Ajattelin kirjoitella pojan suusta tänä keskiviikkoaamuna kuultua. Usein hänen kanssaan käydyt keskustelut ovat niin niin ihania. Tekisi mieli kirjoittaa kaikki samantien muistiin, mutta useimmiten se ei ole mahdollista. Sitten jutut unohtuvat ja joka päivä tulee uusia… On hämmästyttävää huomata, kuinka paljon tuollainen alle kolmevuotias jo asioista tietää. Hänen äitinään mietin, että joskus vähän liikaakin. Lapset ovat niin valtavan tarkkaavaisia, vaikka eivät aina siltä näytä. Näyttävät puuhastelevan omiaan, omissa maailmoissaan, mutta se korvapari; se rekisteröi aivan kaiken!

Kun kirjoitin sen päiväkotikuulumisiin liittyvän postauksen, unohdin siitä erään asian. Nimittäin kun pojalla oli kaksi päiväkotipäivää takanaan ja olin saanut hänet yöunille, hän yhtäkkiä alkoi unissaan hieman itkemään ja huudahti Ei päiväkodissa ole äitejä! Tuon kuuleminen sattui niin syvälle sydämeen, että jäin vain istumaan sängylleni ja itkemään. Nytkin itkettää, kun tätä kirjoitan. Se oli sellainen havahtuminen: kuinka pieni lapsi on joutunut miettimään näitä asioita tämän uuden, ison asian ympärillä ja tullut tällaiseen johtopäätökseen. Että päiväkodissa ei ole äitejä, siellä on vain lapsia ja hoitotätejä. Vaikka hän nyt toista viikkoa lähtee päiväkotiin ilman itkuja ja hyvillä mielin, hän ikävöi siellä päivän mittaan kyllä kovasti. Huomaan sen siitä, miten riemuisasti hän juoksee syliini, kun haen hänet kotiin. Juoksee ja rutistaa niin kovasti pienillä käsillään. Ja sitten on kiire kotiin. Joten ei ihme, jos ne pienet joskus päiväkoti-iltoina äidille ja isille kiukuttelevat. He ovat päiväkodissa ikävissään koko päivän, joten ne kiukkuhetket heille suotakoon. Tiedän, että meillä vanhemmillakin on joskus pitkä ja ehkä joiltain osin huonokin päivä takana ja silloin lapsen kiukuttelut pahentavat oloa entisestään. Silloin on hyvä muistutella mieleen se, miksi lapsi kiukuttelee. Hän on ehkä ollut päiväkodissa koko päivän ikävissään ja väsähtäneenä, joten kehenpä muuhun hän sitä pahaa oloaan purkaisi kuin omiin vanhempiinsa.

Mutta tässäpäs tätä tänä aamuna kuultua; pätkiä keskusteluistamme:

Huomenta kulta, kohta pitäis herätä… Mää paapin nyt.
*laskee päänsä takaisin tyynyyn*

Tuuppa tänne ni äiti vaihtaa sun vaatteet. Sitte minä vaihan äitin vaatteet!

Onko tämä rieska rapea? On se vähä, se oli paahtimessa, eksää tykkää rapeasta?
*hymyilyttää, poika on lähiviikkoina oppinut sanomaan ärrän*

En mää itke siellä päiväkotissa äiti. No hyvä. Mutta ei se haittaa vaikka itkettääkin. Saa itkeä jos itkettää. Mee sitte tätin syliin heti jos on paha mieli jooko.

Missä meesu on?
– Isi on menny sillä töihin.
Onko isi aina töissä?
– Ei oo, viikonloppuisin isi ei oo töissä. Mutta muina päivinä isi on töissä, niin ku pappa ja Joni ja Vanessakin. Ja äiti, äiti vaan tekee kotona niitä töitä.
Joo, ja minä olen päiväkotissa. 

Näistä ajatuksista keskiviikkoiltapäivän viettoon! ♥

Helmikuun alussa kirjoitin Uusi arki & päivieni kohokohta -postauksessani, miten päiväkoti oli tullut osaksi arkeamme. Tuolloin asia oli hyvin uusi ja halusin lykätä tarkemmat päiväkotikuulumiset myöhemmäksi, kun olisin ehtinyt jäsentelemään omiakin ajatuksiani asian tiimoilta. Nyt koitti se hetki, kun haluan kertoa tästä hieman enemmänkin! Se miksi tämä asia näin viivästyi, johtuu siitä, että tässä matkan varrella tuli pientä takapakkia enkä sen aikana halunnut puida asiaa täällä julkisesti. Nyt on kuitenkin oikea hetki. Olen huomannut, että monen asian täällä käsitteleminen on eräänlaista terapiaa minullekin, heh!

Poika on tosiaan ollut päiväkodissa nyt hieman reilut kaksi kuukautta, 20 tuntia viikossa. Alku oli myllerrystä, meillä molemmilla. Minulla ja pojalla on hyvin samankaltaiset luonteet, joten otimme herkkinä ihmisinä päiväkodin aloituksen aika tunteellisesti eikä se ollut helppo muutos elämäämme. Jos totta puhutaan, pelkäsin jo kauan ennen kuin minusta tuli äiti, sitä päivää, kun jätän lapseni ensimmäistä kertaa päiväkotiin ventovieraiden ihmisten hoiviin. Kurkkua kuristi pelkkä ajatuskin. Kävin kamppailua itseni kanssa asiasta jo viime vuoden loppupuolella; tsemppasin ja psyykkasin itseäni. Kiireinen työtilanne auttoi asiaa; sen vuoksi tämä oli ikään kuin pakko tehdä. Jos sama meno olisi vielä jatkunut, olisin palanut loppuun.

Silti tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun vein lapseni hoitoon alle kolmevuotiaana. Mielessä kaikui pojan kaksivuotisneuvolassa terveydenhoitajan suusta kuultu lausahdus ”Päiväkoti on alle neljävuotiaalle lapselle vain ja ainoastaan rasite”. Järjen ääni pääni sisällä yritti hokea, että kolme kuukautta sinne tänne – poika kun olisi aloittanut päiväkodin kuitenkin toukokuussa kolme täytettyään. Silti jostain syystä kidutin itseäni ja pidin itseäni huonona ja epäonnistuneena äitinä. (Miksi muuten miehet eivät koe näitä tunteita?)

Miehen kanssa puhuminen auttoi ja pääsin noista tunteista yli. Tiesin, että tämä olisi meidän kaikkien kannalta paras ratkaisu ja sydäntäni lämmitti kun tiesin, että päiväkoti tulisi osaltamme tarkoittamaan vain puolikkaita viikkoja eikä koskaan yli seitsemää tuntia päivässä.

Ensimmäisenä aamuna mies oli mukana viemässä poikaa päiväkotiin. Nyt tähän suuri huomautus: ei näin! Mies mukaan vasta toisena aamuna! Nimittäin poika ei vielä ensimmäisenä aamuna tiennyt, mitä tuleman piti… Toinen aamu oli se kauhukokemus, jonka tulen muistamaan ikuisesti. Nyt lapsi tiesi, että tulee olemaan päiväkodissa vieraiden ihmisten kanssa koko pitkän päivän. Hän jäi lastentarhanopettajan syliin minun lähtiessäni autolleni. Hän itki ja huusi, yritti kaikin tavoin perääni ja syliini. En ole ikinä kokenut sellaista tunnetta kuin silloin, kun kävelin autolleni enkä voinut tehdä mitään muuta kuin jatkaa kävelemistä. Sain salattua itkuni pojalta, mutta autossa romahdin ihan totaalisesti. Sain hädin tuskin avaimet virtalukkoon. Matkalla kotiin soitin miehelleni ja itkun lomasta yritin selittää, kuinka kamala aamu oli ollut ja miksi olimmekaan päättäneet tehdä tämän ja laittaa pojan kokemaan moisia tunteita noin pienenä. Töiden teosta ei meinannut tulla mitään. Parin tunnin päästä päätin soittaa päiväkotiin ja kysellä pojan kuulumisia. Lastentarhanopettajan iloinen ja ystävällinen ääni rauhoitti kovasti; poika oli lopettanut itkun aika pian lähdettyäni ja leikki siellä aivan kuin muutkin.

Kolmantena aamuna hän jäi lastenhoitajan syliin, mutta ei enää itkenyt yhtä kovasti. Itkua tuli silti, mutta vain hiljaa nyyhkyttäen. Hän painoi päänsä lastenhoitajan olkaa vasten ja itki. Ei voinut enää katsoa minuun, kun kävelin autolleni. Mietin, tuleeko sydämeni enää koskaan olemaan kokonainen noiden aamujen koettelemuksista. Sydän oli niin kovalla koetuksella ja särkynyt miljooniin pikkupalasiin.

Ja ne hetket, kun hain pojan iltapäivisin kotiin. Se rakkauden tunne, kun näet oman lapsesi juoksevan sinua kohti. Kaappaat pienen syliin ja halaat ja rutistat niin kovasti. Tekisi mieli huutaa, kuinka rakas sinä pieni oletkaan!, mutta ei kehtaa. Poika oli selvästi noissa tilanteissa yhtä liikuttunut kuin minäkin. Varovasti hän tarkkaili, itkenkö. Hoki aina joka kerta Oli kivaa päiväkodissa! Joskus mietin, että sanooko hän niin, koska ajattelee minun haluavan kuulla sen, mutta osaako noin pieni ajatella sillä tavoin… Autossa hoin joka kerta lähes kotiin saakka tämäntapaisia: Oot niin rakas äitille. Oot äitin koko maailma. Äiti rakastaa sinua niin paljon, eniten koko maailmassa. Oot niin ihana ja reipas ja rakas. Siellä takapenkillä se pieni istui, reippaana ja aivan kuin yhdessä päivässä isommaksi kasvaneena. Katseli minua totisena pyöreillä silmillään ja nyökytteli.

Hyvin pian pojalta jäivät itkut pois ja hän jäi ihan hyvillä mielin päiväkodin pihaan. (Vien hänet aina aamulla siihen aikaan, kun ovat jo tulossa ensimmäistä kertaa ulkoilemaan.) Aika pian tuosta ilmaantui kuitenkin jonkinmoista takapakkia ja hän alkoi kotona lähtöä tehdessämme/ryhtyessämme pukemaan protestoimaan asiaa hyvin voimakkaasti. Saattoi selkä kaarella huutoitkeä lattialla ettei lähde. Tuollaisissa tilanteissa menen itse aivan täysin rauhalliseen tilaan, olen joko hiljaa tai puhun hyvin hiljaa ja rauhallisesti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Täytyy myös aina antaa lapsen raivota paha olo ulos ja vasta sen jälkeen yrittää puhua asiasta. Olen huomannut, että tuo keino rauhoittaa myös pojan ja hetken päästä hän tulee halaamaan sanoen Mua itketti. Tämän jälkeen voin aina rauhallisesti selittää pojalle, miksi häntä itketti ja mitä nyt tapahtuu ja miksi. Näin pääsimme aina lähtemään päiväkotiin hyvillä mielin, mutta kun tuo aamujen raivokohtaus toistui muutaman viikon ajan, olin aika puhki ja hieman jopa stressasin aamuja jo edellisenä iltana. Sanoin miehellekin, että M ei totu päiväkotiin koskaan, vaan tämä tulee aina olemaan samanlaista taistelua. Mies kun ei noita aamun tilanteita nähnyt, ei hän ymmärtänyt asiaa ihan samalla tavoin.

Nyt tilanne on se, että poika saattaa aamuisin ihan pikkuisen itkeä, mutta ei saa raivareita. Protesti on siis huomattavasti lieventynyt. Olin varautunut kyllä tuohon protestiaikakauteen, sillä aloitus sujui niin hyvin… Todennäköisesti tuo protesti johtuu siitä, kun lapsi huomaa päiväkodin uutuudenviehätyksen kadonneen ja huomaa, että tämä onkin säännöllisesti toistuva juttu. Protestiajan jälkeen hän sitten varmaankin tottuu ajatukseen uudenlaisesta arjesta ja alkaa viihtymään kavereidensa seurassa.

Ikionnellinen olen siitä, että hän on saanut niin paljon kavereita päiväkodissa ♥. Hämmästyttävän pian hän oppi ulkoa kaikkien lasten ja hoitajien nimet. Erään pojan kanssa he ovat aivan kuin sydänystävät ja toinen siellä aina odottaa meidän M:a aamuisin ja se heidän iloinen kohtaaminen lämmittää sydäntäni kyllä ihan valtavasti! Ovat hyvin samanikäisiä ja samanlaisia luonteeltaan ja siksikin sopivat niin hyvin yhteen. Poikani on luonteeltaan hyvin sosiaalinen ja lastenhoitajien mukaan hän keksii kaikkien kanssa sopivaa leikkimistä, joten se auttaa sopeutumista paljon. On alusta asti päiväkodissa mennyt rohkeasti muiden kanssa leikkimään eikä ole kyyhöttänyt lastenhoitajien vieressä. Ensimmäinen vasu-keskustelukin on M:n lastentarhanopettajan kanssa käyty ja hän siinä sanoi, että tähän asti kotihoidossa olleeksi lapseksi poika on sujahtanut päiväkodin muiden lasten joukkoon todella mallikkaasti.

Vaikka päiväkoti on tuonut elämäämme paljon hyvää (mm. sen, että työni on säännöllisempää ja voin näin ollen keskittyä päiväkoti-iltaisin perhe-elämäämme), niin on se tuonut myös joitain huonoja puolia. Ensinnäkin pöpöt: M on tämän ensimmäisen kahden kuukauden aikana sairastanut neljä flunssaa! Neljäs on päällä tälläkin hetkellä… Ihan tällaiseen pöpöaaltoon en ehkä ollut varautunut, mutta minkäs teet. Kunhan tauti pysyy flunssatasoisena (kauhulla pelkään täitä ja kihomatoja!), en valita. Pojasta on päiväkodin (tai lähinnä muiden lasten) vaikutuksesta kuoriutunut esiin tiettyjä äänenpainoja ja lausahduksia, joista huomaan heti, että nämä tulevat sieltä. Esim. jos jokin leikki ei miellytä, hän venyttää tosi valittavalla äänellä sanan älä ÄÄÄLÄ! Myöskin ensimmäinen ruma sana kuultiin parin viikon päiväkotielämän jälkeen; paska kuultiin yhdessä jos toisessakin yhteydessä. Nyt tämä on onneksi lieventynyt, taisi olla myöskin sitä ”uutuudenviehätystä”, kun kuuli moista puhetta isompien lasten suusta ja se oli niin uutta. Tästä on pojan kanssa keskusteltu ja hän tietää kyllä tasan tarkkaan, että tuollaisia sanoja ei käytetä. Ja kyllä, meillä on miehen kanssa tämän asian suhteen pipo varmastikin jonkun mielestä hieman liian tiukalla, mutta olkoon.

Tänä aamuna päiväkodin pihan läpi kulkiessamme kuulin sen minuutin sisällä, kuinka yksi poika jostain isompien ryhmästä huusi toiselle Turpa kii! ja pihan toisella laidalla joku tyttö huusi En oo enää sun kaveri! Ei ole lastentarhanopettajilla/lastenhoitajilla helppoa kitkeä moista käytöstä pois, jos oppi ei lähde kotoa. Itse toivon, että kaikissa päiväkodeissa mahdollisiin kiusaamistilanteisiin puututtaisiin heti kovalla kädellä, sillä koulukiusaamistapa saattaa usein saada alkunsa jo päiväkodista.

Vaikka päiväkoti on tuonut mukanaan myös huonoja puolia, olen kaikin puolin erittäin tyytyväinen tähän ratkaisuumme. Syliä lapsi kaipaa ehkä hieman aiempaa enemmän ja tulee usein mielellään kainaloon. Näin pientä lasta täytyy itse päivittäin pyytää halaamaan, tulemaan syliin/kainaloon, sillä hän ei välttämättä osaa sitä itse pyytää. Silti hän kaipaa hellyyttä ja läheisyyttä isoja annoksia päivittäin! Etenkin tällaisen elämänmuutoksen äärellä. Eräs muutos, jonka olen laittanut merkille, on se, että hän turvautuu aiempaa enemmän unikaveriinsa. Aiemmin lähes ainoa kunnolla toimiva lohtu oli äitin syli, mutta nyt siihen rinnalle on tullut unikaverin sylissä pitäminen. Tuon huomaaminen kouraisi sydäntä hieman – se taitaa olla ensimmäinen askel pienen lapsen itsenäisempään elämään.

Päiväkotimme on ihana ja on ollut helpottavaa huomata, miten reippaita, rempseitä ja niin sydämellisiä hoitajia pojallani on. Heille poikamme on vain yksi muiden joukossa, mutta meille vanhemmille hän on koko maailman tärkein ♥.

P.S. Kuvissa pojan päiväkodissa askartelemia pääsiäiskoristeita. En olisi ikinä etukäteen uskonut, mutta itku meinasi päästä, kun nämä ensimmäistä kertaa näin. Niin liikuttavia ♥.

 

Tänään jakoon lapsiperhearjen vinkkejä!

Meillä katsellaan telkkarista tulevia lastenohjelmia varmaan ihan normimäärä/vuorokausi. Joskus on päiviä, kun katsellaan enemmän ja joskus vähemmän. En jaksa nipottaa, jos joinain päivinä lastenohjelmia katsotaan tunti enemmän kuin normaalisti – en näe siinä mitään vahingollista lapselle. Jos hän muuten leikkii, liikkuu, syö ja ulkoilee päivittäin, ei tv-ohjelmista ole haittaa. Olen totta puhuen sitä mieltä, että ne ovat lapsille opettavaisia ja myös isossa roolissa sanavaraston karttumisessa! Joskus vajaa vuosi sitten huomasin selvästi, mitkä sanat/sanonnat lapsi oppi lastenohjelmia seuraamalla. Myös monet leikit tulivat osaksi arkeamme niiden kautta. Poikaamme ei ole koskaan tarvinnut häätää tv:n ympäriltä, sillä häntä ei edes huvita tuijottaa telkkaria kovin pitkiä pätkiä kerrallaan.

Jonkin verran M katselee lastenohjelmia myös tabletilta, mutta nämä ovat lähes poikkeuksetta englanninkielisiä. Tämän vinkin sain aikoinaan tuttavaltani, jolla on lähes M:n ikäinen tytär (terkkuja vaan!). Hän antoi vinkin ohjelmasta nimeltä Little Baby Bum ja niinpä tuo tuli Youtubesta osaksi arkeamme loppuvuodesta 2015. Poika on siis siitä lähtien kuunnellut viikottain englanninkielisiä lauluja ja viime viikolla repesin ihan totaalisesti sekä huvittuneisuudesta että ylpeydestä, kun astianpesukonetta tyhjentäessäni sain taustamusiikiksi nau ai nou mai eibiisii… (Now I know my ABC.) Pienen poikani laulamana ♥.

Little Baby Bumin ohjelmistosta erityisesti Wheels on the bus on meillä hyvin soitettu pätkä! Ohjelmia löytyy monenlaisia ja mielestäni eräs kiva ohjelma on sellainenkin, jossa lauletaan ja samalla näytetään erilaisia asioita: hedelmiä, eläimiä, värejä jne. Selostaja sanoo aina sanan englanniksi ja poikani tokaisee saman suomeksi :D.

Itse pidän kielitaitoa hyvin tärkeänä. Puhuin aikoinaan äidinkieleni lisäksi sujuvaa ruotsia, englantia, saksaa ja espanjaa. Nyt kaksi jälkimmäistä on kyllä pahasti ruosteessa, kun niitä ei ole tarvinnut juurikaan käyttää, mutta luettuna ymmärrän niitä vieläkin aika hyvin. Muistan, kun kävin ammattikorkeassa muutaman ranskan kurssin, niin siinä mentiin jo omilla äärirajoillani: sitä mukaa kun opin ranskaa, saksa ja espanja alkoivat unohtumaan :D. Kielinä espanja ja ranska muistuttavat hyvin paljon toisiaan, vaikka sitä ei puheesta kyllä uskoisi. Silti niissä on aika paljonkin yhtäläisyyksiä mm. sanoissa ja tämän vuoksi kielet alkoivat sekoittumaan mielessäni…
Toivon, että M perii minulta kielipään ja isältään matikkapään, mutta vaikka näin ei kävisikään, on hän siltikin ihan täydellinen pakkaus ♥. Ajattelin kuitenkin, että ei englanninkielen säännöllisestä kuulemisesta ainakaan haittaa ole, joten jatkamme pojan kanssa englanniksi laulelua jatkossakin!

Toinen vinkki on sivusto, johon olen aika vastikään Facebookissa törmännyt. Kyseessä on The Dad Lab – onko tuttu? Huikeita ideoita arjessa toteutettaviksi ja lapsilla on taatusti hauskaa! Ja mikä parasta: useat leikit on suht helppoja toteuttaa ja onnistuvat siten keltä tahansa. Käykää ihmeessä kurkkimassa! Ajattelin poimia sieltä tänäänkin jonkin hauskan leikin toteutukseen.

Ja loppuun vielä yksi, tärkein vinkki. Kiinnittää huomiota asiaan, johon me kaikki vanhemmat aina välillä syyllistymme. Siihen, puhummeko lapsellemme negatiivisesti vai positiivisesti ja lisäämällä entisestään tuota jälkimmäistä. Lukaisehan artikkeli 50 kaunista lausetta lapsellesi.

Mitäs lapsiperhearjen vinkkejä teiltä löytyy, joita haluaisitte ehkä laittaa jakoon? :)

P.S. Mikä juttu tuo noiden leivän reunojen kanssa on? Jossain tietyssä iässäkö kaikki lapset vain alkavat tekemään niin – jättämään reunat lautaselle? Näin meillä toimitaan jopa sämpylöiden kohdalla, vaikka niissä ei edes reunoja/kovaa kuorta ole…