/

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon! 

/

Lasten suusta -juttuja on usein mukava lukea. Näin Facebookissa erään kiertävän tarinan, jossa on tarkoituksena kysellä lapselta erinäisiä asioita hänen äidistään ja jakaa sitten lapsen vastaukset sellaisinaan sanasta sanaan. Ajattelin kysäistä nuo samat kysymykset esikoiseltani! En ollut vielä aiemmin häneltä tämäntapaista testannutkaan, joten odottelin vastauksia innolla. Ja olipa meillä ennen iltapalaa mukava jutustelutuokio, naurulta ei voinut välttyä! Etenkään silloin, kun sain vastauksen kysymykseen numero 15! :D Lapsi ei tokikaan aina ymmärtänyt miksi nauran, joten yritin pidätellä pahimpia tyrskähdyksiäni… (Kuvituksena pari kesäistä kännykkäräpsyä, ensimmäinen esikoiseni ottama.)

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
– Että mää oon ihana. Ja että lähetään kauppaan.

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
– Se että annetaan nimipäivälahja.
(Nimpparit oli neljä päivää sitten, joten tuoreessa muistissa :D)

3. Mikä tekee surulliseksi?
– Se että äitiä lyyään niin ku vasaralla (kuopus löi hetkeä aiemmin…).

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
– Kutittamalla.

5. Millainen äitisi oli lapsena?
– Kiltti.

6. Kuinka vanha äitisi on?
– Öö ai niin ku nyt vai. En tiiä. Se oli aika vaikee. Kerroppa.

7. Kuinka pitkä äitisi on?
– 40 senttiä pitkä.

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
– Myyä koruja.

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
– Leikkii N:n kaa.

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
– Koska se saa rahaa. Enkö tiiä hyvin näitä. Tuo oli aika helppo.

11. Missä äitisi on tosi hyvä?
– Muistakko ku me pelattiin sitä puupeliä ja sää voitit mut. Sää oot siinä hyvä.
(= Puinen muistipeli.)

12. Missä äitisi ei ole niin hyvä?
– Afrikan tähessä.

13. Mitä äitisi tekee työkseen?
– Myy helmiä.

14. Mikä on äitisi lempiruoka?
– Pinaattikeitto.
(No ei ihan :D)

15. Mikä satuhahmo äitisi olisi?
– Noita.
(APUA! HAHHAH :D :D :D)

16. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
– Yleensä mennään saunaan. Ja poreisiin. Niin ku eilen.

17. Mitä on samaa sinussa ja äidissäsi?
– Ku meillä on nyt mustat vaatteet, kato!

18. Mitä eroa meissä on?
– Mulla ei oo niin pitkää tukkaa.

19. Mistä tiedät että äitisi rakastaa sinua?
– Koska sää oot synnyttäny mut.

20. Mikä on äitisi lempipaikka?
– Sun työhuone.

Loppuko ne kysymykset jo?
– Joo, oisko pitäny olla lisää?
Joo vaikka kymmenen!
(Keksin muutaman lisää…):

21. Mikä on äitisi lempiväri?
– Valkoinen ja pinkki.

22. Missä äitisi on syntynyt?
– Mummulassa.

23. Mitä äitisi pelkää?
– Ku mää salaa puen asun ni sää säikähät niin ku ko mää puin sen merirosvoasun.

 

Pitääpä joku ilta esittää samat kysymykset esikoiselle isästään! :)

/

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: PikkuVanilja

Uskaltaisinko sanoa jopa näin: ihanin putiikki, josta olen lapsillemme vauvajuttuja etsiskellyt ja hankkinut, on PikkuVanilja! Ei vain verkkokaupan yleisilmeen, vaan myös aivan ihanien tuotteiden ja Martinan lämminhenkisen sekä ainutlaatuisen asiakaspalvelun vuoksi! Ilomielin tein hänen kanssaan yhteistyötä esikoisemme vauva-aikana ja erittäin mielelläni teen hänen kanssaan yhteistyötä nytkin!

Tein yhteistyön merkeissä PikkuVaniljaan tilauksen jo viime syksynä ja olemmekin tässä ahkerasti noita tuotteita testailleet. Mietin, että kaikki valitsemani tuotteet taisivat olla sellaisia, jotka sopivat lahjaideoiksi erityisen hyvin myös sellaiselle perheelle, jolla on jo ennestään lapsia ja heiltä jäänyt säästöön vähän yhtä sun toista. Näille tuotteille on kuitenkin aina käyttöä! Katsotaanpas mitä meille kotiutui:

Ensimmäisenä voisin mainita kuvassa näkyvät, kauniin sävyiset Baby’s Only -Classic-huivit. Nämä toimivat varmasti kivasti osana asuja tulevina kevät- ja kesäpäivinä, jopa kuolalappuinakin, pieni kun tekee täällä hampaita ♥. Ei ole aina sitten paita tai body ihan märkänä, vaan voi vain vaihtaa huivia/kuolalappua. Ovat ihanan pehmoista materiaalia!

Molemmille pojille tuli ensimmäiseksi yhteiseksi talveksi tilattua samanlaiset Line Biagio -tupsupipot! Ne ikuistin myös joulun 2018 kortteihimme, jotka lähtivät osalle ystävistä ja sukulaisista. Tämä kuva ei päätynyt kortteihimme, on vain yksi reilusta sadasta otoksestani :D. Huh oli se hikistä hommaa kuvata vauvaa ja neljävuotiasta (joka ehti kysyä about 79 kertaa, onko jo valmista..), vieläkin hikoiluttaa!

Ja sitten tuo ensimmäisessäkin kuvassa näkyvä voidepurkki, jota hamstrasin heti kaksin kappalein – molemmille pojille omansa! Se on kuitenkin ollut niin riittoisaa, että toinen purkki on vielä avaamaton ja hyvä niin! Tämä voide on luomulaatuinen Shea-voide ja vauvelin ilme ja ote kertoo kaiken tarpeellisen:

Todellakin; noin tärkeä tuosta voidepurkista on tälle äipälle tullut! Supertuotteita kaikki nämä, jotka ovat niin monikäyttöisiä, että niitä voivat käyttää vaikka kaikki perheenjäsenet! Menneen talven aikana olen käyttänyt tätä esikoisella pakkasen puraisemiin poskiin ja kuopuksella kuolan kuivattamiin poskiin. Tällä on siis käyttöä ympäri vuoden!

Ison peukun saa myöskin paketista kuoriutunut laadukas ja superpehmeä Baby’s Only -potkupuku/pyjama, joka oli meillä suurimmaksi osaksi yövaatekäytössä. Välillä sitä käytettiin toki myös päiväsaikaankin. Tehtiinpäs kerran neuvolareissukin tällä harmaalla asulla! Useista pesuista huolimatta ei ehtinyt kulua yhtään! Harmillisesti on toki nyt jo käynyt pieneksi…
Yksi helistinkin oli pienelle hankittava; kaunis Baby’s Only -rengashelistin elefantin muodossa. Tämä oli niitä ensimmäisiä leluja, joihin vauvan oli itse helppo tarttua muutama kuukausi takaperin!

Sain tuotteiden mukana myös ihanan kirjayllätyksen! Meidän Suloinen tarina sinusta -vauvakirjamme sai kaverikseen pari muutakin kauniin valkoista kirjaa…

Suloisia hetkiä -kirjan, jota voi käyttää vaikka vieraskirjana vauvan juhlissa (hänen ristiäispäivänään meillä ei vielä tätä ollut) – taidetaan laittaa kirja kiertämään N:n yksivuotissynttäreillä heinäkuussa! ♥ Tämän kirjan lisäksi paketista löytyi Viisi vuotta kanssasi -kirja, joka on idealtaan jotenkin aivan liikuttavan ihana! Kirjassa on muutama rivi vuoden jokaiselle päivälle viiden vuoden ajan! Itse olen raapustellut tähän hauskoja juttuja aina sieltä täältä, kun olen muistanut ja ehtinyt. Ei haittaa, vaikka en ehdi täyttää kirjaa päivittäin – voihan se olla käytössä vaikka vuosikymmenen tai ylikin! Sinne voi raapustella muistoja veljesten ensimmäisiltä yhteisiltä vuosilta. Voin vain kuvitella, miten valtavan arvokas kirjasta myöhemmin tuleekaan! Näitä päiviä ja hetkiä kun ei saa koskaan takaisin ja ne tuntuvat unohtuvan aivan liian pian tässä arjen kiireessä ♥.
Kaikki nämä kolme kirjaa ovat Elina Linnolahden käsialaa.

Mutta katsokaapas tuon kuudennen kuvan poskia – onko edes olemassa mitään ihanampaa?