Mietin jo viikonloppuna pariinkin otteeseen tätä maanantaiaamua ja taisi se hieman ennakkoon jännittääkin. Tai ei ehkä jännittänyt, ennemminkin mietitytti. Mies palasi tänään töihin kuukauden kesälomaltaan ja tämä kotiäitiarki vaatii taas totuttelua meiltä kaikilta. Myös pojalta, jolla on aika vahva isikausi meneillään. Hän ehti olla aamulla hereillä noin minuutin ennen kuin se kysymys kuului. Missä isi on? Olin varautunut, että saan vastaukseni reaktioksi pettynyttä itkua, mutta ehkä eilinen valmisteluni tuottikin tulosta ja vastaukseni Töissä, kulta kaikuikin pinniksestä takaisin :D.
Tämä paluu arkeen pakottaa miettimään tätä meidän ns. syyslukukauttamme. Millä saamme taas tämän kotiarjen rullaamaan vuodenvaihteeseen asti? Sillä faktahan on, kuten joku teistäkin eiliseen postaukseen kommentoi, että kotipäivät ovat joskus tasapaksuja, vaikka lasta kotona kiitollisena hoitaakin. Pojalla on nyt ikää kaksi vuotta ja kolme kuukautta ja ensimmäistä kertaa kotiäitiaikoinani olen jonkinmoisessa kankeassa tilanteessa… Syksyn harmaus ja jatkuva vesisade ei näitä päiviä juurikaan piristä, joten jotain muuta on keksittävä! Osaltaan tähän vaikuttaa (onneksi jo loppumaisillaan oleva) flunssakin, veto on jotenkin pois. Mutta käynnistymisvaikeuksia ilmassa ihan selvästi!
Oivalsin, että harrastukset ovat isossa roolissa, sillä ne tuovat päiviimme mukavaa vaihtelua. Totta puhuakseni tänään tuntuu siltä, että minä en enää keksi meille tarpeeksi mielekästä tekemistä kaikkina viitenä arkipäivänä viikossa. En ole sitä tyyppiä, joka viihtyisi kaikki päivät kotona siten, että kodin sisältä poistuttaisiin vain ulkoilemaan/puistoilemaan/lähikauppaan. Kaipaan päiviimme jotain muutakin enkä edes pidä sitä mitenkään ihmetystä aiheuttavana asiana, kun meneillään on kolmas kotivuosi. Tosin olen oikeastaan koko tämän ajan tuntenut näin ja järjestänytkin päiviimme erilaisia menoja kuten ystävien tapaamista, lounastamista muualla, isomummun tai isovanhempien tapaamista jne. Jotain täytyy olla, sillä kotiympyröissä pyörimistä ei määräänsä enempää jaksa.
Nyt suuntaammekin katseemme pian alkaviin harrastuksiin! Odotamme innolla, että pääsemme taas mm. värikylpyharrastuksen pariin. Perhekerhot starttaavat kesätauon jälkeen, nekin tuovat kivaa lisää viikko-ohjelmaan. Näiden lisäksi käymme välillä uimassa ja tänään soitin myöskin naperomuskareista, jos siellä olisi peruutuspaikkoja vapaana. Poika on niin hirmuisen kiinnostunut musiikista ja laulamisesta, että se olisi varmastikin hänen juttunsa. Harmittaa vain, että emme hoksanneet jo keväällä ilmoittautua. En ole selvästikään vielä sisäistänyt tuota, että ilmoittautumiset hoidetaan jo kuukausia aiemmin! Eipä sitä keväällä vielä syksyä mieti. Mutta odotellaan, joskos vielä mukaan mahtuisimme! Yksi ilmoittautuminen on tänään vielä edessä ja sinne ilmoitan pojan ja miehen, sillä he ovat päättäneet aloittaa yhdessä nallepainin :D.
Harrastuksia pidän hyvänä asiana, mutta liikaa niitä ei saa olla. Jos poika olisi täysipäiväisesti hoidossa (päiväkodissa), en näkisi harrastuksia lainkaan tarpeellisina. Ainoastaan silloin, jos lapsi niitä itse vaatimalla vaatisi, mutta näin pienet eivät taida sellaista vielä osata. Päiväkotipäivän jälkeen lapsen paikka on mielestäni oman perheensä ja vanhempiensa parissa. Pidän tuota niin itsestäänselvänä asiana, että välillä aivan kauhistuttaa se meno, jossa lasta pitkän päiväkotipäivän jälkeen riepotellaan harrastuksesta toiseen, koska ”täytyyhän sitä jotain harrastaa”. Siis mitä ihmettä! Milloin lapsi ehtii vain olla kotona vanhempiensa seurassa? Viikonloput eivät ole tarpeeksi. On ihan normaalia, että lapsi välillä pitkästyy kotona – täytyyhän sellaisia hetkiä saada kokea! Tässä on taas yksi sellainen asia, josta ajattelen, että näin meillä ei tulla toimimaan (paitsi jos lapsi ihan välttämättä väkisin itse sitä vaatii, mutta sellaisesta lapsesta en ole kyllä vielä kuullut).
Ei, M ei ole yhtäkkiä kutistunut tuollaiseksi minitaaperoksi – nämä kuvat ovat vuoden vanhoja. Selailin huvikseni viime syyskuussa hänestä ottamiani kuvia ja muistelin, millaista syksyä silloin elelimme. En kuvienkaan avulla kyllä muistanut :D, mutta ainakin mieleen muistui se, millainen murunen hän oli reilun vuoden ikäisenä ♥.
Onko jollain muulla siellä samankaltaisia käynnistymisvaikeuksia? Miltä kotiäitiarki tällä hetkellä siellä suunnalla maistuu? En tiedä, saitteko ajatuksistani kiinni tai osasinko niitä ymmärrettävästi selittää, mutta tällaisia mietteitä tänä harmaana maanantaipäivänä! Ehkä huomenna on jo erilainen fiilis ja jos ei, niin lukaisen läpi teidän arvontapostaukseeni jättämiä kommenttejanne. Aikamoisia aamuja olette kokeneet ja parikin naurunpyrskähdystä on täällä jo niiden ansiosta ilmoille päässyt. Vahingonilo on paras ilo :D.
