/

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon! 

/

Huh mikä viikko onkaan loppumaisillaan! Muutenkin viime viikot ovat olleet tässä osoitteessa hyvin paljon normiarjestamme poikkeavia. Mies oli ensin kolme viikkoa isyysvapaalla, jonka jälkeen hän oli viikon työmatkalla Keski-Euroopassa. Kun kuukauden tauon jälkeen koitti ns. normiarkiviikko, alkoikin se jo tiistain kohdalla olla jotain ihan muuta.

Ensin tuli tieto rakkaan tätini menehtymisestä. Suru-uutisen keskellä alkoi 1-vuotiaamme oksentaa (oksensi onneksi vain kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä eli pääsi vähällä!). Loppujen lopuksi tauti kävi läpi myös minut ja 5-vuotiaamme. Me kaksi emme todellakaan päässeet vähällä, mutta eilen oli esikoisellakin jo ensimmäinen kokonainen terve päivä eli tauti on selätetty. Samaan aikaan tautia potiessa stressasin työni näkökulmasta alkavaa Postin lakkoa. Täysin oikeutettu lakko, mutta kova isku pienyrittäjälle!

Eilinen ja tämä päivä on mennyt kotia järjestellessä, sillä paikat menevät uskomattoman nopeasti sikinsokin! Huonovointisena maatessani ajattelin, että aivan sama mikä kaaos, vietämme vaikka joulua näin, kunhan vain saan maata ja nukkua :D. Kun olin selvinnyt oksenteluvaiheesta, kärsin vielä ihmeellisestä tärinästä ja heikotuksesta, kuumekin nousi ja päätä särki kokonaisuudessaan kolme päivää. Yllättävän äkkiä sitä ihminen kuitenkin tokenee ja laittaa paikat ojennukseen! (Vaikka kiitettävästi mies kyllä kodin hoiti, en sillä sano lainkaan!) Pesuaineita tuli lotrattua eilen illalla ihan olan takaa – mikä ihana tunne!

Nyt täällä lapset nukkuvat ja pesukone pyörii, aamulla starttaa uusi viikko. Suru ja menetys ovat läsnä, vaikka muut asiat alkaisivatkin järjestymään. Suru ja menetys ovat kuitenkin asioita, joista emme pääse koskaan eroon. Meidän on vain hyväksyttävä ne osaksi elämäämme ja se vie aina oman aikansa.

Lämpöistä Isänpäivän iltaa ♥.

/

Perinteisesti lokakuussa alan lisäämään kotiin jotain lähestyvästä joulusta kertovaa. Joskus ajankohta on osunut ihan lokakuun alkuun, joskus puolivälin tienoille ja joskus, kuten tänä vuonna, ihan lokakuun loppuun. Viime viikolla otimme esikoisen kanssa Joy-kynttelikön esille. Meitä hieman jännitti, onko monta lamppua palanut, sillä pari lamppua näytti niin tummilta. M intoili kovasti ja halusi olla se, joka kynttelikön napsauttaa päälle. Kaikki lamput syttyivät!

Kynttelikkö on tainnut olla aina tuossa kohtaa, tuon lipaston päällä. Tykkään siitä siinä, koska se valaisee noin keskeiseltä paikalta iltamyöhällä hyvin ja taas tämä sama näkökulma kuin joulukuusenkin kanssa: tästä näen sen myös keittiöön ja ruokailutilaan! Eräs tuttava sanoi mulle pari päivää sitten, että olen hyvin vahvasti visuaalinen ihminen ja näissäkin jutuissa sen huomaa;  ei ole se ja sama, mihin näitä juttuja kotona sijoittelee :D.

Mietin, että keittiön ikkunallekin olisi kiva saada vaihteeksi jokin kynttelikkö! Siinä on nyt 2010 joulusta lähtien ollut eräs pöytätähti, joten vaihtelu voisi olla ihan kiva juttu. Tosin kynttelikön täytyisi olla hieman korkeampi, jotta se näkyisi ulos ikkunankarmien yli. Mielestäni on aina ihana tulla kotiin, kun keittiön ikkunasta näkyy valoa! Keittiön ikkuna on pääsisäänkäynnille päin ja siinä ovea avatessa tulee kivan kodikas olo, kun viereisestä ikkunasta pilkistää valoa. Jouluisin se on joku jouluvalo ja muulloin viimeviikkoisen postaukseni kuvassa näkyvä ikkunavalaisin. Joskus tuon katosta roikkuvan valaisimen sijaan keittiössä on ollut korkeampi pöytävalaisin. Valaisin kuin valaisin, haluan sen näkyvän ulos! Olisiko teillä vinkata jotain kivaa kynttelikköä?

Sissyn lempipaikka olohuoneessa on sohva ja sieltä nimenomaan tuo täältäpäin katsottuna toinen sohvatyyny. Ei ensimmäinen eikä missään nimessä viimeinen eikä todellakaan edes puhuta divaaniosasta! Tämä kohta sen on oltava:

N kävi unille puoli kahdentoista maissa. Minä otin kameran käteeni, näpsin muutaman kuvan, tekaisin cappuccinon ja istahdin musiikkia kuunnellen hetkeksi koneelle tätä kirjoittamaan. Iltapäivällä taidamme pyörähtää kaupungilla hieman vaateostoksilla! Esikoinen tarvitsee vähän sitä sun tätä. Hän kasvaa pituutta ihan valtavaa vauhtia koko ajan ilman taukoja…

Jokos te olette laittaneet jotain jouluista kotiinne? :)