Ehkä muistattekin toukokuun alun postaukseni Viimeisiä maha-ajatuksia. Palasin äsken lukemaan tuon kirjoitukseni, jota raapustelin poikani syntymää edeltävänä iltana. Ei siitä ole kuin seitsemisen kuukautta, mutta tuntuu kyllä huomattavasti pidemmältä ajalta. Tuntuu hassulta, että miten tuota kirjoittaessani tiesinkään loppujen lopuksi niin vähän. Toki se on ihan luonnollista esikoistaan odottavalle. Miten sellaisesta, jota ei ole koskaan kokenut, voisikaan kovin paljoa tietää? Siinä mielessä mahdolliset seuraavat raskaudet olisivat täysin erilaisia: jo odottamisen alusta asti tietäisi tasan tarkkaan, miten suuri aarre siellä sisällä kasvaa. Ensimmäisessä raskaudessa sitä osasi vain vähän aavistaa tai näin ainakin omalla kohdallani.

Tuossa postauksessa pohdin, että mahaa tulee varmasti tosi pian synnytyksen jälkeen ikävä. Yllätyksekseni en kuitenkaan kokenut asiaa sillä tavalla: en ole ikävöinyt mahakumpua, ainoastaan vauvan liikkeitä ja potkuja mahassa aina silloin tällöin. Niitä ei nimittäin enää meinaa muistaa! Vaikka ne olivat niin monta kuukautta arkipäivää, ei enää oikein pysty kuvittelemaan, miltä ne tuntuivatkaan… Ensimmäisiltä päiviltä muistan kuitenkin sen tunteen, miten halusin pitää vauvan sekä sylissäni että masuni turvassa – samanaikaisesti. Näiden kuukausien varrellakin on jokusen kerran tapahtunut jotain sellaista, jolloin olen toivonut, että vauva olisi vielä mahassa turvassa.

Muistan ensimmäisiltä hetkiltä myös sen hassun tunteen, jolloin vauva tuntui ihan vieraalta, mutta kuitenkin niin tutulta; olihan hän osa minua ja on toki edelleen. Mietin etukäteen (mm. Mielessä pyöriviä -postauksessani), että tuntuuko hän heti tutulta, tunnistanko hänet heti. Tuohon voin vastata, että ei ja en. Yllätyin, kuinka vähän häntä loppujen lopuksi mahakuukausista huolimatta tunsin. Hämmästelinkin usein sitä, miten hyvin luonto oli järjestänyt asian äidin ja vauvan kannalta: ensimmäisinä kuukausina tiesin lähes poikkeuksetta, minkä syyn vuoksi vauva milloinkin itki.

Se mikä mut äitinä on yllättänyt, on se, miten hauskaa tuollaisen pienen vauvan kanssa päivittäin on. En olisi osannut aavistaakaan! Niin monta kertaa päivässä tuolle pienelle (tai hänen kanssaan ;)) saa nauraa! Hauskaa on myöskin se, miten häntä voi hauskuuttaa eri tavoilla; niin nauravainen on tuo pojan palleroiseni! <3 Jo pelkkä hassu ilme saa hänen kasvonsa loistamaan kuin aurinko. Jos nauran äänekkäästi jollekin, hän yhtyy nauruuni omalla ihanalla hekotuksellaan. Joka kerta! Nyt kun tätä kirjoitan, hän nukkuu päiväunia ja aivan valtava ikävä iski sitä pientä nassua. Kyynel silmässä täällä, ollaan me äitit vähän hassuja! Tuollainen sama ikävä-ilmiö iskee monesti iltaisinkin, kun hän on käynyt yöunille. Sanon usein miehelle vauvan nukahdettua, että katso miten ihana, aivan yli-ihana. Mies tuumaa joo niin on, älä vaan herätä sitä. (:D)

Vauvalla on kausia, jolloin hän oppii uutta sekä itsestään että muista. Pari kuukautta sitten hän löysi varpaansa ja ne menevät edelleen suuhun lähes päivittäin. Sukat eivät pysy jalassa, niitä mieluummin kuljetetaan suussa. Senpä vuoksi sukkahousut on nyt kovassa huudossa… Kolmen-neljän kuukauden iässä vauvalla oli hauska tekoyskä: monta kertaa päivässä piti yskiä, ai että mua naurattaa tuo muisto vieläkin! Sen jälkeen puolen vuoden kieppeillä tuli tekoitku-vaihe; ei meinannut itselläänkään pitää pokka tekoitkua vääntäessä. Puristi silmät kiinni ja väänsi suuta itkuasentoon. Tuo kun meni ohi, tuli tilalle tekonauru :D. Hassua hekotusta aina silloin tällöin, kaikki asiat naurattaa! Siihen sekaan vielä oikea nauru, niin kylläpäs meillä täällä nauru raikaa.

Välillä mietin, että onpa ihanaa sitten, kun hän on vaikka vuoden tai kahden ikäinen. Hänen kanssaan voi puuhastella vaikka mitä! Hän voi ”auttaa” keittiössä, voimme leipoa yhdessä, askarrella, leikkiä erilaisia leikkejä kuin nyt… Silti samalla yritän parhaani mukaan elää hetkessä, tässä ja nyt. Sillä aika kuluu hurjaa vauhtia enkä halua menettää hetkeäkään näistä vauva-ajoista(kaan). Pidän paljon sylissä, pusuttelen ja halin, sillä varmasti jo nurkan takana on aika, kun hän ei malta äidin sylissä istuskella, vaan haluaa tutkia maailmaa. Yritän ikään kuin halia varastoon, vaikka eihän se ole mahdollista. Joka päivä on saatava tietty halimäärä ja siltikin tuntuu, ettei se ole riittävästi.

Täytyy nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä, vaikka toki ajoittain on rankkaakin. Mutta se kuuluu elämään ja kaikki sellaiset on yleensä vain vaiheita, ohimeneviä. Ollaan kiitollisia elämästä ja toisistamme, se on loppujen lopuksi kaikki mitä tällä pallolla tarvitsemme.

Tätä rakkauden määrää omaa lasta kohtaan ei voi etukäteen tietää, sitä voi vain hiukan aavistella, mutta totuus ja tunteiden voimakkuus yllättää silti. Olen huomannut, että nyt elämässäni on olemassa sellainen kohde, jota enempää ei mitään enää koskaan voi rakastaa. Tältä tuntuu, kun rakastaa jotain niin paljon kuin ikinä suinkaan tässä elämässä on mahdollista.

Näiden sanojen saattelemana lähetän lämpimiä ajatuksia viikonloppuihinne! <3