Viime päivinä olen valmistanut tilauksesta erilaisia lahjoja lastenhoitajille! Tulikin mieleeni, että jos teillä on tapana antaa lastenhoitajille (lastentarhanopettajille, kerhotädeille yms.) kesäloman alkaessa pieni muistaminen, niin MioSa. designin valikoimasta löytyy kivoja vaihtoehtoja! Jotain pientä puuhelmistä, kuten pyyhenipsuja (5 €/kpl) tai avaimenperiä (lahjapakkauksen kera hinnat alkaen 6,50 €/kpl). Puuhelmiavaimenperiä valikoimissa onkin useampaa erilaista.

Kolmen puuhelmen avaimenperissä sävyt menevät siten, että pastellisävyisen pallon kaverina on aina joko musta ja valkoinen pallo tai sitten valkoinen ja puunsävyinen pallo. Näiden kombojen mukaan määräytyvät sitten mokkanauhojenkin sävyt (musta tai puuteri).

lahjoja lastenhoitajille

Tai miksei myös kauniit puuhelmikaulakorutkin olisi mieluisia lahjoja lastenhoitajille!

lahjoja lastenhoitajille

Kaulakoruissa on valkoinen mokkanauha, jonka pituus on 80 cm. Niskassa solmu. Kaulakorun puuhelmien sävyt voi itse valita (esim. lapsen lempivärien mukaan), näissä kuvissa muutamia sävyesimerkkejä. Kaulakorut toimitetaan tyylikkään yksinkertaisissa lahjapakkauksissa, hinta 15,90 € (sis. ALV 24 %).

lastenhoitajille

kaulakoru

Näitä tuotteita voi tilata minulta joko sähköpostitse allyouneediswhite@hotmail.com tai sitten MioSa. designin Facebook-sivujen inboxin kautta. Tervetuloa muuten seuraamaan MioSa. designia Facebookiin – sivuilla starttaa lähiaikoina kiva kisakin! :)

Kesä ja kesäkuu ovat täällä!

(Ja minä, minimuotoisen blogiloman jälkeen!)

Niin upeita ilmoja on nyt viime päivinä ollut, että olemme siirtyneet ihan täysin terassille. Kaikki ateriatkin tulee nautittua ulkona, mansikkaisia välipaloja myöten. Poika ei voi millään haukata pientäkään palaa mansikasta, ennen kuin siitä on karsittu kaikki vihreä pois :D. Kuvissa meneillään pieni perkkaamisoperaatio. Se on tarkkaa puuhaa!

Otin muutaman kuvan terassimme alkukesän lookista – kuvia luvassa ehkä jo tänään iltasella! Nyt päivän puuhien pariin. Mahtavaa alkanutta kesäkuuta!

Satuin yhtenä päivänä näkemään ohjelman Iso-Britannian kuninkaallisista. Siinä vertailtiin mm. Kuningatar Elisabetin sekä Prinsessa Dianan tapaa olla äitinä. Kun kuningatar oli jollain edustusmatkalla ja palasi sieltä kotiin, hän ei juurikaan noteerannut poikaansa, Prinssi Charlesia. Vanhalta kuvanauhalta näkyi, miten hän kevyesti sipaisi poikansa päätä ja sen jälkeen käänsi tälle selkänsä, kuten kenelle tahansa muulle tervehtimään tulleelle. Seuraavassa videopätkässä näkyi Prinsessa Dianan kotiinpaluu. Poikansa olivat häntä vastassa. Hän pudotti kaikki käsissään olevat laukut maahan, polvistui ja otti poikansa vastaan avosylin leveästi hymyillen ja halasi lapsiaan tiukasti ja pitkään. Näytti siltä, kuin koko muu maailma olisi kadonnut heidän ympäriltään. 

Minua liikutti hirmuisesti se Dianan ja poikiensa jälleennäkeminen. Oivalsin, että olen hyvin samantapainen äiti pojalleni. Rakastava, lempeä ja sellainen, joka ei säästele tunteidensa osoittamista, vaan jakaa rakkautta ja hellyyttä anteliaasti ja aina kun siltä tuntuu, sillä näitä asioita ei tule säästellä. Samalla kuitenkin vedän rajat ja olen joissain asioissa aika tiukkakin äiti/kasvattaja. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsille pitää pienestä pitäen opettaa, mikä on oikein ja mikä on väärin. Lapsi ei ole pieni aikuinen, vaan hän kaipaa aikuisen, oman vanhempansa (ei hoitotätiä tai myöhemmin opettajaa…) opettamaan, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Hänellä ei ole samanlaista ymmärrystä asioista kuin aikuisella, sillä lapsen aivot ovat täysin erilaiset kuin aikuisen ihmisen aivot. Uskon myös vahvasti siihen, että rajat luovat lapselle turvaa.

Toivon, että saan muodostettua itselleni tietynlaisen auktoriteetin, jota lapsi kuuntelee ja tottelee. Ääntä ei tarvitsisi korottaa eikä varsinkaan mitään fyysisiä kuritustoimia käyttää, etenkään jälkimmäistä en hyväksy. Lapsi uskoisi jo tietystä äänensävystä tai ilmeestä, että nyt mennään liian pitkälle. Kahden vuoden kokemuksella tuntuu, että usein olen tuossa onnistunutkin, mutta välillä on toki niitä asiaankuuluvia kausia, kun korvat ovat vain koriste :). Ja tottakai on ihan tervettä ja normaalia sekin, että vanhempikin menettää joskus malttinsa ja korottaa ääntään. Se on aitoa ja mielestäni lapsen on hyvä nähdä sellaistakin eikä mitään teeskenneltyä viilipyttymäisyyttä. Kyllä lapsi sen kestää! Jos lapsella välillä kiehahtaa niin miksei aikuisellakin?

Uskon, että kun lapselle opettaa jo pienestä asti mitä saa ja mitä ei saa tehdä eikä anna hänen saada kaikkea tahtomaansa, oppii hän sietämään myös pettymyksiä elämässä. Sehän on valtavan tärkeä taito! Ei lapselle voi mielestäni opettaa, että hän saa mitä haluaa, vaikka sitten itkupotkuraivarilla. Olimme tässä jokin aika sitten eräässä ravintolassa syömässä eikä poika olisi millään halunnut istua pöydässä; hänen mielestään olisi ollut paljon hauskempaa juoksennella pitkin ravintolaa. Niinpä hän huusi tuolissaan naama punaisena minun ja miehen istuessa vieressä ihan tyynen rauhallisina. Omakin naama taisi olla välillä aika punainen, mutta ajattelin, että nyt ei anneta periksi. Useat ihmiset kääntyivät tuijottamaan; osa jakoi myötätuntoisia katseita, osa sellaisia, joista näki heidän miettivän miksi tuolla tavoin itkettävät lasta. Vartin verran oli aika hikiset oltavat, sitten lapsi huomasi, että tämähän on turhaa ja itku/kiukuttelu loppui kuin seinään. Teki mieli läpsäistä miehen kanssa yläfemmat: me hoidettiin se, me näytettiin, että huutamalla ei saa tahtoaan läpi. Muiden arvostelevista katseista huolimatta.

Miten kummassa usein niin monella vieraalla ihmisellä tuntuu olevan tilanteesta sellainen käsitys, että lapsi on oikeassa ja vanhemmat kohtelevat häntä huonosti itkettämällä tätä ihan turhaan? Miksi ihmiset muuten sillä tavalla ylipäätään tuijottavat? Ymmärrän, että katsotaan kerran tai maksimissaan kaksi, mutta jos vartin aikana lähes kymmenen kertaa? Eivätkö luota siihen, että lapsen omat vanhemmat tietävät mitä tekevät eivätkä varmasti tahallaan lastaan itketä? Vai pitäisikö kiukuttelevan lapsen kanssa aina poistua paikalta?

lastenhuone

Tähän asti olemme olleet miehen kanssa hyvin samoilla linjoilla kasvatukseen liittyvistä asioista. Siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Tosin tähän mennessä se on ollut ihan helppoakin, sillä tämänikäisen lapsen kohdalla nuo asiat ovat vielä suht selviä ja on helppo miettiä, mikä on kiellettyä ja mikä ei. Tuo kuitenkin jonkin verran jännittää tulevaisuutta ajatellen; alkaako linjamme rakoilla? Olemmeko parin vuoden päästä jo eri mieltä siitä, mikä on kiellettyä ja mikä ei? Miten ne asiat sitten ratkaistaan?

Olen itse sitä mieltä, että toisen auktoriteettia vanhempana ei saa murentaa lapsen kuullen. Eli jos mies komentaa poikaa jostain ja itse olen sitä mieltä, että komentaminen on turhaa, minun ei pitäisi sanoa sitä miehelle lapsen kuullen. Ja tietysti myös toisinpäin; miehen ei tulisi murentaa minun auktoriteettiani. Onko teillä ollut tämänkaltaisia tilanteita, miten olette ne ratkaisseet? Uskon, että jossain määrin tuollaista tapahtuu varmasti ihan joka perheessä ja se on ihan normaalia, mutta kunhan siitä ei tule mikään säännöllisesti toistuva tapa… Tämähän pätee myös muihin läheisiin: isovanhempiin, setiin, täteihin jne. Sieltäkin suunnalta saattaa joskus kuulua ”ei saa komentaa” tai muuta vastaavaa ja yhtä huono tapahan se on silloinkin.

Löysin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen hyvän artikkelin tästä aiheesta, jos joku haluaa käydä lukaisemassa. Artikkelin löydät tästä linkistä. Hän kirjoittaa tosi tärkeää asiaa, mm. näin:

Ei tarvita preussilaista yksimielisyyttä, ei tarvitse olla rautaisesti samaa mieltä. On hieno juttu, jos lapsi saa kokea vaikkapa äidin sanovan isälle: ’Hei, eiks toi nyt ole vähän turhan tiukkaa?’. Isä pysähtyy: ’Okei, voit kyllä olla oikeassa, pehmennetään seuraamusta’. Lapset näkevät konfliktin ratkaisuja, sen miten neuvotellaan silloin, kun on kaksi keskenään erimielistä osapuolta.

Eli eri mieltäkin voi kasvatusasioista olla, mutta sopuisasti. Tuon kun sitten aikanaan itsekin muistaisi :D. Haluan itselleni tänne talteen myös psykiatri Ben Furmanin artikkelin ”Kunpa lapsia kasvatettaisiin yhtä nätisti kuin koiria”. Itse pyrin kohtelemaan poikaa siten, että huomioin tosi ahkerasti hänen hyvää käytöstään ja jakelen siitä kehuja, mutta huonoa en huomioi. Toki komennan, jos sellaiselle on tarvetta, mutta muutoin yritän välttää sellaista tapaa, että huomion saisi huonolla käytöksellä. Helposti voi käydä niin, että kun homma menee putkeen, ollaan tyytyväisiä, mutta hiljaa itsekseen. Tässä on itsellänikin vielä petraamista, että säännöllisesti kehuisin jälkeenkinpäin pojan hyvää käytöstä eri tilanteissa. Selvästi näkee, että hän nauttii siitä, kun häntä kehutaan ja tulee usein sen päätteeksi halaamaan ♥.

Olen pariin otteeseen ollut todistamassa tilannetta, jossa vanhempi istuu leikkipuiston laidalla kännykkää näpytellen ja lapsi leikkii tyytyväisenä itsekseen. Lapsi saattaa välillä huudahtaa katso isi! ja isi murahtaa jotain, mutta ei nosta kunnolla edes katsettaan lapseen. Lasta harmittaa, se on selvä. Hän tietää, että saa isänsä huomion tekemällä jotain kiellettyä ja saattaa vaikka tönäistä hiekkalaatikon pienintä niin, että tältä pääsee itku. Silloin isä nousee nopeasti puistonpenkiltä ja komentaa lastaan tiukasti. Lasta, joka alunperinkin oli vain sitä huomiota vailla. 

Mutta lyhyesti tiivistäen taidan noudattaa hyvin yleistä rajoja ja rakkautta -kaavaa, huomattava paino kuitenkin jälkimmäisellä, sillä kaikkein tärkeintä on, että aivan jokainen lapsi tuntee olonsa rakastetuksi ♥.