Tänään on kyllä niin perinteinen sunnuntaifiilis ettei tosikaan! Aamu on ollut laiskottelua ja edelleen laiskottaa… Ehkä tämä kostea ja hieman hämärä kelikin vaikuttaa tähän. Aamukahdeksalta sytyttelinkin ensitöikseni kynttilöitä palamaan, se piristää mitä tahansa aamua!

Tähän fiilikseen kuuluu myös inspiraation metsästäminen. Huvittaa katsella kuvia kauniista kodeista, selailla niitä kymmeniä ja taas kymmeniä… Näitä kuvia katsellessani heräsi muutamia sisustusajatuksia, mutta täytyy miettiä ja makustella niitä vielä hetken aikaa, ennen kuin niistä muodostuu postaus. Pitemmittä puheitta; inspiraatiota tarjolla:

sfde1c98602a35c4d6ea30254f234a61e85

sfd1e61537acbdf44dda09616babec6970b

sfd5524c89d7da0422394ebda3cdca2e1e7

sfdc2d7199660ea4ea9bc10d4ab86697414

sfde1deeecf345d417a87f13cbfcbb4d01a

sfd357ea4637d20425ebdf798d1f5a23c00

sfd7f0c8b468be14f899ee501305c9b2076

sfdd4729d44e2134cdd8b081714c75b4fe7

hallway

Makuuhuone ja osa olohuoneestakin näyttivät puolestaan siltä, kuin kuvat olisivat mustavalkoisia! Selvästi kaipasin niihin jotain väriä ja jotain lämpimiä elementtejä lisää. Mutta erityisesti keittiö puunsävyineen ja mustine valaisimineen viehätti kovasti täällä, mites siellä?

(Kuvat lainattu Alvhem/Fredrik Karlsson.)

Perjantai-illoissa on ihan oma taikansa vai mitä mieltä olette? Sellaista tietynlaista huumaa, kun viikonloppu on vasta alkamaisillaan :D. Onkohan tämä jopa viikon paras ilta, en tiedä. Lauantai- ja sunnuntai-illatkin kun ovat kuitenkin tosi kivoja… Näinkin elämää suurempia asioita pyörittelin tässä mielessäni, kun hetki sitten purin viikonloput ruokaostokset kaappeihin ja sytyttelin kotiin hämärtyvän illan valaistusta. Täällä näyttää aika lailla tältä kuin näissä viikolla (kännykällä) ottamissani kuvissa:

huumaa

Poika on isänsä kanssa päivän viimeisillä happihyppelyillä ja minä nautin sisällä kissojen kanssa. M on nyt tosissaan innostunut potkupyöräilystä. Kesällä kolmipyöräiset veivät vielä voiton, mutta nyt syksyn korvilla tilanne muuttui. Tässä se yksi ainoa hyvä puoli, kun lunta tulee nykyään niin myöhään: poika ehtii hyvin potkutella fillarillaan asfaltilla. Eilen innostus kasvoi vielä uusiin sfääreihin, sillä ostimme pyörään kivan (jalkapalloaiheisen, of course) soittokellon. Nyt ei enää tarvitse käydä kilistelemässä naapurin pojan kilikelloa :D. Mutta aah, kun se kypärä! Pienet itkuraivarit kuultiin taas hetki sitten, kun se kypärä laitettiin päähän… 

Mutta nyt taidan vetäistä villasukat jalkaan ja sytytellä vielä parit kynttilät perjantai-iltaa kruunaamaan. Sen jälkeen iltapalaa valmistamaan! Mielestäni koko perheen yhteiset ateriahetket ovat niin parasta. Ruokapöytään eivät mielestäni kuulu puhelimet, tabletit eivätkä edes sanomalehdet, mutta hyvin usein aamiaisella tuota jälkimmäistä kuitenkin miehen paikalta tavataan :P. Mielestäni lehti vie huomiota pois kanssaihmisiltä samalla tapaa kuin vaikka kännykän räplääminen, joten… Jos piilottaisi lehdet huomisaamuksi? :D

Aamiainen (jota arkisin emme voi miehen työaikojen vuoksi koko perheen kesken syödä) etenkin viikonloppusin starttaa kivasti päivän ja iltapalalle on myöskin mukava kokoontua koko perheen kera. Iltapalahetket onneksi onnistuvat myös arki-iltaisin! Nämä tällaiset pienet, mutta suuret arkiset hetket muistan lämpiminä omasta lapsuudestani; meillä syötiin esim. päivällinen aina yhdessä koko perheenä, sama oliko perheessä alakoulu- vai lukioikäisiä ja se on sellainen perinne, josta mielelläni pidän kiinni. Toivon siis voivani tarjota samanmoisia muisteltavia arkihetkiä pojallenikin ♥.

Odotan jo niin innolla myös sitä illan hetkeä, kun poika on käynyt nukkumaan. Ihana ottaa sohvalta oikein mukava asento, kääriytyä torkkupeittoon ja nojata tyynykasaan. Ehkä viereen tilkkanen valkoviiniä, katsella jotain hyvää sarjaa joko tabletilta tai yhdessä miehen kanssa telkkarista. Todennäköisesti katselen tabletilta ja mies telkkarista omia nauhoituksiaan. Erikseen siis, mutta kuitenkin yhdessä! Sitten kymmenen maissa (jep, jo silloin :D) ottaa pienet sohvatirsat miehen katsellessa uutisia. En tiedä mistä se johtuu (hyvin todennäköisesti itse uutisista), mutta kyllä tulee makiat unet tuohon aikaan! Sanoin kerran tuollaisessa tilanteessa miehelle, että jos nukahdan, älä herätä. Heräsin sitten sohvalta joskus kahden maissa yöllä, pimeästä talosta, yksin! Se oli jotenkin niin koomista, että kikatellen siirryin siitä sitten sänkyyn unia jatkamaan. Tuo mun lausahdushan tarkoitti tietenkin, että jos nukahdan niin älä heti herätä, vaan vasta sitten, kun lähdet itse nukkumaan! Ei sitä aina muista, että miehille pitää kertoa kaikki niin sanatarkasti… No mutta; hyvää viikonloppua teillekin ja (sohva)torkkumisiin! :)

Löysin tämän kuvaparin ja oi miten paljon muistoja se toikaan mieleeni! Viime syksystä, kotipäivistä, pojan ensiaskeleista ja kävelemään oppimisesta. Odottelimme talvea ja lunta, mutta lähes päivittäin satoi vettä. Kuvasta on aikaa hieman vajaa vuosi. Poikamme oppi kävelemään vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä. Hyvin tarkalleen vuosi sitten (tänään hän muuten täyttää kaksi vuotta ja neljä kuukautta ♥).

Sain miljoona kysymystä aiheesta, ennen kuin poika oli valmis tähän uuteen, merkittävään taitoonsa. En stressannut asiaa yhtään, en edes silloin, kun yksivuotisneuvolasta saimme lähetteen fysioterapiaan, koska pojan liikkuminen oli ”hieman keskiarvoa jäljessä”. Ymmärrän, että tuo voi olla stressiä aiheuttava asia monelle esikoisen äidille. Itse suhtauduin asiaan kuitenkin ihan positiivisesti ja ajattelin, että ihan hyödyllistä mennä fysioterapiaan, jos saisimme sieltä miehen kanssa tietoa, voimmeko jotenkin rohkaista poikaa kävelemään. Konttaaminenkin oli oma ohjelmanumeronsa… Poika osasi kyllä kontata, mutta liikkui mieluiten ihanalla pepputyylillään eikä neuvolassa halunnut kontata, joten eivät tainneet uskoa meitä vanhempia tässä asiassa :D. 

Joka tapauksessa, kävimme fysioterapiassa kerran ja saimme sieltä muutaman liikkeen, joita harjoittaa kotona. Niillä olikin selvästi rohkaiseva vaikutus poikaan ja hän alkoi hyvin pian liikkeiden harjoittamisen jälkeen liikkumaan rohkeammin. Fysioterapeutti tuli samaan lopputulokseen kuin minäkin: poika oli vain hyvin varovainen luonne ja sellainen pieni perfektionisti, joka halusi olla 100 % varma ettei kaadu ennen kuin ottaa ne ensiaskeleensa. Ja niin se eräänä iltapäivänä ruokapöydän tuolilla istuessani tapahtuikin: hän otti pienen askeleen minua kohti ja istahti pyllylleen maahan :). En ikinä unohda sitä innostuneen jännittynyttä katsetta, jonka hän minuun tuolloin loi. Siinä innoissani hihkuin ja niin hän otti askeleita vielä useita saman illan aikana. Tuosta kuukausi eteenpäin enkä enää edes muistanut aikaa, jolloin hän ei kävellyt!

son-1

Halusin kirjoittaa tästä muutamastakin eri syystä. Ensinnäkin, lapsessa ei välttämättä ole mitään vikaa, vaikka hän lähtee ”keskiarvoa” myöhemmin kävelemään. Passitus fysioterapiaan ei ole mikään toteamus, että teidän lapsessanne on jotain vikaa. Se on vain lapsen parhaaksi ja siellä tarkistetaan, ettei ole mitään rakenteellista estettä, miksi liikkeet tulevat hieman myöhemmin. Jokainen lapsi (kuten aikuinenkin) on yksilö ja jokainen kehittyy omaan tahtiinsa. Toinen kävelee kahdeksan kuukauden iässä, toinen vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin. Yleensä näistä taidoista toinen tulee ensin: joko motorinen tai kielellinen kehitys. Meillä on alusta lähtien menty tuo kielellinen kehitys edellä ja hiljaisia hetkiä ei olla kyllä aikoihin koettu. Jos ei keksitä puhuttavaa, sitten lauletaan! Itseäni on hämmästyttänyt esimerkiksi se, miten pienestä pitäen lapsi osaakaan jo taivuttaa sanoja!

Poika laulaa mm. aakkoslaulua jo hyvin tunnistettavasti englanniksi (sanojen merkitys tuskin on auennut, mutta kyllä ne tunnistaa :D) ja eilen illalla häntä yövaatteisiin pukiessani yllätyin taas. Hän lauloi selvästi jotain enkelilaulua ja tunnistinkin sävelen pian. Niinpä aloin laulamaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie… ja tuo pieni rakas lauloi mukana. Siinä me sitten oltiin; äiti kasvot kyyneleistä märkinä ääni väristen Suojelusenkeliä laulaen ja pyjamassa oleva poika hokemassa äiti nauraa! Hän ei mielellään katsele kyyneleisiä silmiä, joten yrittää aina saada sen vaihdettua nauruksi, heh. Tuo laulu tuli yllätyksenä siksi, että minä en ole sitä pojan kastejuhlan jälkeen laulanut, sillä itken aina sen kuullessani tai sitä laulaessani (tai jopa vain sen sanoja lukiessani :D), mutta äitini on laulanut sitä pojalle, joten hän muistaa sanat sitä kautta. Oli niin liikuttava hetki, että tuon muistan kyllä pitkään! ♥ Ja siinä kuulkaas unohtui aika monet uhmakohtauspäivät… Kyllä, se on nyt saapunut tähänkin osoitteeseen, mutta palataan aiheeseen jonain toisena päivänä ;). 

Missä iässä teillä on nautittu ensiaskeleista ja puheesta?