Voi miten nauratti osa näistä M:n kuvista! Ei tunnistaisi samaksi lapseksi monestakaan kuvasta, ei varsinkaan noista ensimmäisten viikkojen kuvista. Aivan valtavasti muuttuu kasvonpiirteet ensimmäisen vuoden aikana, hämmästyttävää suorastaan. Katselin näitä kuvia illalla ja mietin haikeana, kuinka tämä 16 kuukautta on ollut kuin yksi nopea pyrähdys.

Tässä harvinaista kuvamateriaalia: meidän poikamme tutti suussa :D

Tuossa tuttikuvassa ikää alle kolme viikkoa; silloin kävi pari kertaa niin, että tutti pysyi suussa…

Näissä kuvissa ikää parista kuukaudesta kolmeen kuukauteen. Oli se sellainen hymypoika jo silloin! ♥

Posket on pysyneet alusta asti ihanan pehmeinä ja pulloisina :).

Tässä ensimmäisellä kotimaanlomalla Oulussa:

Muistan, miten hän jo tuolloin viiden kuukauden ikäisenä hoksasi, että nyt ei olla kotona ja aivan villiintyi isossa sängyssä lelujensa kera!

Tätä seuraavaa kuvaa (tosin enpä juuri noita muitakaan…) en voi koskaan katsoa neutraalisti. Valtava rakkausryöppy iskee sydämeen ja tekee mieli haukata noista täydellisen pyöreistä syysomenaisista poskista! Tuostakin jo vuosi aikaa, ei voi olla totta! Ja tuo valkoinen pupuhaalari, voi niisk! Se oli niin ihana ja kaikki mummelit sitä kaupassa aina hipelöivät. Se oli meillä parissakin eri koossa.

Ja sitten nämä pienet ystävykset viime joulun alla ♥ Pienet kaverukset -postauksessani lisää kuvia näistä hetkistä. Siinä kuvatessani meni useampikin roska silmään!

Voi, pulkkakelejä odotellessa! Tarvitseekohan poika jo isomman pulkan vai mahtuukon jalat vielä tuon selkänojallisen pulkan kyytiin, hmm…

Tässä tomerana ensimmäistä kertaa pääsiäiskokolla:

Ja tämä kuva – näyttää niin erinäköiseltä tuossa lyhyessä tukassa :D.

Tässä sitten jo vuoden ikäisenä: (enää ei muuten mahdu tuo jalka tarjottimelle, vaan tätä nykyä se pysyy lähes siellä missä kuuluukin…)

Tässä vielä elokuinen otos, kun vietimme Rannalla oman perheen kesken -postauksestani tuttua rantapäivää. Elokuu oli niin ihana; aurinkoinen, lämmin, kesäinen ♥

Oi voi, miten pärjäisimmekään ilman kuvamuistoja!

Oivalsin tänään yhden asian. Itsestäni. Ehkä ensimmäistä kertaa poikani syntymän jälkeen en pode yhtään huonoa omaatuntoa siitä, että vein hänet tänään aamupäivällä hoitoon vanhemmilleni koko päiväksi, tarkoittaen noin kuutta tuntia. Syy hoitoonviemiselle on se, että ehtisin tekemään blogitöitä rauhassa ja ajan kanssa. Pyöritteleekö joku tässä kohtaa silmiään? Siis viedä lapsi hoitoon, että voi tehdä blogia? Eikö sitä nyt voi tehdä milloin vain, vaikka lapsen päiväunien aikaan tai illalla, kun lapsi käy yöunille?

Toki voisi ja 99 % ajasta teeenkin blogiin liittyviä asioita pojan päiväunien aikana. Hän ei kuitenkaan tirsota päivisin mitään kolmea tuntia, ei kahtakaan, joten koskaan en voi tietää, onko aikaa puoli tuntia vai tunti, joskus ehkä jopa puolitoista tuntia! Hän käy yöunille klo 20.30-21.00 välillä, jonka jälkeen olen itse jo melkoisen väsynyt. Kesällä jaksoin kirjoitella blogia vielä tuohon aikaan, sillä silloin oli valoisaa. Nyt kuitenkin pimeä vuodenaika on täällä ja meidän äitien on tärkeää saada riittävästi unta. Olenkin nukahtanut lähes joka ilta jo kymmenen jälkeen. Nukkunut aamulla seitsemään tai puoli kahdeksaan, jolloin poika yleensä herää. Myös vanhempien on tärkeää viettää säännöllisesti yhteistä aikaa ja siihen on mahdollisuus ainoastaan iltaisin ja jos silloin istun koneella blogin ääressä niin… Näitä ajatuksia olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina, miettinyt ajankäytön jakamista.

En pidä blogia vähäpätöisenä, sillä se on tällä hetkellä tärkein tulonlähteeni ja sen ansiosta voin hoitaa poikaamme kotona. Blogin ylläpitämiseen ei kuulu ainoastaan tämä, että istun tässä näpyttelemässä tätä tekstiä. Tähän kuuluvat yhtä olennaisena osana myöskin valokuvien ottaminen, niiden siirtäminen koneelle, käsitteleminen ja siirtäminen blogiin, kommentteihin vastaaminen, sähköpostiliikenne ja usein myös päällä on jonkinmoisia yhteistyökuvioita, jotka myöskin vievät aikaa. Toki blogin rinnalla aikaa vievät myös ne arkiset askareet kuten kotityöt ruuanlaittoineen ja siivouksineen, kissojen hoitaminen ja sitten itse lapsi :).

Poika on ollut isovanhemmillaan hoidossa aina silloin tällöin eikä hän ole vielä kertaakaan jäänyt heidän luokseen itkemään. Minun ei ole koskaan tarvinnut jättää itkevää lasta taakseni, joten se on ollut kyllä suuri helpottava tekijä. Yökylässä poika on ollut kaksi kertaa: yhden yön sekä huhtikuussa että toukokuussa. Poika on molemmilla kerroilla jäänyt hoitoon täysin tyytyväisenä ja innokkaana, minä olen itkenyt :D. Päiväsaikaan voin jättää hänet hoitoon itkemättä ja ilman omantunnontuskia, mutta nuo yökyläilyt on asia erikseen. Miten teillä muilla? Meneeköhän tämä mulla ajan kanssa ohi..? Vai joudunko tästä eteenpäin aina kieltäytymään kaikista tuonkaltaisista menoista..? Kurkkua kuristaa ajatuskin yökylästä, vaikka tiedän, että poika on hyvissä käsissä ja nauttii olla mummolassa. Silti se oma ikävä on niin kovin vahvana mielessä ja noina kahtena kertana olen vain odottanut, että olisipa jo seuraava päivä, jotta saan pojan kotiin :D. On niin ihanaa käydä nukkumaan, kun voi siinä samalla tarkistaa, että pojalla on sukat jalassa ja unikaveri ihan vieressä. Silittää pientä päätä ja kuiskata hyviä unia. Puhumattakaan siitä tuhinasta, jota saa yöllä herätessään kuunnella ♥.

Onko jollekin muullekin yökylään vieminen yhtä tuskallista vai olenko omituinen poikkeustapaus?