Tiedättekö päivät, jolloin kaikki menee pieleen? Se alkaa aamulla ehkä jostain pienestä asiasta, mutta jatkuu pitkin päivää aina iltaan saakka. Välillä pysähtyy miettimään, että enää mikään ei yksinkertaisesti voi mennä mönkään, kunnes eteen tulee seuraava juttu… Tuollainen päivä, osuvasti maanantai, oli täällä eilen. Ihan samanmoista en ollut pojan syntymän jälkeen kokenut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin! Sarjan pieleen menneitä juttuja kruunasi vaunulenkki, jota odotin kuin pelastavaa enkeliä. Pääsimme sen kymmenisen metriä tielle saakka, kun alkoi sataa vettä. Nooh, lenkki vedettiin siitä huolimatta sisulla läpi. Toinen kissa kaverina. Jotenkin lohdutti, kun tiesi ettei ole ainoa, jota se vesisade tympi niin maan perusteellisesti :D.

Mutta tämä ei kuitenkaan ollut tämän päivän aihe. Eilistä en halua tuon enempää edes muistella… Mieleeni tuli noista tapahtumista johtuen eräs kommentti, jonka sain Blogihiljaisuus jatkuu -postaukseeni. Kommentti oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, se kuului näin:

Paranemisia ja jaksamista!

PS. “…enkä voisi kuvitellakaan sipsuttelevani täällä kamera kourassa. …”
Ei aina postauksessa tarvitse olla kuvia. Ja me olemme tosi armeliaita me lukijat. Ei se sisältökään aina tarvitse olla niin huippua. Sellaiset fiilistelypostaukset, tunnelmakuvat, vaikka sitten väsymyksenpurskahduksetkin tai ärripurritkin ovat elämää.

Olisi kiva kuulla teidän mielipiteitänne tuosta!

Itse ajattelen tuota kuva-asiaa siten, että koska mielelläni luen muiden blogeista sellaisia postauksia, joissa on sekä kuvia että tekstiä, tuotan mieluiten sellaista sisältöä myös itse. Mielestäni blogeissa kuvat ja teksti muodostavat sen täydellisen kombon; ilman toista puuttuu jotain. Mitä mieltä te olette – tulisiko postauksessa aina olla kuvia? Mietin myös sitä, että ovatko nykyajan blogit menossa liian siloiteltuun (ehkä jopa ammattimaiseen) suuntaan, jossa lähestulkoon kaikki arkisekamelskat on rajattu pois? Sisustuslehdissä tuon ymmärtää, mutta miten on blogien laita? Onko se seikka, joka erottaa blogit lehdistä, katoamassa vai voiko se koskaan kadota täysin? Haittaako, jos joskus näkyy ripaus realityä? Toivooko lukijat jopa sitä? Vai vaikuttaako se blogista saatavaan inspiraatioon; kuka haluaa katsella muiden sotkuja, kun niitä löytyy omastakin takaa? Vai onko se vain lohdullista tyyliin huh, ei noillakaan aina ole siistiä, eipä se tuokaan jaksa aina siivota? Faktahan on, että koti on elämistä eikä kuvia varten, joten varmasti joka kodissa näkyy useimmiten tai ainakin joskus se elämisen jälki. Miltä bloggaajasta itsestään tuntuisi avata bloginsa ja nähdä siellä kotinsa sotkut? Ajatuksena ei kovin houkutteleva ainakaan ruudun tällä puolen.
Instagramissa näytin kuukausi sitten syyn, miksi sisustuspostauksiani näkyy nykyisin niin harvakseltaan. Meillä kun näyttää useimmiten tältä. Aina ei vain jaksa. Toisaalta ymmärrän senkin, miksei kaikille ihmisille halua näyttää kotiaan tuollaisessa arkilookissa. Kotinsa haluaa näkyvän ns. edustuskunnossa. Samoin silloin, jos saamme kotiimme vieraita. Hieman verrattavissa siihen, jos itse lähtee kaupungille asioimaan; kyllähän sitä peiliin tulee vilkaistua ennen kotoa lähtöä.

Kovasti odottelen kevätaurinkoa takaisin, oi niitä päiviä sieltä parin viikon takaa! Nyt aurinko on kuvamuisto vain! Mutta ajatella: huomenna jo huhtikuu! ♥

Lähes viiden vuoden blogitaipaleeni aikana ei ole vielä tullut tällaista tilannetta, että jätän blogin ns. sairauslomalle. Nyt kuitenkin päätin näin. Ja koska teitä uskollisia lukijoita on niin monia, koin reiluksi ilmoittaa tästä teillekin. Päälleni vyörynyt tauti on sen verran raju, että voimat ovat totaalisen vähissä enkä voisi kuvitellakaan sipsuttelevani täällä kamera kourassa. Tällaisissa tilanteissa alkaa asioiden karsiminen ja blogi, kuten mikä tahansa työ, on aina ensimmäisten karsittavien joukossa.

Otan nyt aikaa toipumiseen niin paljon kuin se vaatii; aikaa en osaa ennustaa. Nimittäin tällaista tautia en ole kokenut sitten kymmenen vuoden takaisen pitkittyneen keuhkokuumeen. Muistuu mieleen hetki eiliseltä, kun aamuvarhaisella itkin miehelle, että vaihtaisin nämä kivut sekuntiakaan epäröimättä sektiokipuun… Kunpa vain tuo pieni poikamme välttyisi tältä!

Tämä päivä on kulunut ihan täydellisessä vuodelevossa. Mies vei pojan aamupäivällä vanhemmilleni ja sai sieltä kotiintuomisiksi lämpimän lasagnevuoan <3. Poika saa koko päivän ajan ansaitsemaansa huomiota ja seuraa kahdelta terveeltä ja energiseltä aikuiselta kahden kotona hipsivän, hieman voipuneemman tyypin sijaan… Kuljemme keittiön, sängyn ja sohvan väliä kissat vuorotellen kainalossa lämmittäen. Nuo pikkurontit ottavat todellakin kaiken irti tästä löhöpäivästä! Miettivät varmaan tulleensa kuuroiksi, kun täällä on niin hiljaista – vastaavaa ei olekaan muutamaan kuukauteen koettu :).

Vastailen kommentteihinne ja sähköposteihinne sitten, kun voin paremmin. Kohtaamme taas uusin voimin, siihen saakka lämmittäviä kevätauringon säteitä!