/

Ei tätä ajankulua meinaa oikein ymmärtää! Tästä työpäivästäni ei meinannut tulla mitään, sillä olen muistellut ja herkistellyt poikamme syntymää, yksivuotissynttäreitä, kaksivuotissynttäreitä ja vuoden takaisia kolmevuotisjuhlia. Miten järkyttävän nopeasti aika rientääkään! Joskus toivon, että saisin vaikka viikon ajaksi tuon esikoiseni vielä vauvaksi ja elää niitä hetkiä vielä kertaalleen hänen kanssaan. Toki luulin tietäväni, mutta tiesinkö tuolloin kuitenkaan lainkaan, miten valloittava pikkumies sylissäni kasvoikaan! ♥

Blogi ei ole viime viikkoina juuri päivittynyt, sillä kymmensormijärjestelmällä kirjoittaminen on suoraan sanottuna yhtä tuskaa. Vasen ranteeni kipuilee ja muljahtelee samoin kuin ensimmäisessä raskaudessani – todennäköisesti rannekanavan oireyhtymä, joka kestää ja kipuilee vauvan syntymään saakka… Niinpä kädelle täytyy antaa lepoa niin paljon kuin mahdollista, sillä vain lepo auttaa vähentämään kipua. Neljä vuotta sitten kirjoitin aiheesta postauksessani Neuvolassa. Käteni näyttää nyt paketissa lähestulkoon samalta kuin tuolloin!

Neljävuotissynttäreitä juhlistimme jo viime viikonloppuna, mutta tänään M pääsi vielä synttäritunnelmaan – kiitos päiväkodin! Oli niin ihana saada kesken työpäivän kuva päivänsankarista päiväkodin juhlahumun keskeltä! ♥

Viikonlopun synttäreistä tulee tässä joku päivä oma postauksensa, nyt täytyy taas antaa käden levätä! Aika huonoon saumaan osui tämä rannekipu; juuri ennen äitienpäiväsesonkia, joka on nyt jo tältä erää ohi ja selvisin, heh! Eräät messut kuitenkin lähestyvät päivä päivältä, mutta niistäkin lisää toisella kertaa. Aurinkoista tiistai-iltaa! :)

/

Katson usein lastani ja hänestä otettuja kuvia ja mietin, että tuo pieni poika on kauneinta minun maailmassani.
Samalla toivon, että jokainen lapsi saisi olla ainakin omille vanhemmilleen se ihanin, kaunein ja ihmeellisin asia maan päällä. Jokainen lapsi ansaitsee sen.

Ilman kuvia unohtaisi monet asiat. Surettaa ihan ajatellakin! Unohtaisi, miten yli-ihana hän oli vauvana, miten supersöpö yksivuotiaana. Miten hänen hiuksensa kihartuivat tuolloin, kunnes alle kaksivuotiaana istahdimme ensimmäistä kertaa parturin tuoliin. Nyt hän käy siellä jo kuin vanha tekijä parturille kuulumisiaan rupatellen. Miten ihanat pulloposket hänellä oli ja on edelleen. Miten usein olenkaan kuullut ”Ihan isänsä näköinen, ei voi erehtyä! Mutta äitin nenä. Ja posket!” Kyllä kyllä ja näistä poskistamme olemme suunnattoman ylpeitä :D ♥.

Unohtaisin sen, miten hänellä oli yksivuotiaana hassu vaihe pitää jalkaa syöttötuolin tarjottimella, myös syödessä. Ja kun menit korjaamaan asentoa yrittäen piilottaa jalkaa… Mikä temperamentti sieltä kuohahtikaan! :D

Nyt tästä rakkaasta esikoisestani on tulossa isoveli. Onnekas on pieni vauvamme, kun saa kasvaa tämä ihana hassutteleva satusetä isoveljenään. Järjestin teille arvonnan vauvamme sukupuoleen liittyen; saitte veikata, kumpi meille syntyy. Huomattavasti suurin osa teistä veikkasi tyttöä. Minulla itselläni ei ole mitään ns. äidinvaistoa omaan odotusaikaiseen sukupuolen veikkaukseen; olen ollut molemmilla kerroilla ihan pihalla kumpi vauva mahassa majailee :D. Tällä kertaa sain kuitenkin ihmeellisen varman tunteen, kun olin astumassa ovesta ulos ja lähdössä miehen kanssa rakenneultraan. Se tunne oli hyvin rauhallinen ja varma. Laitoin eräälle ystävälleni viestinkin tuolloin ja kirjoitin, että nyt tuli erittäin vahva tunne siitä, että vauva on poika ja niinhän se on ♥.

Tämä äiti saa toisen tuollaisen poikamaisen sydänkäpysen ja isi saa toisen pikkukaverin ♥.

En voi sanoa, etteikö vaatekaupoilla kirpaise, kun en saa tälläkään kertaa ostella niitä kauniita tyttöjen vaatteita. Eri värejä kuin esikoiselle, sillä emme kuulu niihin, jotka haluavat pukea poikavauvansa vaaleanpunaiseen. Sitten taas samaan aikaan olen niin ikionnellinen siitä, että saan toisen tuollaisen mussukan pojanviikarin, jota pusutella mennen, tullen ja palatessa. Suunnattoman kiitollinen siitä, että saamme toisen lapsen, joka tuo perheeseemme sisarusrakkauden. Onnellinen siitä, että esikoisemme saa pikkuveljen ♥.

Poikammehan arvasi alusta asti, että vauva on poika. Kun näytin hänelle ensimmäisen ultrakuvan kysyen mikä tässä on, hän vastasi kana :D. Pian sen jälkeen hän alkoi kuitenkin veikkaamaan, että vauva on poika enkä voi sanoin kuvailla sitä riemua auton takapenkillä, kun hän kuuli, että vauva tosiaan on poika! Hänellä on ollut jo viikkokausia vauvalle nimikin: Veikko, heh! Erikoisinta tässä on se, että emme tunne ketään Veikkoa, mutta edesmennyt pappani oli Veikko (M ei häntä koskaan ehtinyt tapaamaan). Veikko-pappa oli syntynyt 8.5.1914 eli päivälleen sata vuotta aiemmin kuin M. Emme ole kuitenkaan puhuneet papasta Veikkona, vaan Halkokarin pappana. Aika jännä yksityiskohta vai mitä! Sen kuitenkin tiedän jo tässä vaiheessa, että Veikkoa vauvasta ei tule – se olkoon nyt tämä odotusajan nimi ;).

Suoritin arvonnan poikaa veikanneiden kesken ja arpaonni osui nimimerkkiin Aikku! Olen lähettänyt sinulle sähköpostia.

Ihanaa torstai-iltaa! :)

/

Sain tuossa viikolla ihania kommentteja teiltä, kiitokset! Eräässä kommentissa toivottiin seuraavaa:

Pidin kovasti siitä, kun kirjoitit perhearjesta ja poikasi kasvusta ja kehityksestä. Sitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin, sillä oma tyttöni on samanikäinen. Muistan kuinka paljon juttusi antoivat tsemppiä itselleni äitinä, kun tyttöni oli pieni. Sen kaiken uuden keskellä oli välillä aika kovilla väsymyksestä yms. Myös nykyisestä elämästänne olisi kiva kuulla lisää. Miten poikasi on viihtynyt päiväkodissa? Miten nukkumisasiat, onko stokken sänky vielä käytössänne vai joko olette siirtynyt toisenlaiseen? Jos niin millaiseen? Meillä on stokke vielä käytössä, mutta pian on uuden osto edessä, sillä 3,5v vanhalle alkaa käymään jo pieneksi. Näitä tälläisiä arjen asioita olisi kiva lukea. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.

Minusta on mukava saada ihan tällaisia tarkempia, konkreettisia kysymyksiä aiheista kuin aiheista. Niihin on sitten mukava postauksessa vastailla, kun tietää, mikä teitä kiinnostaa! Aikani on hyvin rajallinen mitä tulee blogiin, joten helpottaa suuresti, jos joskus ainakin tietää jo valmiiksi, mistä kirjoittaa :D.

Nyt helmikuun alussa tuli tosiaan vuosi täyteen päiväkotielämää ja onnekseni voin sanoa, että vuosi on sujunut erittäin hyvin. Pojallamme on aivan ihanat lastenhoitajat ja tämä äiti kyllä itkee tovin jos toisenkin, kun vaihto toiseen ryhmään tulee eteen (viimeistään ensi syksynä). Arvostan kovasti päiväkodin ihanan vaihtelevia viikko-ohjelmia; lapset saavat niin kivoja kokemuksia päiväkodin myötä! Meillä kysytään jokaisen päiväkotipäivän jälkeen, miten päivä on sujunut, mitä leikkejä hän leikki ja kenen kanssa ja mitä oli ruokana yms. On ihana kuulla lapsen päivästä hänen itsensä kertomana! Mies yleensä hakee pojan päiväkodista ja usein jäävät hetkeksi ulos siksi aikaa, kun teen ruokaa. Heipat kyllä sanomme jo heidän tullessaan ja joskus huvitun, miten ovelta kuuluu pikainen Heippa äiti! Oli kivaa päiväkodissa! Silti uskon, että lapsen mielestä on mukavaa, kun vanhemmat ovat kiinnostuneita juuri hänen päivästään ja juuri hänen kuulumisistaan.

M on saanut paljon kavereita päiväkodissa ja erityisen paljon sydäntäni lämmitti vasu-keskustelussa kuulemamme, että kun ryhmän lapsilta kysyttiin Kuka on sinun kaverisi?, niin lähes jokaisesta lapusta löytyi poikamme nimi. Olen yrittänyt opettaa hänelle, että kaikkien kanssa tulee leikkiä eikä ketään saa jättää yksin. Ketään ei myöskään saa kiusata eikä kukaan saa ikinä kiusata häntä. Olen sitä mieltä, että useat kiusaamistarinat saavat alkunsa jo päiväkodista, joten niihin täytyy puuttua aivan heti ja rankalla kädellä, jotta ne eivät seuraa mukana kouluelämään.

Tunsin aikoinaan erään pojan, jota kiusattiin ylipainon vuoksi aika lailla hänen koko koulutaipaleensa ajan. Oli hänellä kavereitakin, mutta se kiusaaminen vain jatkui ja jatkui. Lopulta tarina päättyi niin, että yläasteen jälkeen hän teki itsemurhan (tuolloin olimme jo eri kouluissa). Tietenkään kukaan ei voi tietää tarkkaa syytä, mutta hyvin todennäköisesti kiusaamisella oli osansa tähän kohtaloon. Tuo muisto seuraa mukanani läpi koko elämäni ja sen vuoksi kaikki kiusaamisjutut tulee otettua hyvin rankasti ja vakavasti… Joten puututaanhan herkästi kiusaamiseen, sama missä sitä näemme! ♥

Nukkumisasiat ovat olleet täällä jo jonkin aikaa pienessä mietinnässä… Poika nukkuu tosiaan edelleen meidän makuuhuoneessamme Stokken sängyssään. Nyt sänky alkaa käydä pieneksi ja on uuden sängyn hankinnan aika. Tahdon hänelle valkoisen sängyn, jonka alla on säilytyslaatikko. Nimittäin koska hänen oma huoneensa ei ole mitenkään erityisen suuri, haluan hyödyntää myös sängynalusen säilytystilana. Saa vinkkailla kivoista sängyistä, jotka sopivat näihin kriteereihini! Sänky saa olla myös kivan näköinen, sillä se tulee olemaan hänen huoneessaan vuosikaudet. Mietin vain vielä, että kannattaisiko heti ostaa sellainen parimetrinen sänky eikä mitään lasten kokoa? Jos ostamme jonkin pikkulapsen sängyn, täytyy kohta taas ostaa uusi, isompi sänky… Myöskin parvisänkyä olen pohtinut yhtenä vaihtoehtona.

Olemme myös miettineet, onko hänen uuden sängyn myötä aika siirtyä omaan huoneeseensa nukkumaan. Meillä vanhemmilla ei ole asian kanssa ollut mikään kiire, sillä kaikki ovat saaneet täydellisen hyvin unta näillä nykyjärjestelyilläkin. Meillä on miehen kanssa täysin vakiintunut tapa, kun käymme nukkumaan: molemmat käymme vuorollamme pojan sängyn luona kurkistamassa pienen unta :D ♥.

Kysyin pojalta pari viikkoa sitten, että mitäs jos siirrettäisiin sun sänky sun omaan huoneeseen ja nukkuisit siellä? Hän oli hetken hiljaa kainalossani ja tuumasi Nooh, mitäs jos siirrettäisiin sun sänky vessaan? Joten mietin sitten, että ehkä aika ei ole vielä kypsä, jos hänestä pelkkä ajatuskin kuulostaa noin hullunkuriselta :D.

Meillä kasvaa täällä hyvin reipas, puhelias (ei siis juurikaan hiljaisia hetkiä…), sosiaalinen, empaattinen ja sanavalmis poika. Hän on omasta mielestään jo hyvin iso ja muistuttelee siitä tämän tästä. Äitin pieni -lauseeni korjataan nopeasti ei ku mää oon iso! On hyvin innostunut luistelusta ja hiihtämisestä; molemmat sujuivat heti ensikerrasta lähtien ällistyttävän hyvin. Painiminen on edelleen yksi lempipuuhista isin kanssa! M on hyvin tarkka ja käämit palavat nanosekunnissa, jos kenkä tai hanska menee huonosti. On luonteeltaan melko temperamenttinen, jota en pidä ollenkaan huonona asiana. Kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon, että tässä elämässä ei pärjää, jos ei ole jonkin verran tulta ja tappuraa!
Päiväkotielämä on saanut hänestä esiin johtajatyypin, mutta sellaisen, joka ei kuitenkaan huonolla tavalla muita määräile. Helposti kuitenkin ryhmässä ottaa sen johtajan roolin. Näiden kaiken vastapainona hän on myös hyvin herkkä ja tunteellinen poika. Hän rakastaa hellyyttä ja läheisyyttä ja jakelee niitä itsekin auliisti. On kova halailemaan ja pussailemaan. Puhuu todella kauniisti ja päräyttää yhtäkkiä kesken lastenohjelmien Äiti mää niiiiiin rakastan sua. Ihmettelee sitten, jos äiti joskus noina yllättävinä hetkinä hieman niiskuttelee… Mun maailman rakkain ♥.

Minkäslaisia 3–4-vuotiaita teillä? :)