Voi kuulkaas! Mun piti kirjoitella tänään ihan muista aiheista, mutta sydän sanoo toisin. Nyt tuntuu tältä, joten nyt kirjoitan näistä.
Meillä on meneillään aivan ihana viikko! Olen tarkoituksella pitänyt tässä pientä blogiloman tapaista ja ajattelin sitä vielä jonkin matkaa jatkaakin. Haluan omistautua lapselleni ilman, että mieleni palaa välillä blogitöihin liittyviin asioihin. Haluan painia hänen kanssaan (silloin kun äiti painikaveriksi kelpaa…) enkä ajatella samalla jotain muuta. Haluan kävellä ja haahuilla hänen kanssaan metsäpolkua pitkin ja keräillä käpyjä ja kiviä. Syödä eväsrasiasta mansikoita ja katsoa pientä rakasta mansikkaista nassua, miten se kipristyy itikan kohdalla ja lausuu sanan yäk. Miettiä samalla korkeintaan sitä, että kun hän nukkuu päikkärit, niin minäkin nukun päikkärit. Mennään yhessä paapimaan, kuten tuo rakas pieni sanoo.
Tänään mietin sitä, kuinka ihania ystäviä meillä onkaan ja kuinka monet heistä olemme ehtineet tällä viikolla jo tapaamaan. Hieman haikeaa, kun yksi heistä palaa työelämään eikä arkiaamupäivätreffimme jatkossa enää onnistu. Mutta sehän on vain järjestelykysymys, milloin jatkossa nähdään! Tänään saimme seuraksemme ystäväni 15 vuoden takaa. Hän tuli Oulusta asti kyläilemään 3-vuotiaan poikansa kanssa ja lounasta syödessämme sanoinkin, että tuntuu ihan epätodelliselta, että olette nyt täällä! Olemme nimittäin useimmiten tavanneet Oulussa. Tuntui myös hassulta, että vastahan me siellä koulussa istuttiin, ns. työpariksi päädyttiin ja ystävystyttiin. Nyt meillä on nuo pienet pojatkin jo ♥. Hieman heidän lähtöä tehdessään suretti, kun seuraavista treffeistä ei ole tietoa, mutta äkkiäkös Ouluun ajelee! Samalla mietin myös kuinka iso rikkaus on, että saa kokea noita surkutunteitakin; elämässä on ihmisiä, joita kaivata.
Poikaa ”nukuttaessani” satuin törmäämään Maaret Kallion kolumniin, tämän päivän otsikko kuului Lähtöjen ja tulojen hetkillä tiivistyy rakkaus. Hyvin kirjoitettu. Tuli mieleen tämänpäiväiset vieraamme. Kun he tulivat, halasimme. Kun he lähtivät, saatoimme heidät pojan kanssa pihalle asti. Heilutimme ja sanoin poikani toistamana tosi kiva ku kävitte!
Tämän päivän onnenhetkiin (ja itkuihin) kuuluu vahvasti myös sähköposti, jonka sain yhdeltä teistä. En ehtinyt hetki sitten edes puoliväliin, kun silmät olivat niin kyynelissä, että täytyi lopettaa lukeminen. Olen niin valtavan ylpeä teistä lukijoistani! ♥♥♥ Blogini äärelle on vuosien mittaan päätynyt joukko aivan upeita, sydämellisiä, huomaavaisia, kilttejä, kultaisia ja huikean mahtavia ihmisiä! Kiitos valtavasti Jaana, sain sähköpostisi ja vastaan siihen ajan kanssa vielä tänään.
Tänään iloa on aiheuttanut myös niinkin arkinen asia kuin siivotut keittiönkaapit (tai homma on paria kaappia vaille valmis)! Mies antoi mulle tiistai-iltana aikaa siivota kaappeja rauhassa jazzia kuunnellen samalla, kun hän puistoili pojan kanssa. Kuinka ihanaa olikaan tänään kokkailla, kun kaapit olivat pölyttömät/jauhottomat/kissankarvattomat :D. Jokainen astia omalla paikallaan siistissä rivissä/pinossa. Siinä tuota näkyä silmät sydänemojina ihastellessani ajattelin, että jep, on mussa kyllä aika pahastikin Frendien Monicaa :D. Erään lapsuudenystäväni mukaan raja menee kuitenkin siinä, että minä en sentään imuroi imuriani, mutta mistäs hän sen tietää, hahah!
Tänään saamme vielä toisetkin vieraat ja hekin ovat oululaisia! Joten taidanpas keräillä hieman leluja täällä ennen kuin makuuhuoneesta kuuluu äiti tänne -käsky. Ihanaa lomaa tai kesäistä arkea teille, palataan taas! ♥
