Nyt olemme pikkuhiljaa tulleet tilanteeseen, jossa olemme alkaneet kaipaamaan erilaisia tapoja sekä pojan päiväunille että yöunille käydessä. Taapero nukahtamaan yksin – siinä seuraava tavoite! Tällä hetkellä se tuntuu erittäin kaukaiselta asialta… Normaalisti minä vien hänet päiväunille ja nykyään myös yöunille. Aiemmin pojan yöunille viemisen hoiti mies, mutta jokunen kuukausi takaperin tähän tuli pojan vaatimuksesta muutos, kuten Kun vain äiti kelpaa -postauksessani kerroin. Kaiken kukkuraksi juhannuslomamme jälkeen hän on alkanut kaipaamaan iltanukuttajikseen molempia vanhempiaan, sillä reissussa hän nukahti aina meidän väliimme. Eikä viikonloppuloma Uumajassa myöskään auttanut asiaa… Tähän emme ole kuitenkaan suostuneet ja tuo ”vaatimuskin” on oikeastaan nyt vähitellen unohtunut.

Kun on pojan nukkumaanmenoaika, laitan hänet sänkyynsä halin ja pusun kera, jonka jälkeen hän nappaa unikaverinsa kainaloon. Tämän jälkeen laulan hänelle unilaulun ja jään sitten omaan sänkyyni makoilemaan ja odottamaan, että hän nukahtaa. Tämä ihan siitä syystä, että lapsen ei tarvitsisi itkeä itseään uneen, sillä hän vaatii jomman kumman vanhempansa lähelleen, kun nukahtaa. Minulla ei ole sydäntä kuunnella sitä hysteeristä huutoitkua, joka seuraa, jos/kun hän jää huoneeseen ja sänkyynsä yksin nukahtamaan. Hän nukkuu siis edelleen Stokken sängyssään laidat paikoillaan eikä ole mitenkään protestoinut sitä vastaan. Sänky on myös sen verran reilun kokoinen, että tämä ratkaisu on edelleen hyvinkin mahdollista. 

Mutta nämä nykyiset nukkumaanmenorituaalit… Miten olemme tulleet tähän nykyiseen tapaamme? Se on oikeastaan ollut sekoitus monta eri asiaa: mukavuudenhalua, ehkä jopa laiskuuttakin sekä ennen kaikkea pojan itkettämisen välttämistä. Eikä tässä mitään vikaa ole, mutta ei tätä voi loputtomiin jatkaakaan. Useimmiten hän nukahtaa suht nopeasti, 10-20 minuutissa, mutta tällä hetkellä on taas meneillään kausi, kun nukahtamiseen kuluu syystä tai toisesta tunti. Noina hetkinä ajattelen aina, että tämä systeemi ei enää toimi, sillä tuon tunnin olisin voinut tehdä vaikka töitä sängyllä makoilemisen sijaan… Kun laskee mukaan myös päiväunet, menee minulta tätä nykyä nukuttamiseen kaksi tuntia päivässä.

Miksi tästä kirjoitan, on lähinnä se vertaistuki ja vinkit -näkökulma. Muita samassa tilanteessa olevia/olleita? Miten tästä eteenpäin? Meillä ei ole mikään kiire siirtää poikaa omaan huoneeseensa nukkumaan, sillä nukumme kaikki ihan mainiosti samassa huoneessa. Poika porskuttaa yöunia 10,5-11 tuntia eikä päästä ääntäkään (olikohan viisasta mainita tämä…), joten meidän vanhempien uni on katkeamatonta myös. Joskus hän näkee unia ja itkeskelee unissaan, tuolloin ääneni rauhoittaa hänet ja hän nukahtaa uudestaan. En tiedä miten nuo tilanteet menisivät, jos hän nukkuisi omassa huoneessaan. En kuulisi itkuja, sillä nukun korvatulpat korvissa ja tuntuisi muutenkin liian rankalta pyörähdellä öisin toisessa huoneessa, se kun ei ihan makuuhuoneemme viereinen huone ole.

Puolen vuoden takaisessa Pari sanaa äitiydestä -postauksessani tätä aihetta jo hieman sivusinkin ja nyt tämä aihe on sitten ajankohtainen. Olisi melkoisen mahtavaa olla jonain päivänä tilanteessa, jossa poika jätetään omaan sänkyynsä halien & pusujen kera ja hän nukahtaa hetken päästä sinne, omia aikojaan. Itkemättä ja hyvillä mielin! Tuo olisi tavoitteena. Tiedän, että olemme itse tämän tavan pojallemme opettaneet, mutta tämä oli mielestäni ainoa lempeä askel siitä tissille nukahtamisen vaiheesta irti pääsemiseen. Tosin olihan tuossa välivaihekin: syliin nukahtamisen vaihe :D. Tämä, jossa vanhempi on pojan nukahtaessa samassa huoneessa, on sitten ikään kuin kolmas vaihe ja nyt olisikin pikkuhiljaa neljännen vaiheen vuoro, heh! Takaraivossa jyskyttää Supernanny Jo:n ohjeet, jossa vanhempi vain istuu paikoillaan huoneessa ja siirtyy ilta illalta lähemmäksi ovea istumaan, kunnes ei enää jää samaan huoneeseen lapsen kanssa. Onkohan tämä meilläkin edessä… Help!

Täällä on muuten viimeisen parin kuukauden aikana kehittynyt eräänlainen unikaverikausi. Nukkumaan mennessä täytyy haalia puolet oman huoneen tavaroista mukaan! Nämä mukaan, kaikki mukaan on hyvin usein kuultu lausahdus tuolloin. Olemme toistaiseksi saaneet rajattua tuon niin, että nukkumaan tulevat vakiounikamu Väpän lisäksi Bobi-koira (kuvassa) sekä Tessu-koira (puuttuu kuvasta, on nimittäin kohta entinen…). Tessu-koira pomppaa aina yön aikana lattialle, sillä tuo kyseinen pattereilla toimiva koiruus ei varmaan tunnu kovin kivalta selän alla. Aamulla sitä kyllä kaivataan heti, voi pojat mikä muisti! Tuo Bobi-koira on minun vanha (sai vastikään nimen sen varastosta löydettyäni). Sain sen vanhemmiltani potiessani järkyttävää Berninpaimenkoirakuumetta! Olin silloin 20-vuotias :D, mutta Berninpaimenkoiran sijaan sainkin jotain vielä ihanampaa, jonka kuulumisia kertoilen teille jonain toisena päivänä! Nyt jään kuumeisesti odottelemaan teidän kokemuksianne tuohon nukutusrumbaan liittyen… 

Mietin jo viikonloppuna pariinkin otteeseen tätä maanantaiaamua ja taisi se hieman ennakkoon jännittääkin. Tai ei ehkä jännittänyt, ennemminkin mietitytti. Mies palasi tänään töihin kuukauden kesälomaltaan ja tämä kotiäitiarki vaatii taas totuttelua meiltä kaikilta. Myös pojalta, jolla on aika vahva isikausi meneillään. Hän ehti olla aamulla hereillä noin minuutin ennen kuin se kysymys kuului. Missä isi on? Olin varautunut, että saan vastaukseni reaktioksi pettynyttä itkua, mutta ehkä eilinen valmisteluni tuottikin tulosta ja vastaukseni Töissä, kulta kaikuikin pinniksestä takaisin :D. 

Tämä paluu arkeen pakottaa miettimään tätä meidän ns. syyslukukauttamme. Millä saamme taas tämän kotiarjen rullaamaan vuodenvaihteeseen asti? Sillä faktahan on, kuten joku teistäkin eiliseen postaukseen kommentoi, että kotipäivät ovat joskus tasapaksuja, vaikka lasta kotona kiitollisena hoitaakin. Pojalla on nyt ikää kaksi vuotta ja kolme kuukautta ja ensimmäistä kertaa kotiäitiaikoinani olen jonkinmoisessa kankeassa tilanteessa… Syksyn harmaus ja jatkuva vesisade ei näitä päiviä juurikaan piristä, joten jotain muuta on keksittävä! Osaltaan tähän vaikuttaa (onneksi jo loppumaisillaan oleva) flunssakin, veto on jotenkin pois. Mutta käynnistymisvaikeuksia ilmassa ihan selvästi!

Oivalsin, että harrastukset ovat isossa roolissa, sillä ne tuovat päiviimme mukavaa vaihtelua. Totta puhuakseni tänään tuntuu siltä, että minä en enää keksi meille tarpeeksi mielekästä tekemistä kaikkina viitenä arkipäivänä viikossa. En ole sitä tyyppiä, joka viihtyisi kaikki päivät kotona siten, että kodin sisältä poistuttaisiin vain ulkoilemaan/puistoilemaan/lähikauppaan. Kaipaan päiviimme jotain muutakin enkä edes pidä sitä mitenkään ihmetystä aiheuttavana asiana, kun meneillään on kolmas kotivuosi. Tosin olen oikeastaan koko tämän ajan tuntenut näin ja järjestänytkin päiviimme erilaisia menoja kuten ystävien tapaamista, lounastamista muualla, isomummun tai isovanhempien tapaamista jne. Jotain täytyy olla, sillä kotiympyröissä pyörimistä ei määräänsä enempää jaksa. 

Nyt suuntaammekin katseemme pian alkaviin harrastuksiin! Odotamme innolla, että pääsemme taas mm. värikylpyharrastuksen pariin. Perhekerhot starttaavat kesätauon jälkeen, nekin tuovat kivaa lisää viikko-ohjelmaan. Näiden lisäksi käymme välillä uimassa ja tänään soitin myöskin naperomuskareista, jos siellä olisi peruutuspaikkoja vapaana. Poika on niin hirmuisen kiinnostunut musiikista ja laulamisesta, että se olisi varmastikin hänen juttunsa. Harmittaa vain, että emme hoksanneet jo keväällä ilmoittautua. En ole selvästikään vielä sisäistänyt tuota, että ilmoittautumiset hoidetaan jo kuukausia aiemmin! Eipä sitä keväällä vielä syksyä mieti. Mutta odotellaan, joskos vielä mukaan mahtuisimme! Yksi ilmoittautuminen on tänään vielä edessä ja sinne ilmoitan pojan ja miehen, sillä he ovat päättäneet aloittaa yhdessä nallepainin :D. 

Harrastuksia pidän hyvänä asiana, mutta liikaa niitä ei saa olla. Jos poika olisi täysipäiväisesti hoidossa (päiväkodissa), en näkisi harrastuksia lainkaan tarpeellisina. Ainoastaan silloin, jos lapsi niitä itse vaatimalla vaatisi, mutta näin pienet eivät taida sellaista vielä osata. Päiväkotipäivän jälkeen lapsen paikka on mielestäni oman perheensä ja vanhempiensa parissa. Pidän tuota niin itsestäänselvänä asiana, että välillä aivan kauhistuttaa se meno, jossa lasta pitkän päiväkotipäivän jälkeen riepotellaan harrastuksesta toiseen, koska ”täytyyhän sitä jotain harrastaa”. Siis mitä ihmettä! Milloin lapsi ehtii vain olla kotona vanhempiensa seurassa? Viikonloput eivät ole tarpeeksi. On ihan normaalia, että lapsi välillä pitkästyy kotona – täytyyhän sellaisia hetkiä saada kokea! Tässä on taas yksi sellainen asia, josta ajattelen, että näin meillä ei tulla toimimaan (paitsi jos lapsi ihan välttämättä väkisin itse sitä vaatii, mutta sellaisesta lapsesta en ole kyllä vielä kuullut). 

Ei, M ei ole yhtäkkiä kutistunut tuollaiseksi minitaaperoksi – nämä kuvat ovat vuoden vanhoja. Selailin huvikseni viime syyskuussa hänestä ottamiani kuvia ja muistelin, millaista syksyä silloin elelimme. En kuvienkaan avulla kyllä muistanut :D, mutta ainakin mieleen muistui se, millainen murunen hän oli reilun vuoden ikäisenä ♥.

Onko jollain muulla siellä samankaltaisia käynnistymisvaikeuksia? Miltä kotiäitiarki tällä hetkellä siellä suunnalla maistuu? En tiedä, saitteko ajatuksistani kiinni tai osasinko niitä ymmärrettävästi selittää, mutta tällaisia mietteitä tänä harmaana maanantaipäivänä! Ehkä huomenna on jo erilainen fiilis ja jos ei, niin lukaisen läpi teidän arvontapostaukseeni jättämiä kommenttejanne. Aikamoisia aamuja olette kokeneet ja parikin naurunpyrskähdystä on täällä jo niiden ansiosta ilmoille päässyt. Vahingonilo on paras ilo :D.