Meidän rakas esikoisemme, neljävuotias isoveli, on ottanut uuden roolinsa hienosti vastaan. En toki muuta häneltä odottanutkaan, mutta täytyy myöntää, että alku oli pienoinen järkytys – nimittäin pari-kolme ensimmäistä viikkoa. Esikoisen luonne tuntui muuttuneen ihan täysin vauvan syntymän myötä ja epätoivoissani itkinkin miehelle, että olen pilannut meidän ihanan pojan synnyttämällä vauvan. Hän oli hyvin levoton, rauhaton, holtiton, yliaktiivinen, villi, tuntui menevän pitkin seiniä eikä rauhoittunut oikein millään tavalla. Hän muuttui myös kovin äänekkääksi. Teimme miehen kanssa parhaamme, jotta hänet tulisi huomioitua jatkuvasti. Vauva oli luonnollisesti hyvin sidottuna minuun ja oli lähes koko ajan sylissäni – se ei helpottanut neljävuotiaan oloa. Silti puheissani huomioin häntä paljon ja puhelin hänen kanssaan niitä näitä kuten ennenkin. Pyysin useita kertoja päivässä häntä kainalooni ja/tai halaukseen ja hoin, kuinka valtavan rakas hän minulle on. Ja kuinka onnellinen olen, että olen päässyt kotiin hänen luokseen (alkumme kun oli kodin ja osaston välillä ravaamista…).

Hänessä oli myös lähes jatkuvasti pinnan alla pientä tai suurempaakin kiukkua, joka purkaantui yllättävissä tilanteissa eikä ole yhtään hänen tapaistaan. Hän kiukkuili myös vieraillemme meidän vanhempien lisäksi. Koskaan näiden kahden kuukauden aikana hän ei ole vielä vauvaan kiukkua kohdistanut, mikä kertoo terveestä reaktiosta ja suhtautumisesta asiaan. Hän kokee meidät vanhempansa turvallisina aikuisina, joille uskaltaa äksyillä vähän kovemmastikin ja toki ne purkaukset vastaanotammekin. Huomattavasti hän on kuitenkin noista alkupäivistä jo rauhoittunut, mutta uskon, että päälle on nyt hiipinyt uhmaikä. Hänellä ei vielä oikein ole kummoisempaa uhmaa päällä ollutkaan, vaan aina asiat selittämällä on kaikki tilanteet suht vaivattomasti ratkenneet. Nyt on kuitenkin selvästi uhmavaihe päällä ja lempisana on ”e”. Voisitko tuoda… Voisitko auttaa… Tekisitkö nyt tämän… ”E.”

Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi tilanne synnäriltä, kun esikoinen oli lähdössä isänsä kanssa kotiin yöksi. Mies oli tuohon asti ollut synnärillä perhehuoneessamme ja esikoinen vanhemmillani, mutta tuoksi neljänneksi yöksi päätimme, että heidän on aika mennä kotiin. Luulimme, että olisimme vauvankin kanssa jo päässeet kotiin, mutta vauva alkoi kellertää ja hänen piti jäädä vielä yhdeksi yöksi tarkkailuun. Bilirubiiniarvot eivät kuitenkaan olleet sinivalohoitoa vaativalla tasolla, joten seuraavana päivänä kotiuduimme. Esikoinen oli tuona iltana kuitenkin hyvin pettynyt ja surullinen, kun emme päässeetkään kaikki kotiin yöksi, vaikka olimme niin luulleet. Hän oli synnärin iltapalan aikana hyvin levoton ja keksi syitä lykätä kotiinlähtöä. Sitten perhehuoneessamme, kun lähdön aika koitti, näin miten valtavasti hän yritti pidättää itkua. Yritti näyttää niin reippaalta ja niin isolta, vaikka on kuitenkin vasta neljä ja minulle aina pieni ♥. Kun sanoin, että saa itkeä jos itkettää, hän juoksi syliini itkien niin katkerasti ja ikään kuin helpottuneena, etten unohda sitä tilannetta koskaan. En todellakaan voinut pidätellä omaa itkuani, vaan siinä me halasimme toisiamme molemmat vuolaasti itkien. Kerroin, että itku johtuu ikävästä eikä siinä ole mitään pahaa. Ja että kuinka valtavasti minäkin häntä ikävöisin ja kuinka ihanaa sitten onkaan olla taas yhdessä. Pidän hyvin tärkeänä sitä, että lapsi oppii jo kotona näkemään erilaisia tunteita ja käsittelemään niitä. On minulle hyvin vieras ja kamala ja kylmä ajatus, että äiti ei saisi itkeä lapsensa nähden. Siten en halua lapsiani kasvattaa, sillä se jättää lapseen jälkensä ja ulottuu aikuisuuteen saakka.

Vielä hieman nyyhkyttäen hän lähti halaustemme jälkeen isänsä kanssa kotiin. Katselin, kuinka he kävelivät vierekkäin sairaalan pitkää käytävää poispäin. En sanonut mitään, mutta poikani aavisti ja katsoi taakseen. Lähetin hänelle monia lentosuukkoja ja kuulin hiljaista käytävää pitkin hänen nyyhkytyksensä. Koskaan aiemmin sydämeeni ei ole sattunut noin pahasti kuin tuolloin. Kun jouduin olemaan vielä yhden yön erossa esikoisestani, kun jo ne kolmekin yötä olivat olleet niin tuskaa. Mietin siinä, että tätä tämä useamman lapsen äitiys nyt sitten on: joudun hyväksymään ajoittaisen riittämättömyyden tunteen. Olla toisen lapsen luona, vaikka toinenkin minua niin paljon tarvitsisi.

Kaksi viikkoa vauvan syntymän jälkeen olivat hyvin rankkoja henkisesti. Henkinen kipu oli paljon pahempaa kuin sektiokipu, joka oli muutenkin tällä toisella kierroksella huomattavasti lievempää. Kirjoitinkin joskus aiemmin, että esikoisellani oli useita kuukausia ennen vauvan syntymää hyvin vahva äitivaihe; vain äiti kelpasi joka paikkaan ja tilanteeseen. Aina se ei toki mahdollista ollut, mutta hyvin usein joustin ja annoin aikaani pojalleni niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tietäen, että vauvan syntymän jälkeen se ei ehkä olisi niin helppoa.

Jouduimme vauvan kanssa lastenosastolle vain pari päivää kotiutumisemme jälkeen. Mies ja poika vierailivat siellä toki päivittäin luonamme. Koin tuon erossaolon esikoisestani todella pahana. Sairaalahetkinä tankkasin hänen läheisyyttään ja yritin viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa mm. käyden hänen kanssaan kaksin leikkipaikalla. Kerran leikkipaikalla ollessamme hän nousi yhtäkkiä ylös lattialta ja lähti kävelemään huonettamme kohti kysyen Missä mun isi on?. Jäin paikoilleni istumaan. Tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt puukon sydämeeni. Niin lyhyessä ajassa, vain viikossa, asiat olivat muuttuneet niin paljon. Ehkä hieman typerää, mutta murehdin, saanko enää koskaan niin läheisiä välejä esikoiseeni kuin mitä ne ennen vauvan syntymää olivat. Nyt, kun vauva on kahdeksan viikon ikäinen, on tilanne taas normalisoitunut. Kuulen taas päivittäin: Äiti mää rakastan sua niin paljo että sinne Menorcalle ja takaisin. Toivottavasti hän tietää, että mitkään määrät eivät riitä kertomaan omasta rakkaudestani! ♥

Pahoina ja vaikeina hetkinä sekä päivinä mietiskelin, että tämä meidän rakkaus auttaa meidät näiden vaikeiden hetkien ylitse ja nyt voin todeta, että niin se taisi tehdä. Isoveli ei ole vielä kertaakaan osoittanut olevansa mustasukkainen pikkuveljelleen, vaan hän on aidosti onnellinen, kun halaan ja pusuttelen vauvaa. Hän sanoo usein Ihana äiti ku annoit vauvalle pusun! Hän suhtautuu vauvaan hyvin huolehtivaisesti ja on ollut alusta asti innoissaan mukana vauvaa hoitamassa. Heiluttelee vauvan sänkyä, näyttää vauvalle hymynaamaa, laittaa tuutulauluja soimaan jne. Olemme keksineet hänelle omia pieniä askareita, joita hän voi vauvan kanssa toteuttaa, jotta hän voisi näin osallistua enemmän vauvan elämään.

Jännitin valtavasti päiväkodin alkua kesäloman jälkeen, koska sen ajankohta osui niin lähelle vauvan syntymää. Vauva syntyi 27.7. ja päiväkodin oli määrä alkaa elokuun ensimmäinen päivä. Lykkäsimme aloitusta viikolla, jotta ehdimme aloittaa kotielämän koko perheen voimin ennen päiväkotia. Päiväkodissa odotti vielä kaiken kukkuraksi siirto isompien ryhmään, joten sekös äitin sydäntä riipaisi. Kuitenkin tämä suuresti jännittämäni asia sujui aivan loistavasti, paremmin kuin olisin voinut kuvitellakaan! Ei mitään ongelmia ja sosiaalinen ja reipas pikkumies sujahti osaksi uutta päiväkotiryhmää tuosta noin vain. Hän on edelleen päiväkodissa kolme päivää viikossa ja se on kyllä ollut pelastus meille kaikille! Erityisesti päiväkotilaiselle itselleen tuntui olevan tärkeää, että jokin arkirutiini säilyi ennallaan ja että hänellä edelleen oli jokin oma juttunsa. Tuon ikäiselle olisi ollut suorastaan rangaistus jäädä kotiin katsomaan, kun äiti tissittelee vauvaa. Nimittäin kolmen viikon iässä kun iski ensimmäinen tiheän imun kausi niin huhheijaa! Se oli maanantaipäivä ja istuin vauva tissillä 11 tuntia! Poistuin kotoa kaksi kertaa 20 minuutiksi kerrallaan: postiin ja kauppaan. Vauva itki eikä ollut tyytyväinen kuin rinnalla. Onneksi äitini oli meillä tuolloin käymässä, niin saimme syödyksi :D. Esikoisella sattui nimittäin olemaan vapaapäivä päiväkodista ja hän ”sai” todistaa tuota tiheää imua aamusta iltaan. Kun hän kävi illalla nukkumaan, lauleskeli hän sängyssään Vauva se tykkää tissistä! 

Kun olimme ensimmäistä yötä kaikki kotona, itki vauva tietysti yöllä nälkäänsä. Koska imetys oli silloin vielä täysin hakusessa (kirjoitan tästä myöhemmässä vaiheessa lisää), ehti vauva itkeä hieman pidempään. Isoveli käänsi sängyssään kylkeään, painoi tyynyn korvalleen ja tokaisi Mää en enää kestä tätä meteliä! Ja tuo oli tosiaan vasta ensimmäinen kotiyö :D.

Monenlaista on tälle aikutaipaleelle mahtunut, sen voin kertoa! Onneksi enemmän kuitenkin niitä ihania ja hauskoja juttuja. Vauva on ihana hymypoika, joka jo kovasti jutustelee omalla valloittavalla kielellään. Isoveli puhuu hänelle ihan erityisen hempeällä äänellä. Olen niin onnellinen noista kahdesta ♥.