Viime päivien terrori-iskut vaikuttivat elämääni lähes lamauttavasti. Mielessäni on ollut lähes vain ja ainoastaan yksi ajatus. Perjantai-illasta eiliseen iltaan luin ja katsoin uutisia tämän tästä. Luin kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä sekä Barcelonan että Turun tapahtumiin liittyen. Itkin ja surin niin valtavasti. Pääkipu iski iltapäivällä ja katosi vasta tänään aamupäivällä.

Meitä ihmisiä on tässäkin asiassa niin monta eri sorttia: toiset työntävät kylmän tunteettomasti asian syrjään ja lakkaavat ajattelemasta asiaa, toiset työntävät päänsä pensaaseen ja vaaleanpunaiset lasit silmilleen ja toiset imevät kaiken mahdollisen tiedon ja surevat eri tunteiden ottaessa vallan vuorotellen. Yritän usein päästä johonkin noiden kaikkien vaihtoehtojen välimaastoon, mutta se ottaa oman aikansa. Kuten ammatti-ihmisetkin sanovat: asioista täytyy puhua ja pahaa mieltä purkaa, jos vähänkään siltä tuntuu. Niihin suruajatuksiin ei saa kuitenkaan jäädä vellomaan ja sen takia asioista on puhuttava, purkaa sitä vyyhtiä. Asiat eivät hyssyttelemällä katoa, koska olemme ihmisiä emmekä koneita. Eikä auta ajatella, että asia ei minua kosketa, sillä kyllähän tämä on koko maan yhteinen suru. Vaikka tämä on ollut vain ajan kysymys, järkyttää se silti uskomattoman paljon.

Perjantai-iltana olimme ystäviä tapaamassa ja Turun kamalat tapahtumat tulivat tietooni oikeastaan vasta perjantai-iltana iltapalan jälkeen. Olin pojan kanssa kaksin kotona ja olin aivan järkyttynyt lukemastani. Lapsi aivan kuin aisti ahdistukseni, sillä hän halusi välttämättä nukahtaa kainalooni oman sänkynsä sijaan. En vastustanut asiaa yhtään. Silittelin pientä päätä ja puristin lasta tiukasti kainalossani niin, että hän nukahti niska aivan märkänä :D.

Olin tulossa postailemaan ihan muista asioista, nimittäin eräästä järjestelyprojektistani, mutta huomasinkin kirjoittavani tästä, joka on mielessäni päällimmäisenä. Niinpä täytyi muuttaa postauksen otsikkokin. Olen huomannut, että joissain muissakin blogeissa on asiasta kirjoitettu, sillä ymmärrettävästi tapahtunut ahdistaa ja pelottaakin monia. Siinä ei ole mitään hävettävää. Usein kirjoittaminen auttaa puhumisen tavoin ja joskus jopa tehokkaamminkin.

Joten palaan asiaan muiden aiheiden kera, kun siltä tuntuu. Nyt jotain rentouttavaa musiikkia, kynttilän lepattavaa liekkiä ja kokkauspuuhiin. Halauksia ja rauhallisia ajatuksia sunnuntaipäiväänne! ♥

Tulipas tässä torstaiaamupäivänä mieleeni tällainen postausidea! Viimeksi toteutin tällaisen faktapostauksen viime lokakuussa otsikolla Faktoja minusta. Nyt ikään kuin jatko-osa :D.

* Minun täytyy aina ajaa auton tankki lähes tyhjäksi, ennen kuin voin tankata lisää. Älä kysy miksi. Eräänä talvena ennen poikamme syntymää jäin tämän ansiosta tienposkeen, jonne mies kurvasi (bensakanisterin kera) auttamaan. Oli jo pimeää, ruuhka-aika ja vieläpä maantie; minä hätävilkut vilkkuen tienreunassa: just siinä mihin auton vauhti loppui. Vieläkään en tosin myönnä, että vika johtui loppuneesta bensasta, vaikka auto tankin täytöllä käyntiin yllättäen lähtikin – sattumaa!

* Olen sellainen, että kun innostun jostain, saatan käyttää/tehdä/katsella sitä viikko- ehkä jopa kuukausikaupalla! Sitten tulee totaalinen stoppi ei enää ikinä -oloineen. Tuo on joskus ärsyttävää, olen huomannut. Esim. yhtenä esimerkkinä voisin mainita Syke-sarjan. Löysin sen joskus viime talvena, ostin tuotantokaudet omakseni ja ahmin neljän tuotantokauden jaksot hyvin lyhyessä ajassa. Paitsi että jäljellä olisi vielä neljä jaksoa… Säästelin niitä kuin karkkipussin parhaita karkkeja ja sitten huomasinkin olevani niin ähkyssä, että jaksot jäivät katsomatta! Jospas tässä syksyllä nekin tulisi katsottua ja voisin laittaa boxit myyntiin…
Toisena esimerkkinä mieleeni tulee persillade-mauste, jota kerran täälläkin hehkutin (sitä myydään nykyään muuten myös Prismassa!). Syön sitä edelleen mm. saaristolaisleipien päällä, perunamausteena jne. ja odotan jo vähän huolissani, milloin tulee seinä vastaan… Tämä sama pätee musiikkiin: saatan kuunnella samaa, hyväksi havaitsemaani levyä kuukausia (mieheni pyöritellessä vieressä silmiään…) :D. Mutta sitten taas toisaalta, onko tällä piirteellä nyt niin väliä, jos ne edes tuon ajan tuottavat iloa! Ja usein käy kyllä niinkin, että innostun niistä taas uudestaan esim. vuoden kuluttua.

* Tuosta karkkipussista tulikin mieleeni, että en muuten ikinä säästele niitä parhaimpia karkkeja – syön ne heti ensimmäisenä ja ei niin hyvät jäävät pussin pohjalle pyörimään… Esim. laivalta on aina pakko ostaa tuo sama Van Slooten -salmiakkipurkki, vaikka en tykkää yhtään niistä vahvimmista ja suolaisimmista salmiakkikarkeista, joita purkki sisältää. Poimin sieltä aina ensin ne makeimmat ja sen jälkeen nuo loput nähdään mm. osana kahvipöydän tarjoilua (mies kun ei syö salmiakkia ollenkaan)…

* Olin aina suunnitellut asettuvani asumaan Tampereen seudulle ja siellä jo asuinkin, kunnes kävi klassinen: tapasin miehen kotikaupungissani ja siitä parin vuoden päästä asuinkin täällä kuuden vuoden tauon jälkeen… Tämä hieman mietityttää tulevaisuutta ajatellen, sillä olen kouluttautunut alalle, jolta ei Kokkolasta töitä juurikaan enää löydy. Joten tulevaisuudessa edessä muutto Oulun tai Tampereen seudulle tai uusi koulutus? Tai ihan jotain muita töitä vailla kyseisen alan koulutusta? Toki nämä eivät ole ihan lähitulevaisuudessa edes ajankohtaisia asioita, mutta tulevat vain joskus mieleen.

* Putsailen aina neuroottisesti innokkaasti ketsuppi- ja sinappipurkkejamme. Inhottaa, jos korkin juurelle kertyy kuivunutta ketsuppia tai sinappia, yöks.

* Innostuin joskus alkukesästä ensimmäistä kertaa ikinä Instagram Stories-osiosta. Joskus kuvailen sinne satunnaisia pätkiä (kuten eilen illalla), mutta useimmiten unohdan koko homman olemassaolon ja videot jää kuvaamatta viikkokausiksi :D.

Mutta tällaisia faktoja tällä kertaa! Luehan, mitä faktoja kerroin viime huhtikuussa kodistamme postauksessa 5 satunnaista faktaa kodistamme. Nyt toivottelen teille aurinkoista torstaipäivää! :)