Heräsin tänään niin ihanasti, etten muista moista hetkeen tapahtuneen! Nimittäin se tapa herätä oli jotain niin ainutlaatuista. Heräsin pienen poikani sanoihin äitin kainaloon haluaa. Voi rakas pieni, äitin sydän ihan pakahtui ♥. Tuo sai jotenkin pysähtymään ja miettimään näitä kotiäitipäiviäni. Kuinka pitäisi muistaa nauttia joka hetkestä, mutta koska on täysin inhimillistä joutua arkikiireiden imaisemaksi, ei sitä vain aina muista. Hyvä, että näitä hetkiä tulee kuitenkin aina silloin tällöin näistä niin ainutlaatuisista päivistä muistuttamaan. Sillä vielä, ja aivan liian pian, tulee se päivä, kun tuo pieni poikani on jo isompi poika, joka ei tosiaan halua aamulla ensimmäiseksi äitin kainaloon.

Vaikka päivä alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, en oikein saanut tästä päivästä kiinni. Väsytti ja laiskotti ihan valtavasti eikä sadesää auttanut asiaa sitten yhtään! Haahuilimme olohuoneen ja pojan huoneen väliä pyjamissa lähes aamukymmeneen, kunnes sanoin pojalle, että nyt me lähdetään postin kautta kaupungille. Kiitos MioSa. designin ja tilauksienne, reittimme kulkee useita kertoja viikossa postin kautta. Aina kun kysyn pojalta, että arvaas minne nyt lähdetään, saan lähes poikkeuksetta vastaukseksi postiin! :D Että muutama postireissu on tullut tehtyä… Niin tänäänkin ja postista suuntasimme sitten ruokakauppaan, josta bongasin nuo aivan ihanat pionit ja nehän oli pakko ostaa! Matkan varrella saimme seuraksemme myöskin ystäväni ja hänen tyttärensä ja niin suuntasimme kaikki yhdessä lounaalle. Vielä mansikkakojun kautta kotiin ja nyt poika unilla ja minä tässä cappuccinokuppi vieressäni. Tästä päivästä tulikin oikein mukava, vaikka alku niin kovasti kangertelikin. 

Laiskotti aamulla niin, että en jaksanut lähteä pojan kanssa isomummolaankaan (en ollut mummulle sitä kyllä vielä etukäteen luvannutkaan). Vierailun sijaan soitin hänelle ja sanoin, että tulemme taas ensi viikolla käymään. Hieman omatunto soimasi kun jäi perinteinen viikkovierailu välistä, mutta mummu vaikutti puhelimessa ihan iloiselta ja jäi tyytyväisenä ensi viikkoa odottamaan. Hän nauttii suunnattomasti, jos vain puhelimenkin välityksellä kuulee M:n kuulumiset. Mummu kysyykin joka puhelussa (joita kertyy viikon aikana kolmesta viiteen), että mitä M:lle kuuluu. Tänään taisi kysyä ensimmäistä kertaa, että mitäs sulle kuuluu. Olin niin äimänä, että sopersin vain jotain ympäripyöreää työjutuista :D. Sitä on niin tottunut kertoilemaan vain tuon pienen kuulumisia ♥. 

Hyvää viikonloppua!

Ilman huono äiti -fiiliksiä ei äitiydestä selviä. Sitä on turha yrittääkään. Mutta kun ne osuvat kohdalle, ei se kivaltakaan tunnu.

Tämä varmasti kuuluu tähän ikään, joku kausi? Nimittäin poika vaatii lähes kaikkeen äitiä, usein todella sydäntäsärkevällä itkulla höystettynä. Vähän väliä kuuluu äiti laittaa lastenohjelmia (hakee kaukosäätimen isänsä kädestä minulle), äiti syliin (pyrkii syliin, kun tietää, että isänsä vie iltapesujen kautta nukkumaan)… Nukkumaan käydessä hirveä itku, sillä mies tapaa hoitaa pojan yöunille viemisen, jotta itse voin tehdä vielä töitä eikä minun tarvitse nukutushommien jälkeen enää niitä aloittaa ja kukkua niiden parissa iltayhteentoista!

Yhtäkkiä kuin salamaniskusta hän on alkanut vaatimaan minua kaikkeen (tuo nukutustouhu nyt uusimpana viime viikolta). Toissailtana en mennyt makuuhuoneeseen, vaikka kuulin hänen itkevän, vaan tein töitä. Ajattelin, että hän ei mitenkään vahingoitu, sillä on isänsä kanssa eikä häntä ole hylätty. Eilen illalla en enää kyennyt samaan. Alle viiden minuutin kuluttua luovutin ja menin makuuhuoneeseen: pojan itku loppui saapuessani kuin seinään, mutta siellä hän vielä nyyhkytti ja sanoi äiti paapii siinä, näyttäen meidän sänkyämme. Otin hänet syliini ja halasin ja kerroin, kuinka maailman rakkain hän minulle ja isälleen on. Niin onnellisena painoi pieni päänsä tyynyyn ja alkoi laulamaan kanssani unilaulua. Olen jo yli vuoden verran laulanut aina päivä- tai yöunille mennessämme aa tuuti lasta, kissa tuli vastaan, kissa se hyppäsi kiikun laidalle, tuuditteli lasta. En tiedä ehkä mitään suloisempaa kuin pienen poikani laulamassa mukana pienin muunnoksin: Aa tuuti lastaan, kissa tuli vastaan, kissa se hyppäsi kiikun laidalle, tuuditteli lastaan. :D ♥

Tuon jälkeen laulamme vielä Sininen uni, yhdessä tottakai. Poika muistaa välillä sanat paremmin kuin äiti, hahah! Laulun jälkeen olen ihan hiljaa ja makoilen sängylläni (jos homma venyy, katson tabletilta Emmerdaleja…). Jos hän pomppii sängyssään tai seisoo, sanon nyt M paapitaan ja se yleensä riittää.

Huomasin, että jollain tavalla molemmista tavoista tuli sellainen paska äiti -fiilis. Siitä, kun en mennyt ja hän itkien huusi äiti tulee. Olipa välillä kuulemma jatkanut lausetta sanoen äiti tulee auttamaan M:a. Ja siitä, kun hän joutui käymään pahalla mielellä nukkumaan. Eilen taas siitä, kun tein tyhmän epäjohdonmukaisesti. Annoin vallan lapselle ja hypin hänen pillinsä mukaan. Mutta onko tämä sittenkään sitä; jos tämä onkin jokin kausi, kun vain tarvitsee minua jotenkin erityisen paljon? Onko teillä vastaavia kokemuksia? Kääntyvätkö osat joskus toisinpäin, että äidin sijaan kelpaa vain isi? Kaveripiirin kokemusten perusteella voisin sanoa, että tytöille tulee isäkausia ja pojille äitikausia (en siis yleistä, vaan totean asian olevan näin oman kaveripiirini kohdalla). Ajattelin, että jotenkin niin kohtalon ivaa tämä: olen viikonloppuna lähdössä ystävieni kanssa iltaa viettämäään: ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuoteen ja pojalle iskee tällainen kausi juuri nyt… Ei ainakaan paska äiti -fiiliksiäni vähennä! Halusin tässä myös kysyä, että millaisia kokemuksia teillä on tämän asian tiimoilta koettu?