/

Ei kai se nyt jo tapahdu! Sanokaa, että tämä on väliaikaista ja pian palaamme taas normaaliin päivärytmiimme! Poika on nimittäin nyt näyttänyt vähän merkkejä siitä, että päivällä ei enää nukuta ja päiväunet tuntuvat olevan mennyttä aikaa. Ei vaikka mitä tekisi koko aamun ja aamupäivän, uni ei vain tule. Paitsi autossa… Eli tuntuu kyllä olevan väsynyt (tosin hän ei kitise, ei ole koskaan ollut sellainen), sillä haukottelee ja silmät näyttävät väsyneiltä, mutta kotona ei enää päiväunia suostu nukkumaan. Lähtee kyllä makuuhuonetta kohti eikä kapinoi vastaan ja haalii kaikki unikaverinsa mukaan, mutta päiväunitunti on pelkkää pyörimistä, laulamista ja höpöttelemistä; välillä sängyssä pomppimistakin. Parin viikon ajan on satunnaisesti käynyt näin, eilen oli sama juttu ja tänään taas. Pidämme hänet kuitenkin makuuhuoneessa sen tunnin ajan, jotta saa edes jollain tavalla levättyä eikä hän sitä vastaankaan kapinoi. Tänäänkin 50 minuutin kuluttua alkoi hokemaan Mennäänkö olohuoneeseen, äiti? Aika tarkka sisäinen kello!

Eilen hänen lepohetkensä jälkeen suunnistimme mummuni luokse ja poikahan nukahti autoon heti. Viime viikollakin nukkui päiväunet niinä päivinä, jolloin nukahtaminen tapahtui autossa kotimatkalla. Mutta omaan sänkyynsä ei nukahda, ei millään! Liittyyköhän tämä jotenkin uhmaikään? Sillä kaiken järjen mukaan ei nukahtaisi edes autoon, jos ei kerran sitä unta päivisin tarvitsisi. Ääh, ei näistä varmaan koskaan täysin perille pääse – samaa arvuuttelua vuodesta toiseen :D.

Olkoonkin sitten niin, että olen itsekäs tai muuta vastaavaa, mutta en millään olisi valmis luopumaan tuosta päivän ainoasta omasta hetkestäni! Se on sellainen akkujenlataushetki ja rauhoittumisen hetki (vaikkakin lähes aina töitä tehden) enkä osaa sopeutua sellaisiin päiviin, jolloin sitä ei ole. Ei ole sama asia istuttaa lasta lastenohjelmien ääreen ja nauttia se kahvikupponen siten, ei lähimainkaan! Se hetki vaatii hiljaisen talon ja hyvän omatunnon, että olen tämän hetkeni ansainnut. Miksi näistä ei tule mitään ennakkovaroituksia tyyliin Puolen vuoden kuluttua päiväunet loppuvat, nautithan siihen asti! Olin aivan varma, että M tulisi nukkumaan lähes kouluikään asti päiväunet, kuten kuulemma isänsäkin aikoinaan :D.

Ajattelin, että tässä voivat kissat näyttää hyvää esimerkkiä, mutta ei; ei tehoa sekään! Ja varsinkin tuo nuorempi kattimatti nyt nukkuisi, vaikka talo sortuisi, mutta vanhempi kisuneitinen näyttää häiriintyvän uudesta päivärytmistä ihan niin kuin minäkin… Eikä meitä kyllä innosta ajatus siitäkään, että poika kävisi yöunille jo seitsemän maissa, sillä sehän tietäisi melkoisen aikaista herätystä ja se nyt ei ole meidän kenenkään makuun se! Hänellä on jo pitkään ollut sellainen rytmi, että nukahtaa yöunille klo 20.30 – 21.00 ja herää klo 7 – 7.30.

Tehdäänpäs pientä galluppia: missä iässä teidän lapsenne on luopunut päiväunista – mitä niiden tilalle tuli vai tuliko mitään?

P.S. Huomasithan eiliset blogiuutiseni!

/

Tänään pääsette meidän maanantaimme matkaan eli tältäpäs näyttää yksi arkipäivä meidän kodissamme!

Poika heräsi tänään hieman normaalia aiemmin, kello oli vasta seitsemän. Hän oli nukkunut kymmenen tuntia, kun normaalisti nukkuu lähes 11 ja tunnin päiväunet. Hän kysyy aina nätisti Noustaanko, äiti? tai Mennäänkö olohuoneeseen, äiti? Mitäs siinä muuta voit kuin nousta ylös ja nostaa poika sängystään aamuhalaukseen. Siitä sitten vaippapisteen kautta olohuoneeseen lastenohjelmia katsomaan. Nämä ovat joka aamu ihan vakiotoimet. Tässä kohtaa saa vielä itsekin oikaista ja tänään roudasin jopa peittoni sohvalle :D. Suhteellisen nopeasti siitä saa kuitenkin nousta, nimittäin kissat eivät aina malta odotella sitä, kun mekin pojan kanssa käymme aamiaiselle. Tänä aamuna kissat kuitenkin nauttivat sohvalla makoilemisesta meidän tapaamme. 

Arkiaamumme ovat aina tarkoituksella ihanan leppoisia ja hitaita. Ei kiirehditä minnekään, sillä ei ole tarvetta. Poika saa heräillä kaikessa rauhassa lastenohjelmia katselemalla ja sen jälkeen siirrymme aamiaiselle. Kokemus on opettanut, että aamiaiselle ei kannata mennä puolen tunnin päästä heräämisestä, sillä pojalla ei vain ole vielä silloin tarpeeksi ruokahalua. Tuossa vaiheessa leivästä syödään ehkä pari haukkua. Näin ollen aamiainen on yleensä tunnin kuluttua heräämisestämme. Poika on tuossa vaiheessa ehtinyt katsella puolisen tuntia lastenohjelmia (ei yleensä halua katsella pitempään putkella) ja leikkiäkin jonkin aikaa. Tälle aamulle olin säästänyt uusia leluja, sillä ajattelin, että kun maanantai nyt on maanantai… Viimeviikkoisella isomummuvisiitillämme mummuni halusi ostaa pojalle jotain ja niinpä keksin, että leikkirahat voisivat olla kivoja! Poika kun on aina penkonut melkoisen kiinnostuneena sekä minun että isänsä lompakoita. Leikkirahat maksoivat pari euroa ja pakettiin sisältyi niin seteleitä, kolikoita kuin erilaisia korttejakin. Niiden lisäksi valitsin hänelle oman lompakon, jossa rahoja voi sitten säilyttää. Näiden parissa leikimme aamiaisen jälkeen ennen kuin suuntasimme ulkoilemaan. 

arkipaiva

Tänään oli ihanan aurinkoinen syyspäivä, mutta täällä meilläpäin tuuli kovasti. Päätin, että voisimme tehdä pienen aamu(päivä)lenkin siten, että minä kävelen ja poika potkupyöräilee. Hän jaksaa jo pitkiäkin matkoja! Mukaamme lähti myös nuorempi kisuneiti, joka tykkää elää vaarallisesti ja ylittää mm. sillat kaiteiden vaarallisemmalla puolella tassutellen (huomaa yläkollaasin kuva!). Hän on muuten siitä hauska kattimus, että ei aina välttämättä halua tulla niin kauas kotoa kuin me, joten kertoo tietyllä naukumisäänellä jäävänsä tähän. Jää siis noissa tapauksissa johonkin pusikkoon tai pientareelle meitä odottelemaan. Tunnen kisun niin hyvin, että tiedän hänen odottavan siinä samassa paikassa paluutamme ja niin kävi tänäänkin. 

Suuntasimme pojan kanssa hevostallille hevosia katsomaan ja sieltä takaisin omalle kotikadulle hetkeksi aikaa naapuruston lasten kanssa leikkimään. Siitä siirryimme jonkin ajan kuluttua sisälle, sillä lounas kutsui. Lämmitin eilistä päivällisruokaa, söimme puoli kahdentoista maissa ja sen jälkeen poika katseli hetken lastenohjelmia. Minä siivosin keittiön ja latasin kahvikoneen valmiiksi ;). 

arkipaiva

Puoli yhden maissa koitti normaaliin tapaan päiväuniaika ja siirryimme makuuhuoneen puolelle sylillinen unikavereita mukanamme. Poika vaikutti sopivan väsyneeltä, mutta uni ei tullut, ei millään! Siitä huolimatta hoin hänelle, että nyt on päiväuniaika eli emme poistu makuuhuoneesta. Olen nimittäin päättänyt, että tällaisina päivinä, kun hän ei jostain ihmeen syystä nuku, vaikka selvästi on väsynyt, makoilemme sen normaalin päiväunitunnin ja lepäämme ainakin sillä tavoin. 

Mielessäni kummitteli valmiiksi ladattu kahvikone ja valtava tekemättömien töiden lista, mutta ei auttanut. Harmitti, että kaikki kasaantuisi iltapäivälle, kun mies saapuisi töistä kotiin ja jäihän sitä tehtävää vielä iltaankin. Näinä tällaisina hetkinä mietin aina, kuinka arkemme sujuisikaan vaivattomammin ja stressittömämmin, jos poika olisi hoidossa, mutta toistaiseksi mennään näin. 

Reilu tunti lepoa makuuhuoneessa, josta siirryimme sitten viimein olohuoneen puolelle. M halusi katsella Pikku Kakkosta. Tein hänelle tyynyistä mukavan pedin sohvalle ja kehotin pötköttelemään unikamut kainalossa. Siinä samalla hoidin muutaman kiireellisen sähköpostin, jonka jälkeen siirryimme leipävälipalalle. Välipalan jälkeen vuorossa oli leikkituokio pojan huoneessa. Luimme pari kirjaa ja teimme rakennuspalikoista torneja ja leikkieläimille linnakkeita. Ehdimme vielä uloskin ennen kuin mies palasi töistä kotiin neljän maissa. Mies jäi sitten pojan kanssa ulos ja minä lähdin sisälle kahvikupposen kera töitä tekemään. Viideltä söimme hernekeittopäivällistä (ei muuten maistu pojalle enää yhtään, huoh…), jonka jälkeen minä jatkoin töideni parissa ja miehet siirtyivät Pikku Kakkosen pariin. Nyt kello on kohta seitsemän, mies lähti reilu puoli tuntia sitten pojan kanssa puistoon ja minun työni jatkuvat vielä. Sanoinkin miehelle, että töitähän riittäisi vaikka kolmeksi päiväksi putkella, mutta iltaisin täytyy vain jossain kohtaa lopettaa ja seuraavana päivänä homma taas jatkuu… Ja näinä päivinä, kun päiväunituntia ei ole, tietää se aina yhtä ylimääräistä työtuntia iltaan.

Loppuilta taitaa kulua niin, että teen töitä iltapalaan asti ja sitten käymme kaikki yhdessä iltapalapöytään. Tänään on minun nukutusvuoroni. Olemme näissä nukutuspuuhissa edenneet nyt sellaiseen pisteeseen, että mieskin kelpaa nukuttajaksi, jei! Hirveä huuto siitä kyllä edelleen lähes aina seuraa: Äiti mukaan! Äitin syliin! Äiti tulee tänne istumaan! Tarkoittaen, että istuisin sängyn reunalla… Käyn aina sanomassa hyvät yöt ja halimassa, mutta sitten jätän pojan isänsä seuraan. Mies on keksinyt kivan iltasatuohjelmanumeron eli hän keksii päästään jonkin tarinan, jota poika jää kuuntelemaan. Eilen tarina alkoi siten, että unikaverit lähtivät ravintolaan syömään ja tilasivat siellä isot pihvit :D. Huvittaisi joskus kuunnella itsekin nuo iltasadut loppuun saakka… Ja päästäänkö niissä ylipäätään loppuun saakka vai nukahtaako isi ennen poikaa?

Hyvin usein arkipäivämme sujuvat tätä kaavaa noudattaen. Aamupäivisin olemme joko kotona, kaupungilla, ystäviä treffaamassa tai harrastuksissa, joita joku onkin ahnehtinut jopa viikon neljälle päivälle :D. Kaksi näistä on aamupäivisin ja kaksi iltapäivisin. Maanantai on ainoa arkipäivä, kun ei ole mitään harrastusta ”lukujärjestyksessä”. Kaikki iltamme eivät toki kulu tähän tapaan, mutta nämä päiväunettomien päivien illat kyllä hyvinkin pitkälti. Joskus arki-iltaisin käymme kaikki yhdessä kaupassa tai kyläilemässä, joskus olemme vain kotosalla. Joskus minulla on kausia, kun töitä on vähemmän ja tällöin yhteistä perheaikaa on enemmän. Tällä hetkellä minulla on aika kiireinen työvaihe meneillään ja joudun vielä lähes pari kuukautta tekemään tässä kaikenlaista ylimääräistäkin, mutta marraskuuhun mennessä helpottaa kaikkien extrojen suhteen. Olemme kiitollisia, että töitä riittää ja on täysin oma päätöksemme pitää poika vielä kotihoidossa. Huomenna poika viettää päivänsä vanhempieni luona, joten se tietää sitä, että huomisilta minulla on töistä vapaa ja myöskin sitä, että tänään voin tosiaan lopettaa hommat iltapalahetkeen eikä minun tarvitse jatkaa niitä saatuani pojan yöunille. Ehdin jopa miehen kanssa kuulumisia vaihtamaan! :D Että tsempit kaikille yrittäjä-kotiäideille – tiedän todellakin, millaista se/tämä on! ♥

/

Löysin tämän kuvaparin ja oi miten paljon muistoja se toikaan mieleeni! Viime syksystä, kotipäivistä, pojan ensiaskeleista ja kävelemään oppimisesta. Odottelimme talvea ja lunta, mutta lähes päivittäin satoi vettä. Kuvasta on aikaa hieman vajaa vuosi. Poikamme oppi kävelemään vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä. Hyvin tarkalleen vuosi sitten (tänään hän muuten täyttää kaksi vuotta ja neljä kuukautta ♥).

Sain miljoona kysymystä aiheesta, ennen kuin poika oli valmis tähän uuteen, merkittävään taitoonsa. En stressannut asiaa yhtään, en edes silloin, kun yksivuotisneuvolasta saimme lähetteen fysioterapiaan, koska pojan liikkuminen oli ”hieman keskiarvoa jäljessä”. Ymmärrän, että tuo voi olla stressiä aiheuttava asia monelle esikoisen äidille. Itse suhtauduin asiaan kuitenkin ihan positiivisesti ja ajattelin, että ihan hyödyllistä mennä fysioterapiaan, jos saisimme sieltä miehen kanssa tietoa, voimmeko jotenkin rohkaista poikaa kävelemään. Konttaaminenkin oli oma ohjelmanumeronsa… Poika osasi kyllä kontata, mutta liikkui mieluiten ihanalla pepputyylillään eikä neuvolassa halunnut kontata, joten eivät tainneet uskoa meitä vanhempia tässä asiassa :D. 

Joka tapauksessa, kävimme fysioterapiassa kerran ja saimme sieltä muutaman liikkeen, joita harjoittaa kotona. Niillä olikin selvästi rohkaiseva vaikutus poikaan ja hän alkoi hyvin pian liikkeiden harjoittamisen jälkeen liikkumaan rohkeammin. Fysioterapeutti tuli samaan lopputulokseen kuin minäkin: poika oli vain hyvin varovainen luonne ja sellainen pieni perfektionisti, joka halusi olla 100 % varma ettei kaadu ennen kuin ottaa ne ensiaskeleensa. Ja niin se eräänä iltapäivänä ruokapöydän tuolilla istuessani tapahtuikin: hän otti pienen askeleen minua kohti ja istahti pyllylleen maahan :). En ikinä unohda sitä innostuneen jännittynyttä katsetta, jonka hän minuun tuolloin loi. Siinä innoissani hihkuin ja niin hän otti askeleita vielä useita saman illan aikana. Tuosta kuukausi eteenpäin enkä enää edes muistanut aikaa, jolloin hän ei kävellyt!

son-1

Halusin kirjoittaa tästä muutamastakin eri syystä. Ensinnäkin, lapsessa ei välttämättä ole mitään vikaa, vaikka hän lähtee ”keskiarvoa” myöhemmin kävelemään. Passitus fysioterapiaan ei ole mikään toteamus, että teidän lapsessanne on jotain vikaa. Se on vain lapsen parhaaksi ja siellä tarkistetaan, ettei ole mitään rakenteellista estettä, miksi liikkeet tulevat hieman myöhemmin. Jokainen lapsi (kuten aikuinenkin) on yksilö ja jokainen kehittyy omaan tahtiinsa. Toinen kävelee kahdeksan kuukauden iässä, toinen vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin. Yleensä näistä taidoista toinen tulee ensin: joko motorinen tai kielellinen kehitys. Meillä on alusta lähtien menty tuo kielellinen kehitys edellä ja hiljaisia hetkiä ei olla kyllä aikoihin koettu. Jos ei keksitä puhuttavaa, sitten lauletaan! Itseäni on hämmästyttänyt esimerkiksi se, miten pienestä pitäen lapsi osaakaan jo taivuttaa sanoja!

Poika laulaa mm. aakkoslaulua jo hyvin tunnistettavasti englanniksi (sanojen merkitys tuskin on auennut, mutta kyllä ne tunnistaa :D) ja eilen illalla häntä yövaatteisiin pukiessani yllätyin taas. Hän lauloi selvästi jotain enkelilaulua ja tunnistinkin sävelen pian. Niinpä aloin laulamaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie… ja tuo pieni rakas lauloi mukana. Siinä me sitten oltiin; äiti kasvot kyyneleistä märkinä ääni väristen Suojelusenkeliä laulaen ja pyjamassa oleva poika hokemassa äiti nauraa! Hän ei mielellään katsele kyyneleisiä silmiä, joten yrittää aina saada sen vaihdettua nauruksi, heh. Tuo laulu tuli yllätyksenä siksi, että minä en ole sitä pojan kastejuhlan jälkeen laulanut, sillä itken aina sen kuullessani tai sitä laulaessani (tai jopa vain sen sanoja lukiessani :D), mutta äitini on laulanut sitä pojalle, joten hän muistaa sanat sitä kautta. Oli niin liikuttava hetki, että tuon muistan kyllä pitkään! ♥ Ja siinä kuulkaas unohtui aika monet uhmakohtauspäivät… Kyllä, se on nyt saapunut tähänkin osoitteeseen, mutta palataan aiheeseen jonain toisena päivänä ;). 

Missä iässä teillä on nautittu ensiaskeleista ja puheesta?