Huomaan lähes joka viikko ajattelevani, että no seuraava viikko ei ole näin kiireinen; sitten on aikaa sille ja tälle ja tuolle. Kunnes se seuraava viikko saapuu ja taas on tekemistä kertynyt tai uutta sellaista ilmaantunut. Sitten ollaan taas sen viikon sunnuntaissa ja huokaisen, että huh huh, tässä sitä taas ollaan. Tiedän, että monissa lapsiperheissä eletään samanmoisen elämänvaiheen äärellä. Eikä siihen välttämättä tarvita kuin yksi lapsi ja ne työ-/harrastuskuviot, niin päivät on jo ylitäynnä! Joskus mietin, että jos meillä olisi kolme lasta niin hmm…

Luin jokin aika sitten Kertun Älä unohda itseäsi -postauksen tästä aiheesta ja se liikutti minua syvästi. Luin sen automatkalla mökille. Päädyin lopulta lukemaan siitä pätkiä miehellekin, itkien. Erityisesti seuraavat lainatut kohdat tallentuivat mieleeni ja sydämeeni:

Mun elämä – koska siitä tuli näin aikataulutettua?
Joskus kaipaan spontaania arkea. Sitä kun tuli töistä kotiin ja sai katsoa leffan tai lähteä vaikka extremporena keilaamaan. Tekemään asioita, jotka sillä hetkellä huvittavat.
Niinä hetkinä palaan ajatukseen, mitkä asiat kiireeni aiheuttaa. Lapseni, joita olen sydän syrjällään toivonut ja odottanut. Kotityöt talossa, joka on unelmamme pohjalta rakennettu. Koulutustani vastaavat, ammatillisesti haastavat, mielenkiintoiset päivätyöt sekä harrastukseni pohjalta syntynyt työ yrittäjänä.
Niin, asiat jotka stressaavat ovat niitä, joita olen tavoitellut. Kaikki onnellisen elämäni peruspilareita. Valittaminen taitaa olla aika turhaa, mutta silti niin inhimillistä ja joskus sallittuakin.

”Olisi mahtava, mutta nyt ei pysty”. Huomaan löytäväni sanat yhtä useammin huuliltani. Pienten lasten kanssa tärkeysjärjestys löytyy onneksi aika helposti. Takaraivossa on tieto siitä, että kun lapset kasvavat, myös ajankäyttö muuttuu. Yhtäkkiä huomaakin, että aikaa on enemmän, kun ei tarvitse pukea, riisua, siivota, kokata, helliä ja huolehtia. Kun se päivä koittaa, ei halua huomata, että olin muualla silloin kun minua olisi tarvittu.

Etenkin tuo viimeinen lause osui ja upposi. Totta puhuen joskus pelkään, että parinkymmenen vuoden päästä havahdun tuohon ja kadun, etten suonut tarpeeksi aikaa lapselleni. Sitten taas mietin, mikä on tarpeeksi? Tätä arkea kun ei voi elää siten, että jättää kaikki ikävät velvollisuudet/kotityöt hoitamatta. Eikä itseäänkään saisi unohtaa, mutta oma aikani ei vain riitä mihinkään ylimääräiseen. Paitsi jos nipistän yöunistani ja sitä en kyllä aio tehdä. Ehkä tämä on sitten hyvä näin.

Suurin osa tuosta Kertun tekstistä voisi olla minun kirjoittamaani. Kyyneleet tulivat silmiini nytkin, kun luin tuon uudestaan. Kiitos Kertulle tästä postauksesta, minua se ainakin hetkautti! Harkitsin jopa oman tällaisen version kirjoittamista ja lapun kiinnittämistä pakastimen oveen… Siinä se olisi aina esillä, keskellä tätä kiireisen elämänvaiheen härdelliä. Aloin miettimään sitäkin, että oliko ennen (esim. omassa lapsuudessani) ihmiset yhtä kiireisiä? Kokivatko vanhemmat silloinkin arjen tällaisena? Ehkä, mutta aika vain on kullannut muistot eivätkä he enää muista sitä niin tarkasti? Itse en muista omaa lapsuuttani mitenkään kiireisenä; sellaisena, että vanhempani olisivat menneet paikasta A paikkaan B tukka putkella. Ehkä sellainen ei vaan jää lapsen mieleen? Vai onko eläminen muuttunut kaikin puolin kiireisemmäksi?

Tällä viikolla päivät ovat kiitäneet ohi ja pienesti järkytyin, kun huomasin, että blogiinkin on mahtunut jopa yksi kokonainen postaus! :D Maanantaina olin pojan kanssa mummuni ja muiden sukulaisten luona aikaa viettämässä. Tiistaina oli työ- ja päiväkotipäivä. Keskiviikoksi olin päättänyt, että pidämme vapaapäivän ja käymme pitkästä aikaa seurakunnan kerhossa. Torstai ja perjantai olivat sitten taas työ- ja päiväkotipäiviä. Paitsi että perjantaina en voinut tehdä mitään hyödyllistä työrintamalla, sillä sairastelin ja nukuin jopa kahdet päiväunet! Siitä oli perjantai-iltana jonkinmoinen morkkis päällä, sillä työt jäivät tekemättä ja kukas ne puolestani tekisi… Työnsin kuitenkin tuollaiset ajatukset syrjään ja nautin perjantai-illasta perheeni kesken. Teimme kasvistikkuja ja niitä (sekä Raffel-sipsejä) dippaillen katselimme Hauskoja kotivideoita.

Eilen aamulla tokaisin kurjan ilman nähtyäni, että lähdetäänkö päivämatkalle Tuuriin ja siitä reilun tunnin päästä istuimme autossa take away -cappuccinot käsissämme. Poika torkkui pätkän mennessä ja tullessa, joten reilun parin tunnin automatkat sujuivat paremmin kuin hyvin! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle Suomen suurimmalle kyläkaupalle, kun on järjestänyt kyläkaupan yhteyteen kaksi tosi kivaa leikkipaikkaa lapsille! Toinen hieman pienempi ja toinen isompi: kuin Touhutalo minikoossa. Poika oli pää hiestä märkänä, kun juoksi siellä yli kaksi tuntia. Aika tehokkaasti sai energiat purettua ja niin hän oli taas enemmän kuin valmis kotimatkalle! Meillä oli ulkoiluvaatteet mukana, sillä ajattelimme, että energiat voisi purkaa Muumipuistossa, mutta koska taivaalta satoi räntää ja kaikkea mahdollista, ei puistoilu oikein innostanut… Niinpä tämä sisäleikkipaikka oli oikein paikallaan!

Yksi ongelma näissä härdelliviikoissa on se, että en ehdi juurikaan kotona valokuvaamaan. Näin ollen tässäkin postauksessa kuvituksena kännykkäkuvia viime ajoilta. Ehkä tähän ruuhkaiseen elämänvaiheeseen täytyy vain osata asennoitua niin, että tämä on nyt tätä muutaman vuoden ajan. Kyllähän tästäkin täytyy osata nauttia, vaikka viikot vain kiitävätkin ohitse! Olisi tosi mielenkiintoista kuulla, miten te tämän elämänvaiheen koette? Millaisia ajatuksia mielessänne pyörii? Koetteko huonoa omatuntoa, jos lapsille ei ole aina riittävästi aikaa?

Koska viikko on ollut niin kiireinen, olen lykännyt sunnuntai-iltaan vaikka ja mitä: pyykkivuoren selättämistä, petivaatteiden tuuletusta, pikaimurointia… Niinpä lähetän sekä isomman että pienemmän miehen kauppaan ja alan itse puuhastelemaan pyykkien ja petivaatteiden parissa. Se illan tunne, kun sujahtaa puhtaisiin ja raikkaisiin petivaatteisiin ♥.

Kivaa sunnuntaita!