Tämä blogi on minulle hieman kuin päiväkirja. Ei tokikaan yhtä avoin ja ”salainen” kuin oikea päiväkirja olisi, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan. Tigrun kuolemasta lähtien tunsin vahvasti, että haluan kertoa ja kirjoittaa asiasta täällä, mutta yli viikkoon en voinut edes kurkistaa blogiin. Eilen kun sain postauksen valmiiksi ja julkaistua, helpotti se oloa huomattavasti ja tänne on taas helpompi tulla.
Tänään on ollut oikein mukava päivä. Täynnä töitä enkä ehtinyt juuri muuta edes miettimään. Esikoinen oli esikoulussa, kuopus päiväkodissa ja mies työssään. Minä Sissyn kanssa kotitoimistolla. Iltapäivällä haimme yhtä koko perheen herkkumurkinaa: aasialaista noutoruokaa, söimme yhdessä ja lähdimme lähikauppaan karkkipäivän ostoksille. Sieltä mukaani tarttui viikkojen tauon jälkeen kukkakimppu, jossa on harsokukkaa, eukalyptuksen oksa ja viisi kauniin hempeän sävyistä ruusua.
Katkoin ruusuista lähes kaikki vihreät lehdet pois, jotta hempeämmät sävyt pääsivät paremmin esiin. Kokeilin kimppua myös eukalyptuksen oksan kanssa, mutta ei se sopinut siihen, joten oksa pääsi omaan pikkumaljakkoonsa keittiön ikkunanurkkaukseen.
Olen nyt loppukesästä (meinasi lipsahtaa alkusyksystä :D) tykästynyt pieniin, erivärisiin lasisiin tuikkukippoihin. Myös värilliset lasimaljakot näyttävät nyt erityisen kauniilta. Etenkin kauniisti läpikuultava ruskea lasi ja savunharmaa lasi miellyttävät silmää!
Tämä kuvassa näkyvä tuikkukippo on sävyltään harmaan vihertävä (yllättävä sävy kotonani!). Postauksen ensimmäisessä kuvassa taitaa sävy olla kaikkein lähimpänä todellista. Sen kaverina on usein vaaleanpunertava ja harmaa lasituikkukippo. Kaikki erilaisia, mutta samaa kokoluokkaa. Kaikki käytettynä eri kaupungeista ostettuja.
Onko ihme, että meinasi se alkusyksy tuolla lauseessa lipsahtaa… Niin hämäriä alkavat nämä elokuun illat jo olla. Siitä olenkin oivaltanut, miten paljon rakastankaan syksyä(kin)! Tykkään yli kaiken viettää pimeitä syysiltoja kotona oman perheen kanssa tunnelmoiden. Ehkä juuri niitä sellaisia hetkiä elämässä, jolloin olen onnellisimmillani. Ilman mitään sen kummempaa. Mutta kuitenkin siinä on se ihan kaikki, mitä tarvitaan. Rakastettavan ja ehkä vähän tylsänkin tavallista. Parasta.
Tämä postaus on kymmenvuotisen blogihistoriani kahden vaikeimman postauksen joukossa. Tämän kirjoittaminen sattuu niin syvältä, repii sydäntä ja saa aikaan ämpärillisiä kyyneleitä. Olen kirjoittanut tätä lukuisissa pienissä erissä, koska se oli ainoa keino kyetä kirjoittamaan tämä valmiiksi asti. Tai oikeastaan tuntuu siltä, että tämä ei ole koskaan valmis, sillä tuosta ihanasta kissasta olisi kirjoitettavaa vaikka ja kuinka. Joka päivä tulee uusia muistoja ja juttuja mieleen…
Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, niin Tigru ansaitsee tämän postauksen; olen ikään kuin velkaa tämän tuolle maailman rakkaimmalle kissalle. Tämä on myös merkittävä osa surutyötäni. Suru on surettava. Suruja ei voi laittaa tärkeys- tai suuruusjärjestykseen. Tämä on nyt minun ja meidän suuri surumme.
Tigru, mun pieni rakas, taikkeri, murmeli, raitahaalari. Ja ehkä ne koskettavimmat; poikiemme 1-2-vuotiaina sinulle antamat nimet: esikoisen kutsuma Ittoo ja nyt viimeisin kuopuksen suusta Kikkuli. Nimi Tigru on ilmeisesti vaikea pienen lapsen lausua.
En olisi ollut koskaan valmis sinusta luopumaan. En koskaan. Olit niin olennainen osa tätä kotiamme, jossa ehdit asua kymmenen vuotta. Sitä ennen koteja oli useita, mutta perhe pysyi aina samana. Alussa olimme vain me kaksi; vuodesta 2002 lähtien. Aina uudelle paikkakunnalle yksin muuttaessani mukana oli kuitenkin jotain tuttua enkä koskaan ollut yksin – sinä olit aina seuranani. Asuin ensimmäisinä vuosinasi puoli vuotta Levillä ja sitä seuraavana vuonna puoli vuotta Espanjassa. Ne ajat asuit vanhempieni ja mummuni luona. Sekä Levin että Espanjan asuntoni seiniä koristivat lukuisat kuvasi, joten olit myös siellä mukanani ♥. Pian noiden tapahtumien jälkeen kuvioihin astui mies, josta otit heti ensitapaamisella itsellesi luottokamun. Elämäsi ensimmäiset reilut kaksi vuotta olit arastellut ja pelännyt miehiä, välttänyt ja karttanut, kunnes koitti tuo päivä. Mies istui sohvalleni ja sinä hyppäsit syliin rapsutettavaksi. Seurasin vierestä aivan ihmeissäni. Tuo mutkaton yhteytesi mieheen säilyi elämäsi loppuun asti.
Elit niin pitkän elämän, että ehdit tutustua aika lailla kaikkiin ystäviinikin. Eri paikkakunnilla. Olit niin valloittava kissa, mahtava persoona! Niin perinteisen ylpeä kissa, joka katsoi muita alaspäin. Mutta silmänräpäyksessä se katse muuttui nöyräksi ja herkäksi.
Täällä blogissakin Tigru on ollut paljon esillä koko tämän kymmenen vuoden ajan! Joku lukija kirjoitti kerran, että kissat ovat blogini suola ja pippuri. Nyt pippuri on poissa ♥.
Emme unohda sinua koskaan. Ja tulemme kaipaamaan sinua ikuisesti. Kaikissa niissä arjen pienissä hetkissä ja kaikkina mahdollisina juhlapyhinä. Etenkin ne arjen pienet hetket tuntuvat nyt raskaimmilta. Tulet mieleen tämän tästä, lukuisia kertoja päivässä. Kun et olekaan täällä nuolemassa voi- tai kanarasiaa. Kun vakionojatuolisi ammottavat tyhjinä. Kun et tipahdakaan kainaloon päikkäreille. Kun kotona ei enää kuulukaan tassujesi tai ihanan pehmeän kehräyksesi ääntä. Kun et juoksekaan olohuoneen poikki sohvalle miehen mahan päälle makoilemaan. Kun tumma vaatemytty lattialla et olekaan sinä. Ja sydän särkyy aina ja joka kerta uudestaan.
Saimme kesäkuun alussa eläinlääkäriltä lääkkeet Tigrun kilpirauhasen liikatoimintaan. Aluksi kisun vointi näytti selvästi paranevan ja ruokahalu normalisoituvan. Olin reilun kuukauden kuluttua aloituksesta puhelinyhteydessä eläinlääkäriin ja hän sitten kertomani perusteella sääti lääkeannostusta hieman isommaksi. Ehkä se tuli liian myöhään, sillä se ei enää tainnut tehota. Tai ehkä olit jo vain niin vanha (kuukautta vajaa 18-vuotias). Ehkä viimeiset elinajat eläinlääkärillä verikokeissa hypäten eivät olisi olleet arvoistasi kissanelämää. Kaikkeni yritin, jotta olisimme saaneet pitää sinut vielä vuosia luonamme.
Huomasimme apeutesi vasta kuolemaasi edeltävänä iltapäivänä. Sisällä vaelsit huoneesta toiseen, tutkit paikkoja, joista et ennen piitannut. Ruoka ei oikein maistunut. Oli sunnuntai-ilta ja olin päättänyt soittaa eläinlääkärille heti maanantaiaamuna (täällä kun ei eläinlääkärit sunnuntaisin päivystä). Edsevön eläinlääkärillemme laitoin jo sunnuntai-iltana viestiä, että mikähän kissalla on hätänä… Emme saaneet vastausta. Emmekä aavistaneet, mitä oli tulossa. Et valittanut tai mitään, olit vain apea ja hieman levoton.
Uusi arkiviikko starttasi ja maanantaiaamuna huomasimme miehen kanssa sinun nukkuvan olohuoneen matolla torkkupeittomytyssä, kuten monet kerrat aiemminkin. Tunnuit nukkuvan niin sikeästi, ettemme kumpikaan raaskineet silittää ja siten herättää. Mies lähti töihin ja lapsetkin heräsivät. Touhuiltiin aamujuttuja ja sinä vain nukuit. Sain lapsille aamupalan pöytään, kun kuulin ihmeellistä korinaa. Juoksin hätääntyneenä luoksesi auttamaan ja ajattelin, että nyt äkkiä eläinlääkäriin apua saamaan! Aloin pukemaan vaatteita ylleni, kunnes tajusin, että sinä olet poissa. Kädet täristen ja itkien koskin sinua. Hain oman peittosi ja peittelin sinut. Soitin miehelle. Itkin ja huusin ja itkin taas. Peittelin sinua taas. Silittelin ja itkin. En ollut uskoa sitä todeksi. Tärisin niin, ettei mies ollut saada mitään selvää puheestani. Seuraavaksi soitin vanhemmilleni, jos he pääsisivät meille ja onneksi pääsivät! Lapset olivat ihmeen rauhallisia, vaikka itse olin täysin hätääntynyt.
Tuosta päivästä on nyt tasan kymmenen päivää. Päivä oli uuden arkemme ensimmäinen päivä. N aloitti päiväkotitaipaleensa ja M palasi päiväkotiin puolen vuoden tauon jälkeen ennen esikoulun alkamista. Sinä valitsit nukkua pois oman kodin turvassa, ilman pelkoa eläinlääkäristä. Nukuit pois rauhallisesti, kuin todellakin olisit vain nukkunut. Se lohduttaa meitä, sillä mietin aina viime vuosina, miten ikinä olisin valmis viemään sinut sille viimeiselle eläinlääkärireissullesi. Nyt sinä teit tuon päätöksen puolestani.
Miten joku noin pieni voi jättää näin valtavan aukon sydämiimme. Niin valtavan aukon arkeemme ja elämäämme. Arjen pienissä jutuissa tämä tuntuu suurimmin. Hän oli aina mukanamme joka paikassa ja kaikissa puuhissa, aina samassa huoneessa kuin mekin. Niin seurallinen ja niin uskomattoman viisas kissa, joka jo pentuna lähti mukanani lenkeille, seurasi perässä kuin koira ja sama tapa toistui paikkakunnalta toiselle. Kissa, joka ymmärsi puhetta. Aivan mahtava kissa.
Esikoinen kysyy itkiessäni Mikä sua äiti harmittaa? Äitillä on ikävä Tigrua. Muistatko, kun Tigru ei enää elä, vaan meni eilen kissojen taivaaseen. Mutta elää se äiti, taivaassa enkelinä! ♥ Esikoinen toisena päivänä: Mikä sua äiti itkettää? Ikävöin Tigrua… Niin… Hetken kuluttua portaille postipinon päälle ilmestyy kaksi kuusivuotiaan poimimaa pientä kukkaa ♥
Kuopus kysyy, kun näkee kyyneleeni Mitä nyt äiti?Miksi äitillä paha mieli? Äitillä on ikävä Tigrua. Siihen kaksivuotias tokaisee hiljaa ”Kikkuli lakas”. Kyllä, niin rakas ♥
Kuopusta yöunille laittaessani:
Hyvää yötä N. Hyvää yötä M. Hyvää yötä isi. Hyvää yötä äiti. Hyvää yötä Tigru. Hyvää yötä Sissy. Ja joka kerta Tigrun nimen kohdalla meinaan pakahtua siihen ikävän ja surun tunteeseen. Mutta en voi olla mainitsematta myös Tigrua, kuten aina ennenkin.
Tasan kaksi vuotta sitten näin kahden maissa makasin edelleen heräämössä enkä ollut vielä tavannut tunteja sitten syntynyttä toista poikaamme. Heräämössäolo venyi, mutta vihdoin iltapäivällä pääsin osastolle ja alkuillasta nousin sektiohaava kirvellen seisomaan ja istahdin pyörätuoliin kätilön ja miehen jännittäessä vieressä. Halusin vauvaani katsomaan ja heti! (Synnytyskertomus täällä.)
Nyt tuo vauvani on jo kaksivuotias enkä voi ajatella asiaa liikuttumatta. Mihin vauvavuosi katosi ja miksi se olikaan nyt niin rankka… Kaikki hokee aika kultaa muistot ja niin se varmasti onkin, mutta vielä ei taida olla sen aika. Pelkään, että ne hyvät hetket hukkuvat pysyvästi vaikeampien alle.
Mahastani ja sylistäni on kuitenkin kasvanut maailmaa vilkkaudellaan, nokkeluudellaan, energiallaan ja kauniilla hymyllään valloittava pieni poika, jota rakastan pellavahiustupsusta pieniin varpaisiin ♥
Meidän pikku-Maximilian (koko raskausajan ja ensimmäisten viikkojen nimi, jota joskus vieläkin käytetään), NoaBoa, Noponen, äitin pupunen, äitin lakas (kuten hän päivittäin hokee).
Traktoreista, mopoista ja mönkkäreistä äärimmäisen kiinnostunut vauhdikas poika, joka näyttää äitiltä, mutta luonteessa on hyvin paljon isiltä perittyä. Ei hätkähdä pienistä, on rohkea ja reipas. Kuitenkin sieltä löytyy myös se herkkä puoli, joka tulee välillä yllättävissäkin tilanteissa esiin.
Synttäreitä juhlittiin toissapäivänä – kiitos vieraille, että teitte N:lle niin ilahduttavan juhlapäivän! Paljon onnea pieni ♥
