Kymmenen päivää sitten oli tuo maaginen ”100 yötä jouluun”, mutta en sinä sunnuntaina ehtinyt blogin pariin, mutta tänään ehdin, sillä huomasin, että 90 yötä Jouluun on… ♥ Eilen miehen oltua hetken kotona töistä tultuaan, hän kävi kurkkaamassa pakastimen oven kalenteria ja sanoi: jaahas, se on syyskuun 24. päivä! Ihmettelin, että mitä, onko nyt joku unohtamani merkkipäivä??? Hän siihen sitten tokaisikin, että syyskuun 24. ja täällä on alettu kuunteleen joululauluja! Kyllä, eilinen päivä oli sieltä hieman raskaammasta päästä oman ja lasten flunssien vuoksi, joten laitoin päivällä joululaulut soimaan! Michael Bublélla perinteisesti aloitin… (Vaikkakin aloitus on yleensä osunut lokakuun loppupuoleen.) Unohdin ne vain soimaan miehen kotiinpaluuseen asti :D.

Viime vuosina joulunodotukseeni on kuulunut aina jotain ns. extraa. Se alkoi oikeastaan kaksi vuotta sitten, kun perheenjäseneni sai syöpädiagnoosin kuukautta ennen joulua ja leikkaus oli ihan joulun alla. Tuosta joulusta on vain pieniä, hataria muistikuvia. Sitä joulua sävytti surullisemmat fiilikset kuin yleensä. Samaan aikaan olimme kuitenkin mieheni kanssa tietoisia, että perheeseemme olisi tulossa toinen lapsi ♥. Ristiriitaisia tunteita joulu täynnä! Iloa ja onnea, mutta myös suurta surua, huolta ja murhetta.

Viime jouluna oli ihana vauvaperheen joulu. Kuopuksemme oli vajaan viiden kuukauden ikäinen eikä hirveästi vielä joulusta ymmärtänyt, mutta mukana menossa toki oli. Jouluruokaa syödessämme pakkanen paukkui ja lasiterassin lasit olivat täynnä aivan upeita kuurankukkia. Vauva nukkui tyytyväisenä lasiterassilla lampaantaljojen alla mummuni päivitellessä, että vauva laitetaan noin kylmään nukkumaan :D ♥. Tuosta kyseisestä joulusta nautittiin edellisenkin vuoden edestä, sillä nyt ilmassa ei ollut samankaltaista murhetta.

Tänä vuonna joulu on taas perheessämme erilainen! Minusta on tulossa ensimmäistä kertaa elämässäni täti, sillä veljeni ja avovaimonsa saavat joulukuussa vauvan ♥. Tai laskettu aika on ihan joulun paikkeilla, mutta syntymäpäivähän voi osua vaikka tammikuulle tai marraskuulle. Joka tapauksessa joulunodotukseemme liittyy tänä vuonna tällainen toinenkin ihana odotus! Vanhempani saavat kolmannen lapsenlapsensa ja poikani saavat kolmannen serkun ja tällä kertaa serkku taitaa olla tyttö. Mietittiin vain miehen kanssa, että miten mahtaakaan käydä jouluna, jos meidän joulupukille ilmaantuukin keikka synnärille! ;)

Tällaisissa tunnelmissa käynnistyy siis joulunodotus tänä vuonna! Keräsin tähän muutaman kuvan aiemmilta vuosilta, enemmän ulkokuviakin tällä kertaa.

Viimeisessä kuvassa näkyvä Joy-kynttelikkö aloittaa meillä perinteisesti ns. näkyvän joulun, sillä sen otan esiin aina jossain vaiheessa lokakuuta! Aina jännittää kaivaa se esiin ja katsoa, montako lamppua on hyytynyt säilössä olevien kuukausien aikana… Onneksi jokunen vuosi takaperin hamstrasin noita polttimoita sen verran, että ei pitäisi muutamaan vuoteen olla huolta :D.

Ne ensimmäiset joululaulut ja niiden parissa fiilistelyt. Se ensimmäinen glögihetki kynttilänvalossa. (Muistan vieläkin, miten esikoinen sanoi vuosia sitten glögiä plökimehuksi :D.) Ne ensimmäiset jouluisemmat valot kotona. Kodin pukeutuminen askel askeleelta enemmän jouluiseksi. Salaiset joulupuuhat lapsilta. Lasten (tai tänä vuonna vielä lähinnä esikoisen) pukille kirjoittaminen ja se valtaisa jännittynyt ja riemastunut odotus! Tonttujen kurkkimiset ikkunoista ja tonttujen jättämät jalanjäljet pihallamme. Ne joulun tuoksut ja kaikki ihanat joulun maut! Joulukukat ja ainakin sata ihanaa muuta yksityiskohtaa! Mitä ihmettä tekisimmekään, jos ei olisi joulua! Jos ei olisi joulua, joka niin ihanasti katkaisee tämän pimeimmän vuodenajan!

Odottaako siellä joku muu joulua yhtä innokkaasti? 

Perjantai-ilta! ♥ Onkohan tämä koko viikon ihanin hetki, en tiedä. Kyllä aika kärkisijoille yltää! Kun on tehty kotona jonkinmoiset viikkosiivoukset, saatu perhe ruokittua, käyty tekemässä viikonlopun ruoka- & herkkuostokset ja sammutettu työhuoneen valot. Sitten on aika sytytellä kynttilät ja napata villasukat jalkaan ja herkkukipot käteen! Nauttia yhdessäolosta ja perheen kesken touhuamisesta. Ei sitä kuitenkaan kovin pitkään ehdi perjantai-iltaisin tehdä, sillä tässä osoitteessa alkavat iltatoimet jo klo 19, oli arki tai pyhä. Silloin käydään iltapalapöytään, tosin joskus käydään suihkussa tai saunassa jo ennen iltapalaa, joskus vasta sen jälkeen.

Kuitenkin kun kello on iltakahdeksan (niin kuin juuri nyt), ovat molemmat pojat sängyissään unilla – joko jo nukahtaneina tai sitten vasta unta etsimässä. Iltakahdeksasta alkaa meidän aikuisten oma sekä parisuhdeaika. Usein puuhailemme omiamme ja sen jälkeen katsomme yhdessä esim. jotain sarjaa (viime aikoina Frendejä, ikisuosikki ♥). Nyt syksyllä on mukavaa tämä kotoilu, kun niin moni sarja alkaa taas pyöriä telkkarissa. Itse katson tv:tä tosi vähän, mutta nyt syksyllä seuraamme miehen kanssa yhdessä mm. Ensitreffit alttarilla -sarjaa. Odotamme myöskin innolla The Wallin uutta tuotantokautta!
Jos mies katsoo jotain omaa ohjelmaansa tai puuhastelee autotallissa, minä saatan kirjoitella ystävien kanssa tai (toivon ainakin ehtiväni) postailla silloin tällöin tänne blogiini. Saatan myös katsoa tabletilta Emmerdalea. Se on ollut vuosikymmeniä suosikkini. Se on sellainen ihana rentoutuskeino, kun saa uppoutua jonkin hyvän ohjelman pariin eikä tarvitse ajatella mitään muuta – ne hetket on tärkeitä!

Lisäksi teemme ehkä yhdessä iltapalaa ja herkuttelemme. Pointti on siinä, että iltojen täytyy olla rentoa olemista, akkujen lataamista, jotain, mistä molemmat nauttii! Se on myös ainoa aika vuorokaudesta, kun voimme jutella kaksistaan mistä vain ja ilman keskeytyksiä. Meidän rakas 5-vuotiaamme on mestarikeskeyttäjä… Onhan tässä jo yli vuosi harjoiteltu sitä oman vuoron odottamista, mutta kaikki aikanaan :D.

Joka tuutista toitotetaan pienten lasten vanhemmille, että ei saa unohtaa parisuhdetta! Ja olen samaa mieltä, kyllä tässä on saanut vuosien varrella seurata monta surullista tarinaa. Klassisin erimerkki on se, kun toisella on jatkuvasti omia menoja ja toinen jää useimmiten yksin kotiin. Ehkä tuota aikansa jaksaa, mutta kun lapset kasvavat, kasvavat myös vanhemmat – erilleen. On hyvin vaikeaa saada yhteyttä toiseen takaisin, jos on eletty vuosia yhdessä, mutta erikseen. Vuosien mittaan ehtii muodostua sellainen kuilu pariskunnan osapuolten väliin ja sitä ei hetkessä umpeen saakaan – useimmiten ei enää koskaan. Omaa aikaa täytyy toki olla, mutta myös sitä parisuhdeaikaa! Se ei ole yhtään vähäpätöisempää kuin oma aikakaan. On toki myös sellaisiakin suhteita, joissa ei niin välitetä viettää aikaa kaksin. Niistä usein tuleekin mieleeni, että puoliso täytyy valita siten, että hänen kanssaan haluaa viettää aikaa! Jos ei sellaista halua ole, on puoliso väärä. Näin mustavalkoisesti sanottuna, kaikkihan aina vaikuttaa kaikkeen…

Olen välillä puhunut ystävilleni näistä asioista. Olemme keskustelleet, että mitä pariskunnat tekevät yhdessä. Harrastavatko jotain, matkustelevatko yms. Hyvin yleistä tuntuu olevan, että kotona ollaan ja möllötetään, mutta jos se on molemmista mukavaa, niin miksi pitäisi tehdä jotain muuta? Etenkään arki-iltaisin! Joskus viikonloppuisin on toki mukavaa käydä kaksin vaikka syömässä tai leffassa, mutta ei sitäkään tule joka kuukausi harrastettua. Tuollaisista pienistä treffituokioista olisi kuitenkin hyvä pitää kiinni, vaikka edes joka toinen kuukausi! Piristää mukavasti arkea ja sitä maanantaiaamua, kun tietää, että tulevana viikonloppuna pääsemme miehen kanssa kaksin leffaan, kuten silloin joskus vuosia sitten ennen lapsia. Pieni tuokio riittää ja tuo potkua elämään! Ja siihen parisuhteeseen! Eikä sen aina tarvitse olla jotain ihmeellistä kuten Pariisin matka. Kahvilassa käynti naapurikaupungissakin on mukavaa vaihtelua! Tällaisen toteutimme miehen kanssa kesällä prätkällä ja pyörähdimme Pietarsaaressa. Muistan vieläkin sen helteisen päivän, kun mies oli käskenyt pukea päälle farkut ja hupparin ja mitä vielä. No paluumatkalla olin pelkällä topilla kyydissä ja se riitti, tuntui aivan ihanalta se lämmin tuuli, vaikka se meinasikin siinä vauhdissa irrottaa rintsikatkin mukaansa! :D

Minun piti tulla toivottamaan teille hyvät viikonloput, mutta juttu lähti hieman rönsyilemään… Olen tainnut kaivata tätä kirjoittamista aika paljon ♥. Tuntuu ihanalta kirjoitella täällä taas ja toivon, että löydän tälle aikaa säännöllisesti! Huomaan, että tämä on mukava keino ikään kuin nollata päätä ja uskokaa tai älkää, näinä päivinä sitä nollaamista riittää! :D

On kyllä niin ihanaa, että on viikonloppu! Ei sillä, että arjessa olisi mitään vikaa, mutta on viikonlopussa ihan oma tunnelmansa, kun voi viettää aikaa koko perheen kera. Huomenna meillä on aikomus vierailla isomummun (minun mummuni) luona ja sunnuntaina saamme joukon ystäviä kylään!

Miten teillä vietetään perjantai-iltoja ja ennen kaikkea sitä parisuhdeaikaa? 

Syksyssä parasta on erityisesti pimeät illat sekä kynttiläkauden aloitus valoisan kesäkauden jälkeen. Välillä toki kesälläkin tulee kynttilöitä poltettua, mutta erityisen mukavaa se on syksyn hämärässä. Arki-illatkin tuntuvat himpun verran juhlallisemmilta, kun sytyttelee kynttilöitä sinne tänne. Minulle onkin viime vuosina muodostunut tietynlainen rutiini iltapäiviin; kun alan valmistelemaan ruuanlaittoa, sytyttelen ensimmäiseksi kynttilöitä sinne tänne (mm. lieden vieressä on yksi) ja sen jälkeen laitan jotain kivan rentouttavaa musiikkia soimaan. Ensi kuussa musiikki on jo himpun verran jouluista! ♥

Noilla pienillä teoilla olen saanut ruuanlaittohetkistä mukavia, sillä en mitenkään erityisesti rakasta ruuanlaittoa. Kahden pienen lapsen äitinä olen kuitenkin oppinut ottamaan ilon irti ruuanlaitosta ja pidän sitä samalla ikään kuin omanana aikanani :D. Siitäkin huolimatta, että yksivuotias usein roikkuu samalla lahkeessa ja kaikki keittiön kaapit ja laatikot on tyhjennetty lattialle viihdykkeeksi…

Tässä yksi perinteinen syysherkkuni! Muistelin tässä kirjoittaessani, että olin kirjoittanut tästä blogiin joskus aiemminkin ja se löytyikin seitsemän (!) vuoden takaa otsikolla Eräs syysherkku. Nyt tein tämän kuitenkin hieman erilaisella ja vieläkin yksinkertaisemmalla ohjeella:

Kauraomenapaistos

5 isoa omenaa
kanelia
200 g voita
6 dl kaurahiutaleita
2 dl fariinisokeria

Lohkoin omenat voidellun uunivuoan pohjalle ja ripottelin päälle hieman kanelia. Sulatin voin ja kaadoin sen kaurahiutale-fariiniseoksen joukkoon. Kun olin sekoittanut seoksen hyvin, ripottelin sen omenoiden päälle. Sitten paistos vain uuniin: 200 astetta ja 20-30 minuuttia! Makuasia, kuinka tummaksi paistoksen pinnan haluaa. Itse olisin tykännyt vieläkin tummemmasta, mutta eräs 5-vuotias ei malttanut odottaa kauempaa…

Höyryävän lämpimän kauraomenapaistoksen kaveriksi sopii täydellisesti kylmä vaniljajäätelö tai kylmä vaniljakastike.

Nam! Onneksi tuota jäi hieman, niin voi herkutella tänäänkin…