Työpäivä ja yksi työpäivän katkaisija sekä kohokohta meneillään: cappuccinohetki! ♥

Kovasti jo juhannusmietteet valtaavat pään ja olinkin äsken ihan varma, että tänään on jo keskiviikko, mutta eipäs ollutkaan! Jokos teillä on juhannussuunnitelmat selvillä? Viime juhannuksen vietimme porukalla laivalla (Juhannus laineilla -postaus) aivan upean aurinkoisessa säässä, mutta tänä kesänä astutaan laivaan vasta myöhemmin kesällä. Tuleva juhannuksemme tulee puolestaan menemään kuten usein aiempinakin vuosina: toisena päivänä olemme minun vanhempieni luona ja toisena päivänä miehen vanhempien mökillä. Vietetään kiireetöntä aikaa perheen parissa, grillataan, saunotaan, paljuillaan, syödään hyvin ja herkutellaan, ihastellaan Suomen kesämaisemia ja vihreää luontoa, makoillaan riippukeinussa, kävellään avojaloin (jos vain tarkenee…), syödään mansikoita ja nukutaan vaikka päikkäreitäkin, jos herra kolme vee mahdollistaa tämän… Hän kun ei päikkäreitä nuku muuten kuin (ihan vahingossa) liikkuvassa autossa, joten siinä on meidän vanhempien hieman vaikea nukkua mukana! Yöuintikin olisi aika täydellinen juttu yöttömässä yössä, mutta sää taitaa olla suht viileä sellaiseen ja tietysti se tärkein: mihin lapsi laitetaan :D.

Juhannusmietteet mielessäni mieli valikoi kuin automaattisesti juhannukseen sopivia sisustuskuvia. Niitä siis tarjoilen nyt tännekin! Täytyykin viimeistään torstaina vaihtaa sänkyyn puhtaat petivaatteet; taitaa olla valkoisten, pellavaisten vuoro – ihana sitten pujahtaa juhannusunille!
Tilasin eilen makuuhuoneeseen uudet pimennysverhotkin. Tilasin ne pikapakettina, jotta ehtisivät juhannukseksi. Nyt makuuhuoneen pikkuikkunassa ei ole pimennysverhoja (mistään ei löydy valmiita pimennysverhoja niin kapeaan ikkunaan), joten testaan nyt siihen pimentäviä sivuverhoja. Tästä lisää, jos verhot ovat sellaiset kuin odotan ja toivon!

Kukkakimppu täytyy juhannukseksi hommata! Vaikka pionit niin ihania onkin, niin juhannuskimppu saa olla luonnon antimia, joita voimme pojan kanssa käydä yhdessä poimimassa. Koivunoksia, koiranputkia ja mitä nyt vastaan tuleekaan! Pojan lemppareita ovat tällä hetkellä niittyleinikit; niitä hän poimii päivittäin.

Nämä ikkunanäkymät ovat niin upeita Suomen kesässä! Kun ikkunaruudusta avautuu sisätiloihin niin upean vihreä maisema että!

Mutta nyt mulla olisi ohjelmassa vielä hieman maalaushommia ennen kuin työpäiväni päättyy, joten puuhastelemaan siis! Mukavaa tiistaita!

(Kuvat lainattu Alvhem/Fredrik Karlsson.)

Eilen koitti kummityttöni kastejuhlan päivä. Ajattelin tuota pientä koko aamupäivän, kun kotona hääräsimme ja juhliin valmistauduimme. En ollut häntä vielä muuten kuin kuvista nähnyt, sillä hän syntyi vasta kolme viikkoa sitten. Mietiskelin myös kummiutta ja sitä, kuinka kummista tulee kummiuden myötä ikään kuin osa perhettä, aivan kuin verisukulainen. Tai näin ainakin itse koen ystäväni kohdalla, joka on M:n kummitäti. Ystävyys syvenee ja saa elinikäisen sinetin.

Tämän kastejuhlan kaava oli hieman erilainen kuin aiemmat, joissa olen ollut: tässä juhlassa kastettiin kaksi pientä tyttövauvaa – serkukset! Ystäväperheemme asuu Oulussa, mutta kastejuhlaa vietettiin toisella paikkakunnalla. Sanoin ystävälleni etukäteen, että varaudu, itken ihan varmasti, mutta itku on vain iloa ja onnea. Ja niinhän siinä sitten kävikin! Pappi sanoi, että olipa lapsi minkä ikäinen tahansa, äidin sydän seuraa lasta hänen joka askeleella. Siinä vaiheessa jo ennestään silmiini kerääntyneet kyyneleet virtasivat poskilleni pienen puron lailla :D.

Tein kummitytölleni itse kortin, johon halusin liittää Anna Puun Mestaripiirros-laulun sanat. Sanat on mielestäni niin kauniit, että itku tulee joka kerta niitä lukiessani tai ne kuullessani. Sopivat mielestäni myös kastejuhlaan oikein hyvin.

Olen niin tottunut tähän poikien maailmaan, että olipas mukavaa väkertää vaihteeksi vaaleanpunaisten vauvajuttujen parissa! ♥

En kestä miten pieniä kolmeviikkoiset ovatkaan! Miten heitä sylissä pitäessään tuntuu, ettei siinä sylissä mitään edes ole – höyhenenkevyt pieni ihmistaimi. Harmittaa, kun en hoksannut ottaa kuvia hänen maailman söpöimmistä, valkoisista pitsiröyhelösukistaan! Ihana poikani silitti vauvan päätä hellästi ja hetken päästä tuli tokaisemaan Meilläkin voisi olla vauva! Sanoin nauraen, että käyppäs sanomassa tuo sama isille ja niin hän meni. Mies katsoi minua huvittuneena huoneen toiselta puolelta – luuli varmaan, että laitoin sanat pojan suuhun, mutta enpäs laittanutkaan! :D Lapset ovat aitoudessaan ja arvaamattomuudessaan ihaninta koko maailmassa!

Kummityttöni äidin tapasin ensimmäistä kertaa syksyllä 2001. Osuimme samaan kaupunkiin, samalle luokalle, samaa (matkailu)alaa opiskelemaan. Meistä tuli melkein heti ns. työpari ja meitä yhdistää monet samankaltaiset asiat: hyvä kielipää, äidinkielen perfektionismi :D, koulutus, olimme pitkään samalla alalla töissä… Meillä on molemmilla pienet pojat ja nyt ystävälläni on myös pieni tytär, jonka kummitädiksi pääsin. Ihanaa, miten elämä meitä täällä pallolla eteenpäin kuljettaa, emmekä tiedä mitään näistä poluista etukäteen.

Nyt menen katsomaan, kun mies ja poika pesevät autoja. Tai no, pienemmän autonpesu on oikeastaan pesuvesilammikoissa pyörällä ajamista :D – juuri kuten pikkupoikana kuuluukin!

Näistä ajatuksistani toivotan teille suloista sunnuntaita! ♥

Elämä on johdattanut minut miettimään vauvoja ja synnytyksiä, erityisesti sitä omaani kolmen vuoden takaa. Puolen vuoden sisällä kolme ystävääni on saanut vauvan; toisen lapsensa. Yksi poikavauva ja kaksi tyttövauvaa, joista toisesta tulee kummityttöni tulevana viikonloppuna ♥. Nämä tapahtumat ja syntymät ovat saaneet miettimään omaa synnytystäni. Oman synnytyskertomukseni jaoin täällä kaikelle kansalle :D kesällä 2014 otsikolla Erään torstain synnytyskertomus. Olin koko raskausajan hyvin avoimena synnytyspelkoni suhteen ja kirjoitin siitä blogissakin – postaus Peikko nimeltä synnytys.

Miksi otan nämä nyt täällä esiin? Siksi, koska sain eräältä esikoistaan odottavalta äidiltä viestiä. Hän oli päätynyt lukemaan vanhoja postauksiani ja kysyi nyt, miten sain pidettyä synnytyspelkoni kurissa raskausaikana; miten sain estettyä sen, ettei se vallannut mieltäni kokonaan esikoistani odottaessani?

Käytän tässä kuvituksena poikani kuvia kahden vuoden takaa eli ajalta, jolloin hän oli juuri täyttänyt vuoden. Tässähän meinasi käydä niin, että kun selailin näitä kuvia lounastauollani, meinasi työpäivä kulua siihen :D. Mikä ihanaakin ihanampi pullero pallero päikkäreiltä herännyt pusuposki ♥ ♥ ♥

En tarkalleen ottaen edes tiedä, mistä synnytyspelkoni oikein on saanut alkunsa. En ole kuullut mitään hirveitä synnytyskertomuksia, mutta jostain se on kuitenkin alkunsa saanut. Raskausaikana puhuin pelostani avoimesti, jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä, heh! Raskauden puolivälistä eteenpäin ihana terveydenhoitajani alkoikin sitten ottaa asiaa esille. Ihan vain pieniä juttutuokioita neuvolakäyntien yhteydessä. Eli ensimmäinen vinkki: ole avoin ja puhu asiasta ammattilaisille sekä läheisillesi! Asiaa ei hyödytä pyöritellä vain oman pään sisällä.

Lasketun ajan lähestyessä kävin äitipolin pelkopolilla juttelemassa synnytyspelkoasioihin erikoistuneen kätilön kanssa. En kokenut käyntiä kovin hyödyllisenä, mutta ei siitä mitään haittaakaan ollut! Hyödyllisintä siinä ehkä oli se, että sain privakierroksen synnärillä, tutustuimme synnytyssaleihin yms. Itsehän en niitä lopulta käyttänyt (vain leikkaussalia), mutta se auttoi kun näki tilan kaikessa rauhassa. Kätilö oli niin rauhallinen ja ystävällinen; tuli fiilis, että kyllä tämä on yksi elämän luonnollisimmista asioista! Kuitenkin se on myös niitä rankimpia asioita, joten ei pelkoa saa vähätelläkään. Toinen vinkki suuntautuukin odottajan läheisille: älä vähättele pelkoa, vaan kuuntele rauhassa. Älä hoe itsestäänselvyyksiä kuten ”naiset ovat synnyttäneet aina”, sillä se ei juurikaan lohduta. 

Tosin minua auttoi ajatus siitä, että naiset ovat synnyttäneet aina. Ei kuitenkaan toisten hokemana, vaan sitten, kun olin itse asian aikaa myöten sisäistänyt. Nykyään synnyttäminen on niin paljon turvallisempaa kuin esimerkiksi 60 vuotta sitten (olen kuullut mummuni synnytyksistä :/). Lisäksi sekin tieto, että useimmissa perheissä on enemmän kuin kaksi lasta, helpotti :D. Naiset ovat siis ryhtyneet hommaan toisenkin kerran! Nyt itse yhden lapsen synnyttäneenä ymmärrän miksi: oma lapsi on maailman mahtavin ja rakkain asia ja hänen vuokseen tekisi mitä vain. Uskon, että synnytyksen jännittäminen/pelkääminen kuuluu asiaan ja jotenkin osaltaan auttaa kasvamaan äitiyteen. Kolmas vinkki: hyväksy jännitys ja pelko, ne kuuluvat jossain määrin asiaan. 

Raskausaikana ajattelin asian jotenkin niin, että nyt se synnytys on väistämättä edessä, enää ei voi perääntyä! Ajattelin, että lapsen hyvinvointi on nyt tärkeintä. Ajatukset siis siirtyivät kuin itsestään lapseen ja minulle tuli tunne, että annan itseni sen mahtavan henkilökunnan armoille sitten kun se aika koittaa. Että he kyllä tietävät mitä tekevät ja varmasti luontokin asiaa avittaa. Että miksi minä en selviäisi kun miljoonat muutkin selviävät… Neljäs vinkki: ajattele, että synnytys on yksi maailman luonnollisimmista asioista. Anna luonnon hoitaa pelolta suurin piikki pois.

Viides vinkki: faktat ja tilastot! Moni asia tässä elämässä on synnytystä vaarallisempaa ja jos ihan kuolemaa synnytyksen kohdalla pelkää, on tässä elämässä moni muu kuolemistapa todennäköisempi kuin synnytys. Tämän miettiminen auttoi hieman oman synnytyspelkoni äärellä.

Alkuraskaudessa (ensimmäiset kuukaudet) olin tietoisesti ajattelematta asiaa. Vasta joskus kuudennen raskauskuukauden aikoihin aloin miettimään asiaa neuvolalääkärin suosituksesta, mutta silloinkin mietin vain pieniä hetkiä silloin tällöin, jotta pelko ei saisi kokonaan valtaa ja etten menettäisi yöuniani. (Muistan muuten vieläkin, miten hyvin raskausaikana nukuin! :D) Lopulta kun aloin asiaa miettimään, niin ajattelin sitä mahdollisimman positiivisessa mielessä. Ja se asian työstäminen on vain niin olennaista ja tärkeää! Miettiä, mitä mahdollisesti on edessä, mutta ei suunnitella liikaa, koska se on turhaa. Ei voi ennustaa, miten mikäkin synnytys tulee menemään. Ne on jopa yhden ihmisen kohdalla aina erilaisia! Joten mahdollisimman avoimin ja luottavaisin mielin vain eteenpäin!

Kuudes vinkki: paloittele pelko osiin ja mieti, mikä osa-alue sitä pelon tunnetta eniten aiheuttaa. Itselläni pelko osui aika moneen eri vaiheeseen. Mm. selkäydinpuudutukseen; pelkäsin sitä piikkiä ja sektiossanihan se ei lopulta onnistunutkaan, vaan minut nukutettiin. Kipua pelkäsin, millaista se on, sillä sitä on mahdoton etukäteen kuvitella. Mietin, olisiko se yhtä kovaa kuin alkuraskaudessa kokemani pohjeluun murtumakipu vai millaista… Lisäksi pelkäsin, että repeän pahasti. Pelkäsin myös sitä, että voimani kerta kaikkiaan loppuvat eikä vauvaa saada ulos. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta minua itseäni auttoi, kun paloittelin pelkoa tuolla tavoin ja mietin perusteellisesti, mikä siinä synnytyksessä niin suurta pelkoa aiheuttaa.

Viimeinen vinkki: synnytitpä alateitse tai sektiolla, mieti ja muista kivun tullen, että kipu on kuitenkin positiivista kipua! Tämän vinkin sain aikoinaan joltain teistä ihanista ja se auttoi suuresti heti sektion jälkeen, kun kivut olivat pahimmillaan.

Synnytyspelkoni ei ole minusta poistunut ja jos vielä joskus lasta odotan, on sama pelko läsnä ihan varmasti. Tämän enempää en osaa asiaa avata, mutta toivottavasti tästä oli asiaa pohdiskeleville edes jotain hyötyä! Peikko nimeltä synnytys -postaukseni lukijakommentit kannattaa lukea, niissä on tosi hyvää asiaa! Synnytyspelkoisena toivon kyllä koko sydämestäni, ettei kukaan vain pelon vuoksi jättäisi tätä maailmaa mullistavaa asiaa kokematta. Sillä halu saada se lapsi kattaa kaiken, se halu voittaa kaiken ♥.

Ja se raskausaika on kuulkaas niin lyhyt, siitä ei mene kuin pari silmänräpäystä, niin elämässä tallustelee pieni napero hokien ”Haluan ostaa tämän, anna mulle rahaa äiti.” tai ”Mää katon nyt lastenohjelmia, älä kitise äiti!” tai ”Mää oon sun kultakimpale.” ja antaa pusun poskelle! Noina viimeisinä hetkinä vain miettii, että sen pelon ja synnytyskivut kokisi vaikka miljoonakertaisesti, kunhan vain saa kokea tämän kaiken. Niin suurta rakkautta ja onnea se oma pieni saa aikaan, ihan joka päivä! ♥