta ei voinut katsoa minua, kun olin lähdössä. Istui lattialla legoilla leikkien ja mutisi heippa, kun silitin hänen hiuksiaan. Sinnittelin lähes ovelle asti ja itkin koko automatkan kotiin. Kunpa voisin suhtautua näihin vähän kylmemmin, mutta minkä sitä luonteelleen ja tunteilleen mahtaa.

Kun hain pojan reilut pari tuntia myöhemmin, hän juoksi syliini äiti, äiti, äiti! -huudahdusten kera. Yritti reippaana hymyillä, mutta silmät olivat kyynelissä. En ollut koskaan aiemmin nähnyt hänessä noita tunteita samanaikaisesti. Toinen puoli minusta sanoo, että on vain hyvä ja luonnollinen asia, että lapsi tuntee ikävää, mutta toinen puoli sanoo, että olen hirviöäiti, kun laitan lapseni tilanteisiin, joissa hän joutuu tuntemaan moisia ikävämpiäkin tunteita.

Olen aina tiennyt, että poikani on herkkä. Tämä kerhonaloitus on osoittanut meille juuri sen. Hän ei ole mikään itkupilli, se on eri asia kuin herkkyys. Olen itse ollut aina myös tosi herkkä; itken helposti, mutta nauran myös helposti. En osaa pidättää kumpaakaan tunnetta. Näen pojassani juuri nämä samat piirteet; huomaan jo hänen ilmeestään, mikä tunne tulee kohta ottamaan vallan.

Näin herkkänä elämä ei aina ole helppoa, sillä sekä hyvässä että pahassa kaikki elämän asiat koetaan aika vahvasti. Ehkä aavistuksen lievempänä olisin tämän ominaisuuden lapselleni suonut, mutta koska tilanne on tämä, niin ei se auta kuin pärjätä. En olisi muuten etukäteen osannut arvatakaan, miten suuresti tuollainen lyhytkestoinen kerho voi noinkin reippaaseen ja sosiaaliseen lapseen vaikuttaa!

Täällä eletään siis uusia tunteita ja uusia asioita. Jokainen perheenjäsen omalla tavallaan. Näiden kaikkien vastapainoksi halaillaan ja sylitellään myös paljon, tämän tästä. Mutta nyt käymme iltapalapöytään ja sen jälkeen piiiitkät halituokiot sohvalla ennen pienen yöunille käymistä. ♥ ♥ ♥

/

 

Maanantai… Täällä on käsillä päivä, jolloin kaikki menee vähän metsään (ei ehkä mikään yllätys, maanantai kun on). Ei mitenkään radikaalisti, mutta vähän. Juuri sen verran sopivasti, että kaiken joutuu tekemään kaksi kertaa; ensimmäisellä kerralla kun ei onnistu.

Aamulla poika porskutteli unta yli puoli yhdeksään. Olin sopinut äitini kanssa, että vien pojan täksi päiväksi hänen hoitoonsa, jotta voin tehdä töitä. Yleensä lähdemme kotoa siihen aikaan, kun poika vasta heräsi… Vaikka tiesin, että hänen nukkumisensa lyhentäisi työpäivääni minuutti minuutilta, en raaskinut herättää pientä. Hän sai nukkua, kun se vielä pienelle mahdollista on. Yö oli aika levoton ja hän näki kovasti unia, huusi muutamia kertoja ihan ääneenkin.

Kun poika vihdoin heräsi ja pääsimme pikkuhiljaa matkaan ja minä takaisin kotiin, oli kello jo pitkästi yli kymmenen. Ohjelmassa oli muutamia tuotekuvauksia, jotka oli jääneet roikkumaan. Olin niin onnessani, että sain ne vihdoin tehtyä. Kunnes pääsin koneelle ja näin kuvat tietokoneen ruudulla. Osassa suttua, osassa ihmeen sinertävä sävy. Se on näköjään joskus niin tarkkaa tuon luonnonvalon kanssa: onko vähän vai vain pikkuriikkisen hämärää – se muuttaa yksityiskohtaista kuvaa heti! Palasin takaisin olohuoneeseen kuvauspaikoille ja näin tämän karvakasan:

078

Ei motivoinut aloittamaan hommaa alusta, ei sitten pätkääkään! Sen sijaan otin pienen välipalan sohvalle ja istuskelin tovin hiljaisuudessa näkkäriä mussuttaen. Kyllä se tuli taas todistettua; tämä nuorempi katti kuorsaa. Eikä mitenkään ihan hiljaakaan. Silittelin tuota silkinpehmeää turkkia (se on todellakin yhtä pehmeä miltä näyttää!) ja katselin olohuoneen ikkunoista avautuvaa talvimaisemaa.

082

Eilen katsoimme miehen kanssa lähes puoleenyöhön Wallanderia – niin koukussa parin vuoden tauon jälkeen! Oli huippujännittävä jakso, jota kumpikaan ei malttanut jättää kesken. On aivan mahtavaa löytää jotain noin mielenkiintoista katsottavaa! Jotain sellaista, jota ei millään voi jättää kesken. Ei vaikka tietää, että kello on jo vaikka ja mitä. Ei näe eikä kuule muuta kuin sarjan koukuttavat juonenkäänteet. Joskus joku kirja koukuttaa samoin, mutta itse en ole kirjojen pariin ehtinyt vuosikausiin. Niiden aika koittaa sitten taas joskus myöhemmin.

Mietin tässä juuri, että mitäs jos siirtäisin joitain työjuttujani ovelasti pari päivää eteenpäin ja oikaisisinkin seuraavaksi kisun seuraksi olohuoneeseen! Katsoisin digiboxilta jonkin oman ohjelmani ihan kaikessa rauhassa, yksin. Nimittäin olen alkanut epäilemään, että sohvassamme on jokin mysteerinen nappi, joka hihkaisee ”Lastenohjelmiaaa!” sillä samalla sekunnilla, kun peffani osuu sohvaan. Täytyy ehkä testata, miten nyt käy!

P.S. Ihan tosi isot kiitokset edellisen postaukseni vastaanotosta ♥. Voi olla, että jatkan aiheella vielä, mutta sen aika ei ole nyt. Asiat vaativat sulattelua ja muhimista.