/

 

Moi vaan tännekin pitkästä aikaa! Tuntuu kuin olisin ollut poissa blogista vähintään pari viikkoa, vaikka todellisuudessa postailin viimeksi neljä päivää sitten. Viime viikkoa ei kyllä tule ikävä… Olimme miehen poikkeuksellisten työvuorojen vuoksi pojan kanssa käytännössä koko viikon kaksin: mies kävi kotona vain nukkumassa. Viikonloppuna hänellä oli 16-tuntiset työvuorot, joten aikani kului silloinkin täysin lapsen ja kotitöiden parissa. Omat työt ovat nyt täysin hunningolla, mutta olipas ainakin motivaatiota ryhtyä tänä aamuna tuumasta toimeen! :D

Mietiskelin taas ties kuinka monettako kertaa, että onpa mukavaa, kun perheessä tehdään säännöllistä päivätyötä vapailla viikonlopuilla höystettynä. Itse tein ennen lasta vuosia vuorotyötä ja se menetteli silloin, mutta aina ajattelin, että sitten kun minä saan lapsen, aion olla iltaisin kotona saattelemassa hänet yöunille. Toki vuorotyöhön tottuu ja perheen asiat järjestää sen mukaan, mutta näin yhtäkkisenä muutoksena ei kyllä maistunut kovinkaan hyvältä! Ja kyllä vähän kirpaisi miestäkin tällainen muutos, kun ei nähnytkään lasta läheskään joka päivä hereillä. Hän on nähnyt pojan viimeksi perjantaina aamupäivällä; tänään iltapäivällä näkevät seuraavan kerran. Soitteli viikonloppuna töistä ja halusi aina puhua pojan kanssa. Joka ilta/yö nukkumaan käydessään kävi mutkan pojan sängyn kautta, kurkistamassa nukkuvaa pientä ♥.

Poika nauttii valtavasti isänsä kanssa leikkimisestä. Isi saa aina parhaat naurut ja ne makeimmat kikatukset. Välillä kieltämättä tuntee itsensä hieman ulkopuoliseksi ja sellaiseksi, että kelpaa lähinnä lohduttamaan. Onko siellä muilla äideillä samankaltaisia tuntemuksia?
Yritin tehdä pojan viikonlopusta mahdollisimman kivan, kun leikit isin kanssa jäivät puuttumaan. Lauantai-ilta taisi olla kohokohta! Täytin poreammeen heti alkuillasta ja siellä me poreilimme valtavan vaahtomäärän kanssa lähes tunnin. Vaahtoa oli joka paikassa pojan päälakea myöten. Isälleenkin sanoi puhelimessa, että hänellä oli naama täynnä vaahtoa! Siinä olikin tilanteita, kun vaahtoa joutui ensin pieni nokare ylähuuleen ja sitä kun lähti pyyhkimään täysin vaahtoisella kädellä, niin voitte kuvitella, että itkukaan ei ollut kaukana. Yritin siinä hokea, että älä pyyhi ja pidä suu kiinni, mutta lapsi on lapsi ja tietyt toiminnot tulevat lähes automaattisesti :D. Silti nousi hetken päästä seisomaan, otti kylpyvaahtopurkin ja tokaisi Laitetaanko vähän lisää tästä!

Tämä talvi on ollut vaikea ulkoilemisen suhteen, sillä ulkona on niin valtavan liukasta! Kaikki mäet ovat jäässä, puistot ovat jäässä, tiet ovat jäässä, oma piha on jäässä… Poika oli lauantaina ihan kypsä kaatuilemiseen ja itkeskeli sen seitsemännen kerran kaaduttuaan, että haluaisi leikkiä ulkona. Eilen onneksi satoi lunta, niin pääsimme lumitöihin ja samalla näimme lumiaurankin työssään, mutta liukasta on edelleen!

Tässä muutamia räpsyjä viime viikolta, jolloin ostin kotia ja mieltä piristämään pari vaaleankeltaista tulppaanikimppua. Niin kaunis sävy noissa ja ihanasti motivoi joka ilta siistimään paikat kotona (ennen kuin sohva kutsui)! Eilen saimme ihania ystäviä lapsineen kylään ja se olikin mukava päätös viikolle. Viikonloppu sujui muutenkin hyvin rauhallisesti ja kotipainotteisesti. Tietokonetta en ehtinyt viikonloppuna avata kertaakaan; ihan hyvääkin teki tuollainen pakollinen työtauko! Joka ilta, kun poika oli nukahtanut, lysähdin sohvalle katsomaan Emmerdaleja. Kolmen viikon rästijaksot ovat kutistuneet viime viikon aikana yhteen viikkoon – jee, olihan siinä urakkaa! :D

Hattua nostan taas ja jälleen kerran yksin lapsiperhearkea pyörittäville! Toki siihen tottuisi varmasti kuka tahansa, mutta raskaampaa se olisi kuin kahden aikuisen taloudessa, se on selvä. Mutta nytpäs takaisin töiden pariin ja uudella energialla uuteen viikkoon! Niin ja lauantaina tein muuten erään kirppishankinnan, joka täytyy vilauttaa täälläkin. Uuteen viikkoon kuuluukin tuon hankinnan ansiosta jotain mustaa, johon silmä yrittää tottua…

/

 

Nämä päivät ovat uusia tunteita täynnä. Kun ei tiedäkään lapsensa koko päivän kulkua niin tarkasti kuin ennen. Kun ei tiedä, mitä kaikkea lapsi on päivällä muiden kerholasten kanssa puuhastellut. Kun ei kehtaa niin tarkkaan kerhonvetäjiltä kysyä, vaikka mieli tekisi. Huvittaisi kuulla ihan kaikki oman pienen lapsen kerhopäivästä, ihan kokonaisen romaanin verran. Mutta eihän se ole mahdollista.

Aiemmin, kun esim. äitini on hoitanut poikaa, ei ole tarvinnut juuri mitään kysyäkään, sillä äiti on kertonut päivän kuulumiset. Nyt tuntuu hassulta, että poika on viettänyt lähes kolme tuntia muualla, vieraiden ihmisten parissa (vaikkakin osa on tuttuja perhekerhon puolelta). Ja tätä tulee jatkumaan; tästä se hoitotaipaleemme pikkuhiljaa starttailee ja asian kanssa on vain opittava elämään. Joskus tämä asia olisi kuitenkin edessä sillä en usko, että on lapsen hyöty olla kotihoidossa esikouluikään saakka.

Poika on ollut seurakunnan kerhossa nyt kaksi kertaa; viime viikolla oli ensimmäinen kerta. Hän jäi kerhoon tosi reippaana, mutta itku pääsi, kun näki minut vastassa ja halasi niin kauan ja kovaa, että sydän pakahtui. Siinä itkin sitten minäkin ja nytkin tätä kirjoittaessani nousee pala kurkkuun. Viikon mittaan poika hoki, että äiti tulee mukaan kerhoon. Tänä aamunakin, kun teimme lähtöä. Reippaasti hän jäi taas kerhoon, mutta ei voinut katsoa minua, kun olin lähdössä. Istui lattialla legoilla leikkien ja mutisi heippa, kun silitin hänen hiuksiaan. Sinnittelin lähes ovelle asti ja itkin koko automatkan kotiin. Kunpa voisin suhtautua näihin vähän kylmemmin, mutta minkä sitä luonteelleen ja tunteilleen mahtaa.

Kun hain pojan reilut pari tuntia myöhemmin, hän juoksi syliini äiti, äiti, äiti! -huudahdusten kera. Yritti reippaana hymyillä, mutta silmät olivat kyynelissä. En ollut koskaan aiemmin nähnyt hänessä noita tunteita samanaikaisesti. Toinen puoli minusta sanoo, että on vain hyvä ja luonnollinen asia, että lapsi tuntee ikävää, mutta toinen puoli sanoo, että olen hirviöäiti, kun laitan lapseni tilanteisiin, joissa hän joutuu tuntemaan moisia ikävämpiäkin tunteita.

Olen aina tiennyt, että poikani on herkkä. Tämä kerhonaloitus on osoittanut meille juuri sen. Hän ei ole mikään itkupilli, se on eri asia kuin herkkyys. Olen itse ollut aina myös tosi herkkä; itken helposti, mutta nauran myös helposti. En osaa pidättää kumpaakaan tunnetta. Näen pojassani juuri nämä samat piirteet; huomaan jo hänen ilmeestään, mikä tunne tulee kohta ottamaan vallan.

Näin herkkänä elämä ei aina ole helppoa, sillä sekä hyvässä että pahassa kaikki elämän asiat koetaan aika vahvasti. Ehkä aavistuksen lievempänä olisin tämän ominaisuuden lapselleni suonut, mutta koska tilanne on tämä, niin ei se auta kuin pärjätä. En olisi muuten etukäteen osannut arvatakaan, miten suuresti tuollainen lyhytkestoinen kerho voi noinkin reippaaseen ja sosiaaliseen lapseen vaikuttaa!

Täällä eletään siis uusia tunteita ja uusia asioita. Jokainen perheenjäsen omalla tavallaan. Näiden kaikkien vastapainoksi halaillaan ja sylitellään myös paljon, tämän tästä. Mutta nyt käymme iltapalapöytään ja sen jälkeen piiiitkät halituokiot sohvalla ennen pienen yöunille käymistä. ♥ ♥ ♥

/

 

Myllerrystä, oli ensimmäinen sana, joka tuli otsikkoa miettiessäni mieleeni. Tuo kuvaa tällä hetkellä hyvin elämääni ja arkeani. Nämä asiat ovat pitkälti sellaisia, jotka pidän blogini ulkopuolella, mutta niillä on väkisinkin vaikutuksia blogiinkin. Nämä asiat ovat nimittäin vaikuttaneet elämään niin suuresti viimeisten viikkojen (ehkä jopa kuukausien) aikana, että blogi on jäänyt jalkoihin. Tuo on sitten saanut aikaan sen, että blogikin on joutunut tähän myllerrykseen mukaan enkä tiedä mitä sen kanssa tekisin.

Aiemmin tätä aihetta jonkin verran jo sivusinkin (postaus Välipäivien haahuilua), mutta vain pintapuolisesti. Olen niin vahvasti tunneihminen, että en voi kirjoittaa tänne, jos fiilis puuttuu. Ihan siitä syystä, että en osaa. Nytkin nämä viimeiset viikot olen voinut täällä blogissani huonosti, koska en ole puhunut näistä asioista täällä. Niin omituiselta kuin se saattaa kuulostaakin! Tuntuu, että en ole ollut rehellinen ja se ahdistaa. Blogini on minulle hyvin tärkeä ja jos koen, että en voi olla täällä oma itseni, en voi olla täällä lainkaan. Mietin hyvin pitkään, kirjoitanko tätä postausta. Mutta olen tottunut alusta asti tietynlaiseen avoimuuteen, joten en oikein muutakaan osaa. Vaikka bloggasin portaaleissa lähes viisi vuotta, en koe blogini olevan niin ammattimainen, etteikö tällainen pohdinta ja avoimuus sopisi tänne.

Sanoin aiemmin, että postaus/päivä -tahti ei enää sovi minulle. Aika ei riitä. Joku ehkä saattaa miettiä, että miten ei muka ehdi, jos on kotiäiti, mutta sen enempiä selittelemättä sanon vain, että aika ei riitä. Ei aina edes siihen, että postailisin joka toinen päivä. Portaalissa totuin tiheämpään postaustahtiin ja silloin se sopi minulle. Kukaan ei sanonut, montako postausta/kk täytyy tehdä, mutta sopimuksessa oli kuitenkin minimipostausmäärä mustaa valkoisella. Kun tuohon rytmiin lähes viiden vuoden aikana tottui, oli marraskuun alussa oman domainin alle siirryttyäni hyvin omituista, että sellaista velvoitetta ei enää ollut. Sain itse päättää postausmääräni. Koska MioSa. designin joulusesonki oli tuolloin kuumimmillaan ja minä edelleen se kotiäiti, oli blogi ensimmäinen, josta täytyi tinkiä. Ylimääräisiä vuorokausitunteja kun ei mistään ollut ilmaantunut. Ajattelin, että no sitten joululomalla on aikaa blogillekin ja oikein odotin sitä! Päätin laittaa MioSan jutut lomalle hyvissä ajoin joulukuun alkupuolella, jotta voisin keskittyä joulufiilistelemään teidän kanssanne. Vaan kuinkas sitten kävikään… Joululoman pääsin aloittamaan suunnitelmieni mukaan, mutta viimeiset seitsemän tilausta tein Buranan voimin, sillä kuumemittari huiteli 39 asteessa. Rajusta influenssasta toipuminen vei lähes viikon, voimien palautuminen vielä pidempään. Pieni poika ansaitsi joulun kotiinsa ja siihen voimat just ja just riittivät. Blogi sai taas kerran jäädä – fiilis oli tosi ikävä. Tuntui, että löin laimin jotain minulle hyvin tärkeää ja läheistä.

011

Joulupäivänä minuun iski aivan valtava väsymys. Tapaninpäivänä olimme miehen vanhemmilla päivällisellä, kun syötyämme tunsin, että nukahdan. Just tähän ja just nyt. En tiennyt mikä minua vaivasi, väsymys kasvoi kasvamistaan ja minua suorastaan pelotti. Pelotti seuraava päivä, jonka olisin pojan kanssa kaksin (jo aamiaisen tekeminen tuntui ylivoimaiselta) ja pelotti, mikä minua vaivasi. En ollut koskaan tuntenut oloani sellaiseksi; tiesin siis, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Joillekin ystävilleni asiasta puhuin ja he olivat sitä mieltä, että uupumusta ilmassa. Liikaa töitä, liikaa kaikkea. Niinpä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää lomaa kaikista töistäni ja levätä koko vuoden edestä. Pikkuhiljaa vuoden vaihduttua huomasin, että oloni ei enää vaatinut 12 tuntia unta yössä – vähempikin riitti…

Samalla oli aikaa miettiä asioita. Sitä, etten halua menettää hetkiä pienen poikani elämästä tekemällä liikaa töitä. Huomasin, etten enää erottanut toisistaan työ- ja vapaa-aikaa. Koska työpaikka sijaitsee kotona, olin ollut ikään kuin koko ajan jollain tavalla töissä. Aina kun oli pieni rakonen, tein ainakin paperihommia. Vastailin sähköposteihin ja viesteihin. Koko ajan kymmeniä lankoja käsissä. Tuona lomailuaikana huomasin, että minäkin tykkäisin iltaisin rentoutua olohuoneessa vaikka jotain hyvää sarjaa katselemalla. Ei siten, että lopetan työt kymmenen jälkeen ja nukahdan puolen tunnin kuluttua sohvalle, tabletti naamallani. Se ei vastaa käsitystäni rentoutumisesta. Koska yöunet eivät voineet enää lyhentyä, mieluiten päinvastoin, täytyi iltaisin käydä aikaisemmin nukkumaan. Koska sitä illan omaa aikaa kuitenkin tarvitsee niin kipeästi, täytyy se vastaavasti aloittaa aikaisemmin ja jättää illan työt ohjelmistosta pois. Tämä koski kohdallani blogia.

Huomasin pikkuhiljaa, että niinä hetkinä, kun aiemmin olisin tehnyt blogia, nautiskelinkin kaikessa rauhassa oman perheeni seurasta. En tehnyt mitään. Aluksi se aiheutti levotonta oloa, mutta pikkuhiljaa opin vain olemaan. Tosin vieläkin mieli on usein aika täynnä myllerrystä: mitä kaikkea ehtisinkään tällä välin tehdä; sellaista, joka olisi pois seuraavalta työpäivältä! Kun aluksi sairastellessani pidin blogitaukoa pakosta ja sen jälkeen muuten vain levätäkseni, huomasin, että kynnys palata blogiin kasvoi kasvamistaan. Aloin kuin huomaamattani makustella elämää ilman blogia. Ensimmäistä kertaa ikinä. Mitä kauemmin olin blogista pois, sitä vaikeampaa oli palata. Oli vaikeaa miettiä, mistä kirjoittaa… Tätäkin postausta olen pyöritellyt jo pitkään, kunnes nyt vihdoin tartuin härkää sarvista ja päätin, että minähän se päätän, mitä omaan blogiini kirjoitan ja nyt on tullut aika kirjoittaa tästä.

016

Rehellisesti sanottuna tuntuu, että moni aihe on jo niin nähty. Muiden blogejakaan en ole seurannut viime kuukausina juuri lainkaan. Ei innosta sisustusaiheet eivätkä monet muutkaan aiheet :D. Sellainen päiväkirjamainen kirjoittelu enemmänkin, sillä siitä jää mukava muisto. Blogia ei voi kirjoittaa lukijoita kalastellakseen. Blogista joko pitää tai ei. Valinta on lukijan ja lukijan on helpompi vaihtaa osoitetta kuin bloggaajan tyyliään.

Mikä tämän postauksen pointti on? En oikeastaan tiedä itsekään :D. Ehkä tällä tajunnanvirralla halusin vain kirjoittaa rehellisiä tämän hetken fiiliksiäni. Blogistani en ole vielä valmis luopumaan ja puhuessani tästä asiasta hetki sitten miehelleni, tulin kuin huomaamatta maininneeksi kaksi isoa seikkaa, miksi tämä on minulle niin tärkeää. Kerroin hänelle, että sekä raskaus- että vauva-aikana blogini oli minulle valtavan tärkeä ja iso henkireikä. Se, että sain purkaa tänne ajatuksiani, nollata päätäni ja aina sain teiltä vertaistukea. Tuo on niin arvokas asia, että sitä ei voi rahassakaan mitata. Toinen asia, josta itkien kerroin miehelleni on se, että minulla tulisi teitä ihan valtava ikävä! Ihan sydäntä puristaa, kun tuon kirjoitin. Moni teistä on seurannut blogiani sieltä kesästä 2010 saakka; kulkeneet matkassani jo vuosia. Tunnen teidän nimimerkkinne, tapanne kirjoittaa kommenttinne, tiedän työpaikkanne, lastenne iät, lemmikkienne nimet… Listaa voisi jatkaa vaikka ja kuinka. Itkettää, kun ajattelen, että tämä osa elämääni olisi lopullisesti ohi. Kommentointi blogeissa on vähentynyt huomattavasti viimeisen vuoden-parin aikana ja se on blogin kirjoittajalle harmillista. Vaikkakin samalla täysin ymmärrettävää; some-kanavien lisääntymisen myötä käytettävissä oleva aika jakaantuu eri tavoin.

Tulevaa on tässä elämässä mahdotonta ennustaa. Perheemme tulee seuraavan kuukauden sisällä kokemaan aika ison elämänmuutoksen ja sekin tulee viemään oman osansa kaikesta. Ennen maaliskuuta minun ei siis kannata päättää mitään, vaan ottaa ihan rennosti päivä kerrallaan. Mieheni mietti pari vuotta sitten työpaikan vaihtoa ja hän kysyi minulta silloin, kannattaisiko hänen ottaa uusi työpaikka vastaan vai pysyä vanhassa. Sanoin, että en voi päättää hänen puolestaan, mutta käskin hänen kuunnella sydäntään ja toimia sen mukaan. Usein ne päätökset, joissa sydän on mukana, ovat niitä parhaimpia päätöksiä ♥. Nyt on siis minun aikani toimia tuon oman neuvoni mukaan, mutta halusin kertoa tästä myös teille, jotta tiedätte, missä seuraavat viikot mennään. Aina kun blogissa on hiljaisempaa, muussa elämässä tapahtuu.

Tällaista myllerrystä siis täällä! Nyt taidan ottaa kupposen kuumaa ja istahtaa sohvannurkaan tuon kuvissa näkyvän pehmoistakin pehmoisemman ystäväni kanssa. Se kissan rentouttava ja rakastettava kehräys kainalossa, ilman sitä ihminen ei ehkä selviäisi!