/

Meidän pieni poikamme ♥

Häntä ei voi edelleenkään pitää sylissä antamatta koko ajan säännöllisesti pusuja poskelle. Poika on sitä tyyppiä, joka nauttii valtavasti halailuista ja pusutteluista. Leuan alla yhdessä tietyssä kohdassa on naurunappi; siitä kun pusuttaa niin ai ai, miten makea nauru raikaa! Mies ei ole sitä ihan tarkkaa paikkaa vielä löytänyt, mutta äidin ja pojan välinen juttu se on ollut jo useita kuukausia. On mukavaa, että molemmilla vanhemmilla on omat juttunsa, joita tehdä pojan kanssa – oli ne sitten hellittelyhetkiä tai leikkejä.

On hauska huomata, miten pojalla on alusta saakka ollut erilainen roolijako meille vanhemmille. Isänsä tullessa töistä kotiin silmät aivan tuikkivat ja sitä ollaan niin isin poikaa että! Isi on niin hauska leikkikaveri, isi keksii aina kaikkia uusia kivoja leikkejä. Äitin luo mennään etenkin silloin, jos on paha mieli tai väsyttää. Myöskin aamuisin äiti on ykkönen. Niin ja iltaisin, viimeisen tunnin ajan ennen nukkumaan käymistä.

m

Kovin tomera yksivuotias. Hymypoika, todella nauravainen ja puhelias. Ei ole koskaan ujostellut eikä vierastanut ketään. Kaupan kassoille juttelee lähes poikkeuksetta ja viime viikolla uimassa tuumasi, että otetaas nuo papparaiset mukaan pallotteluihin ja heitteli keltaista palloaan heillekin :D. Pienellä jännityksellä odotan tulevaisuutta ja aikaa, kun hän alkaa kunnolla puhumaan. Mitähän juttuja onkaan luvassa mm. siellä kaupan kassajonossa… Vaikuttaa nimittäin melkoisen huumorintajuiselta ja kekseliäältä kaverilta. Kova touhuamaan, ei oikeastaan hetkeäkään paikoillaan. Nukkumaan käydessään kuin eri lapsi: kasvot näyttävät totisina ja nukkuvina niin erilaisilta. Silloin hän on vielä äitin vauva ♥ Enkä usko tuon muuttuvan ihan lähivuosina, heh.

Kiitos hirmuisesti kommenteistanne eiliseen Pieni blogibreikki -postaukseeni! Monessa kohtaa tuli kyynel silmään, aivan mahtavia lukijoita, saan jälleen kerran todeta. Jotenkin kommenttinne auttoivat jäsentämään ajatuksiani ja ylipäätään jo tuo, että jaoin ajatuksiani kanssanne; sekin auttoi kovasti näiden pähkäilyideni äärellä. Innostukseni ja mielenkiintoni blogia kohtaan ei ole missään vaiheessa kadonnut; on vain tullut tilanteita, kun sormet lepäilevät näppiksellä enkä ole saanut oikein mistään kiinni… Ajanpuute on ollut tuohon suurin syy, sillä blogia on mahdoton kirjoittaa, jos tietää jo alussa, että aikaa on tasan tunti tai ehkä vähemmänkin. Tulee ikään kuin suorituspaineita eikä se tällaisessa asiassa ole hyväksi. Tiedän, että joissain asioissa siitä on vain ja ainoastaan hyötyä; se toimii ikään kuin liikkeellepanevana voimana, mutta tällaisissa vähänkään luovemmissa töissä se on selvä haitta. Postauksen kirjoittamista on lähes mahdotonta aikatauluttaa, sillä siihen menee se aika mitä siihen menee. Tuohon ajanpuutteeseen kun yhdistää aiheiden kanssa pähkäilyn – kirjoitan tästä, en kirjoitakaan, kirjoitan tuosta, enpäs kirjoitakaan, niin ei tule hyvä.

Vastailen kommentteihinne paremmalla ajalla, nyt suuntaamme nimittäin polskimaan. Kivaa päivää teillekin!

/

Huomenta ja aurinkoista heinäkuuta! Ajattelin tänään kirjoitella eräistä mielessäni olleista asioista… Huomasin viimeisen parin viikon aikana pienen blogistressin nousevan. Blogille ei meinannut riittää aikaa, oikein ajatuksen kanssa aikaa, joten silloin on hyvä ottaa hieman etäisyyttä eikä tehdä hommaa ns. puolivaloilla. Pieni hengähdystauko ja priorisoida asioita. Sillä faktahan on, että perheeseen ja kotiin liittyvät asiat menevät kuitenkin kaiken edelle. Voipi olla, että olen haalinut itselleni hieman liikaa tekemistä tämän normiarjen pyörityksen lisäksi ja se alkoi tuntumaan. Nyt on kuitenkin pikaisesti akut ladattu ja blogin ja teidän pariin ehti tulla oikein ikäväkin!

Ajanpuutteen lisäksi olen miettinyt blogiani muullakin tavoin. Olen ollut ja olen varmaan vieläkin jossain määrin jumissa aihepiirien kanssa. Blogini täyttää tämän kuun loppupuolella viisi vuotta (!) ja nyt olen ensimmäistä kertaa tällaisessa mietteliäässä vaiheessa. Voi olla, että vaihe menee ohi itsestäänkin jo tästä kirjoitettuani, mutta voi olla että ei. Tätä on vaikea selittää, mutta koen varmaankin jonkinmoista bloggaajan rimakauhua – onko sellaista? :D Tässä kun pakostakin tulee tätä nettimaailmaa seurattua, niin huomaa myös sen varjopuolen. Tulee mietittyä, mistä haluan kirjoittaa ja miten, jotta jonkinmoinen yksityisyys kuitenkin säilyy. Tuntuu, että en kirjoita enää yhtä avoimesti kuin vaikka kolmisen vuotta sitten. Lukijamäärät ovat kasvaneet ja totuus on, että en vain uskalla. Nykyään joutuu miettimään huomattavasti enemmän, mitä ja mistä tänne kirjoittaa. Tätäkin tekstiä mietin mielessäni pitkään enkä ole tälläkään hetkellä varma, painanko koskaan tuota julkaise-nappia. Muistan sellaisen tunteen, kun tänne tuli kirjoitettua huolettomasti niitä näitä, avoimesti ja sen kummemmin asiaa miettimättä. Tuntui, että lukijoina oli vain ne, jotka kommentoivat. Mutta eihän se ole totta; vain pieni prosentti lukijoista jättää kommenttia ja tässä puhutaan kyllä todella pienestä prosenttiluvusta. Tämän vuoksi sitä miettii usein mitä, mistä ja miten tänne kirjoittaisi… Ymmärrättekö, mitä ajan takaa? Lukijan kannalta tuo ilmiö on varmaan aika ikäväkin, mutta varmasti jokainen sen ymmärtää, kun asiaa enemmän puntaroi. Välillä tuo tuntuu ikävältä näin bloggaajankin kannalta. Joskus haluaisi kirjoittaa avoimesti mistä vain ja jakaa kokemuksia kanssanne. Sellaisia kunnolla pintaa syvemmältä -juttuja, mutta sitten taas koen, ettei mulla ole siihen oikeutta, sillä meidän perhe ei ole vain minä: se on myös mieheni ja poikamme (ja juu kissamme, mutta heitä tuskin tämä asia sen kummemmin mietityttää). Asioita täytyy siis miettiä heidänkin kannaltaan. Tässä on kuitenkin sekin harmitus, että tuleeko blogista sitten täysin persoonaton..? Saako blogiin tuotua tarpeeksi omaa persoonaa, vaikka aihepiiri ja tapa käsitellä aiheita ei mitenkään hirmuisen syvällinen olekaan?

pioni

Haluaisin kirjoittaa enemmän lapsiperheen elämästä – vai haluaisinko sittenkään? Millä tavalla siitä kirjoittaisin, jotta en paljastaisi liikaa tai ettei kommenttiboxi räjähtäisi liitoksistaan? Mutta eikö pintaraapaisu tunnu puolestaan tylsältä? Tosin tästäkin on varmaan yhtä monta mielipidettä kuin on lukijoitakin. Pakko tässä samassa yhteydessä kiittää sua siitä, miten asiallisena blogi on koko ajan pysynyt! Mua sit harmittaa sellaset provosoivat postaukset vaikkapa lastenkasvatuksesta tai just tällasista milloin hoitoon -aiheista… Ihanaa että on blogi jota voi lukea hyvillä mielin joka kerta! – Näin kirjoitti eräs lukija tässä taannoin.

Haluaisin kirjoittaa taas enemmän sisustusjutuista, mutta ei meidän kodin sisustuksessa ole tapahtunut oikein mitään uutta. Etenkään näin kesällä ei hirmuisesti tule sisusteltua. Mistä te muut löydätte sisustuspostausten aiheita? Eikö koskaan tunnu turhalta tehdä postausta olohuoneen sohvanurkkauksesta tai keittiön kulmauksesta, koska sen on tehnyt kymmeniä, ehkä jopa satoja kertoja aiemminkin? Jaksaako se kiinnostaa lukijoita? Haluaisin kirjoittaa tavallisista arkipäivän asioista, mutta riittääkö arjessa tapahtumia postauksiksi asti? Onko sellaisille lukijoita? Huvittaisi aloittaa Päivä meidän kanssamme -postaussarja, mutta toisaalta, ei meidän elämä ole mitenkään erikoista; jaksaisiko joku lukea meidän arkipäivistämme esim. kuukauden-kahden välein? Esimerkkipostaus helmikuulta löytyy täältä (voi olipa meidän poika eri näköinen ja hiuksetkin niin lyhyet :D). Haluaisin kuvata poikaa vaikka joka päivä, tuota maailman ihaninta pientä söpöliini-hurmuria, mutta en halua julkaista enää suoria kasvokuvia hänestä ja toisaalta kuitenkin haluan. Vaikka joka päivä ja koko maailmalle!

Paljon olisi vielä asiaa, mutta kotimme pienimmästä sängystä kuuluu jo suloista puhetta. Kertokaahan te! Mitä ylipäätään etsitte blogeista? Miksi luette esimerkiksi tätä minun blogiani? Mikä on se seikka, joka saa sinut palaamaan tänne kerta toisensa jälkeen? Mistä aiheista haluaisitte eniten lukea blogissani?