All you need is White

Ehkä hieman yllättävä otsikko blogissani, mutta olen tästä niin innoissani, että pakko laittaa hyvä kiertämään! Postausaiheena tänään siis kantapäät :) (ilman kuvia). Luin jokunen viikko takaperin artikkelin, jossa kerrottiin, kuinka monipuolinen voide Vicks Vaporub onkaan. Sieltä mieleeni jäi erityisesti jalkoihin liittyvä vinkki:

Etenkin talvella jalat saattavat olla rutikuivat. Unohda kalliit jalkarasvat ja maskit, levitä jalkoihin Vicks Vaporubia ja se pehmentää jalkasi.
Levitä reilu kerros Vaporubia jalkoihin ja sujauta jalat puuvillasukkiin ennen nukkumaanmenoa. Pese jalat aamulla ja toista sama noin kahden viikon ajan, riippuen siitä, kuinka kuivat jalkasi ovat.

Ajattelin, että tuo lapsuudestanikin tuttu voide on hyvä näin lapsiperheessä muutenkin ja niinpä nappasin sen apteekista mukaani. Mietin, että enpä tässä mitään menetäkään ja niinpä testasin voidetta. Kerrottakoon, että jalkapohjani olivat aivan järkyttävän kuivat – lähinnä kantapäät. Alkuun hioin kuivuneimmat kohdat pois ja sen jälkeen levitin voidetta jalkoihin joka ilta ja sujautin sukat jalkaani. Tykkään muutenkin nukkua (villa)sukat jalassa… On siis toiminut puuvillasukkien sijaan villasukillakin tämä hoitomenetelmä :D. En ole levittänyt voidetta jalkoihin varmaankaan niin reilusti kuin ohjeessa lukee, sillä jalkoja ei ole ollut tarvetta pestä aamuisin pelkästään voiteen takia, vaan se on imeytynyt yön aikana.

Olen aina kadehtinut miehen jalkapohjia (kuin vauvan peppu!) ja miettinyt, miksi miehillä yleensäkin jalkapohjat ovat usein niin täydellisessä kunnossa, vaikka eivät mitään asialle teekään. Kiitos tämän voiteen, huomasin eroa kantapäissäni jo kolmen-neljän illan jälkeen ja intoilin asiaa miehellekin! Hän on aina kauhistellut kantapäitäni ja hokenut ties kuinka monta kertaa, että seuraava hänen minulle ostama lahja on sitten lahjakortti jalkahoitoon :D, mutta nyt tilanne on jo niin paljon parempi! Aion jatkaa tätä ”kuuria” tässä satunnaisesti aina kun muistan, erityisesti toiseen jalkaani, sillä se on kuivempi. Reilun viikon ajan käytin voidetta molempiin kantapäihini ja ero oli huomattava alkutilanteeseen nähden! Tämä oikeasti toimii, joten suosittelen testaamaan, jos jollain toisellakin meinaa nailonsukat jäädä kiinni kantapäihin… Saimme juuri tänään kutsun ystäväni loppukesän häihin, joten onpas mukavaa mennä näihinkin kesäjuhliin, kun kantapäät on hyväkuntoisen näköiset ja tuntoiset!

Ihanan aurinkoinen sunnuntai, joka on tässä osoitteessa kulunut lähes aamusta lähtien pihahommissa! Aurinkoinen sää houkutteli ulos heti aamiaisen jälkeen ja mies ryhtyi ensimmäisenä pesemään autoja ja sisäänkäynnin portaita. Poika leikki naapuruston lasten kanssa, minä suunnittelin päivän puuhia ja tein pientä huoltoa miljoonakelloamppelilleni. Nypin siitä ainakin puoli miljoonaa kukkinutta minikukkaa ja vieläkin jäi nypittävää, huh! Niin kaunis kuin se onkin, niin ei tätä ensi kesänä: isompia kukkia on paljon kivempi nyppiä pois kuin noita miniversioita…

Siinä mietiskellessäni ja lasten puuhia seuratessani tuli mieleeni, että tässä etupihan puolellakin olisi kiva olla jokin oleskelupaikka! Tähän paistaa aivan upeasti aurinko heti aikaisesta aamusta aina iltapäivään saakka. Niinpä roudasin varastosta yhden terassisohvan palasen tähän sisäänkäynnin yhteyteen. Tästä on kiva seurata lasten leikkejä pihatienpätkällä, sillä tällä puolen taloa he eniten viihtyvät. Kesäinen aamucappuccinopaikkani on selvillä! :)

Lounaan jälkeen mies pesi painepesurilla vielä terassin ja minä lakasin etupihan pihakivet ja imaisin lehti- ja havuroskakasat lehtipuhaltimella – kätevää! Sen jälkeen kiersin pihaa keräten suurimmat oksat, joita oli haravoinnin jälkeen pihaamme vielä pudonnut ja sitten mies ryhtyi nurmikkoa leikkaamaan – ensimmäistä kertaa tänä kesänä!

Minulla on nyt hetken verran töitä ja mies suunnitteli puuhastelevansa jotain autotallissa. Pojalla on hänen pitkään toivomansa leikittäjä, jonka ansiosta taitaa käydä niin, että pääsemme miehen kanssa pienelle prätkäajelulle kahdestaan! ♥ Olen ollut viimeksi prätkän kyydissä toukokuussa 2014, vain muutama päivä ennen pojan syntymää. Se ajelu päättyi omalla kohdallani lyhyeen, sillä kyydissä liitoskivut ottivat vallan ja sain huudahtaa miehelle, että heps, vietkö mut kotiin! Joka kesä sen jälkeen meillä on ollut aikomuksena lähteä yhdessä jossain käymään, mutta aina se on jäänyt. Mies ajelee yleensä iltaisin ja silloin on vaikea saada ketään pojan seuraksi, joten kotiinhan minun on aina jäätävä. Tänä kesänä aiomme päästä prätkän selässä kahdestaankin maantielle!

Viikolla ajattelimme jonain iltana pestä paljun, jotta pääsisimme ensi viikonloppuna sen tälle kesälle korkkaamaan. Tämä alkukesä on niin ihanaa aikaa, kun intoa vielä riittää ja pihahommissa vierähtää helposti aamusta iltaan päivä jos toinenkin. Kesällä yleensä syömmekin ulkona. Ja ne riippukeinussa otetut kesäpäivän ruokalevot ♥.

Pojalla on vielä ulkoillessaan kevyt pipo päässään ja tänään naureskelin, että hänen poskensa yläosassa menee selvä rusketusraita siten, että siitä ylöspäin hisrajaan asti iho on ihan valkoinen ja kasvojen alaosa kauniin vaaleanruskea. Joku äippä kun laittaa sen pipon lapsen päähän aina niin syvälle, että korvatkin peittyvät, joten rusketusraja menee sitten tasan siinä…

Eilen olimme ihanissa ylioppilasjuhlissa ja kahden viikon päästä kummityttöni kastejuhlassa ♥. Ihania kesäjuhlia jo kesäkuussa kaksin kappalein! Kastejuhlan jälkeen koittaakin jo juhannus ja sitten on kesäloma ihan nurkan takana… Ei siis enää pitkästi lomaankaan! Ihania kesäkuun päiviä teillekin!

Eilinen oli täysin tavallinen tiistai. Elimme keskellä arkea, mutta silti huomasin, että päivässä oli jotain erilaista ja erityistä. Olen viime päivinä huomannut ajattelevani asioita hieman eri kantilta. En ole koskaan pitänyt arkea mitenkään kovin tylsänä pakkopullana, vaan olen aina yrittänyt siitä parhaani mukaan nauttia, sillä pidän sitä hyvin tärkeänä. Elämähän on hyvin suurimmilta osin arkea! Ja se arki täytyy itse muokata sellaiseksi, että siitä voi nauttia; millä tavoin se sitten ikinä onkaan mahdollista. Säännöllisesti täytyisi kuitenkin olla sellaisia kivoja hetkiä, joista tulee hyvä mieli. Toiselle se saattaa olla tunnin hikilenkki, toiselle vartti kahvikupposen ääressä, toiselle leikkivän lapsen katseleminen, toiselle kissa kainalossa makoileminen tai näitä kaikkia. Tällainen tapa auttaa elämään hetkessä, kun nauttii niistä käsillä olevista päivistä eikä aina odota esimerkiksi tulevaa viikonloppua. Kun päivä kääntyy iltaan (ja pöly laskeutuu :D), voi sitten miettiä, mitä kaikkea kivaa koinkaan ja mietiskelinkään tänään.

Luin jonkin artikkelin (harmikseni en enää löytänyt siihen linkkiä) ja siitä mieleeni jäi mm. se, että tutkijat ovat todenneet kiitollisuudenaiheiden listaamisen todella lisäävän onnen tunnetta ja pitävän masennusta loitolla. Uskon, että tuossa on perää! Mitään kiitollisuudenaiheita en itse ole listannut, mutta iltaisin, kun poika käy nukkumaan, mietin usein päivän kulkua ja päivän kohokohtia. Olen huomannut, että tuo auttaa kiinnittämään huomioni entistä enemmän niihin elämän valoisiin puoliin. Jonkun korviin tämä saattaa kuulostaa hömpältä, mutta älä arvostele, ennen kuin testaat! Mitä haittaa on pienestä lisäonnentunteesta?

Mietin, että mitäpäs jos listaisi ihan ylös asti noita ”päivän parhaita”… Ja voisihan se olla vaikka yksikin asia/päivä eikä välttämättä useita. Aika äkkiä siitä tulisi varmasti tapa ja olisi hauska lukea niitä joskus jälkikäteenkin. Tähän mennessä tämä iltatapani on tuntunut ihan toimivalta, joten voisihan tuota kirjallistakin versiota kokeilla. Mistä nämä ajatukseni sitten alunperin lähtivät liikkeelle? No PikkuVaniljan Martinasta! Hänen Instagram-tilillään olen nähnyt tekstejä aiheesta ja kiinnostuin heti! Martina kirjoittaa mm. näin:

Ensimmäinen kiitollisuuspäiväkirjani tuli juuri täyteen. Vuoden kokemuksella voin sanoa, että kun ympäröit itsesi kiitollisuudella päivittäin edes pienen hetken ajan, alkaa uskomattomia asioita tapahtua!

Onko teillä kokemusta tällaisesta? Tuntuu, että nykyään jatkuvasti tavoitellaan jotain isompaa, suurempaa, hienompaa mitä sillä hetkellä jo on tai omistaa. Toki tuota on hyvä olla jossain määrin, kunnianhimoa, mutta jos se alkaa syömään tyytyväisyyttä elämän nykytilanteesta, ollaan menty metsään. Kun olimme viikonloppuna keilaamassa ja keilapallo kädessäni odottelin puomin nousua, mietin, että tämä elämä on ihan täydellistä. Just nyt ja just näin! Tuo pieni ja ohikiitävä hetki jäi mieleeni; se tunne, mitä silloin koin. Toki mielessä on erilaisia haaveita, isompia ja pienempiä, mutta ne tai niiden toteutumatta jääminen eivät poista onnea ja onnellisuudentunnetta nykytilanteesta.

Kuten alussa kirjoitin, eilinen oli täysin tavallinen tiistai, mutta se ei tuntunut siltä. Leijuin jossain tyytyväisyyden pilvessäni, vaikka ruuaksi suunnittelemani jauheliha oli ihmeellisesti jääkaapissa harmaantunut ja jouduin taikomaan päivällisruuan tuosta noin vain pakastimen antimista. Söimme sitten tikkuperunoita, porkkana- ja palsternakkatikkuja sekä kalapuikkoja! Samalla pakastinta kaivaessani innostuin pesemään sen, sillä se jäi jokin aika sitten tekemättä. Pesin kaikki laatikot ja kävin jokaisen ruokatarvikkeen yksitellen läpi. Järjestin laatikot myös uudestaan siten, että jokaiselle tarvikkeelle on omansa. Esimerkiksi jääpalat ja kauratyynyt yhteen (jälkimmäisten on aina oltava kylmässä, sillä saatan tarvita yhtäkkiä!), leivät, lihat, kasvikset ja marjat omaansa. Lisäksi on aina oltava pari sekalokeroa muille ruokatarvikkeille! Mies on sellainen sujauttelija, että tämä järjestys ei varmasti kovin pitkään säily, mutta jos nyt edes hetken tai sitten teen lokeroihin lappuset :D.

Pakastimesta löysin yhden rasiallisen pakastamiani raparperinpalasia sekä pojan synttäreiltä ylijääneitä suklaakakun palasia. Niinpä keitin raparpereistä mehun ja herkuttelimme sen kanssa viimeiset suklaakakun muruset. Poika mutusteli puolivälissä palaansa ja tokaisi suu suklaassa, että otan kohta lisää tätä! Valitettavasti paloja oli vain kolme…