Mites tää maanantai..?

 

Maanantai… Täällä on käsillä päivä, jolloin kaikki menee vähän metsään (ei ehkä mikään yllätys, maanantai kun on). Ei mitenkään radikaalisti, mutta vähän. Juuri sen verran sopivasti, että kaiken joutuu tekemään kaksi kertaa; ensimmäisellä kerralla kun ei onnistu.

Aamulla poika porskutteli unta yli puoli yhdeksään. Olin sopinut äitini kanssa, että vien pojan täksi päiväksi hänen hoitoonsa, jotta voin tehdä töitä. Yleensä lähdemme kotoa siihen aikaan, kun poika vasta heräsi… Vaikka tiesin, että hänen nukkumisensa lyhentäisi työpäivääni minuutti minuutilta, en raaskinut herättää pientä. Hän sai nukkua, kun se vielä pienelle mahdollista on. Yö oli aika levoton ja hän näki kovasti unia, huusi muutamia kertoja ihan ääneenkin.

Kun poika vihdoin heräsi ja pääsimme pikkuhiljaa matkaan ja minä takaisin kotiin, oli kello jo pitkästi yli kymmenen. Ohjelmassa oli muutamia tuotekuvauksia, jotka oli jääneet roikkumaan. Olin niin onnessani, että sain ne vihdoin tehtyä. Kunnes pääsin koneelle ja näin kuvat tietokoneen ruudulla. Osassa suttua, osassa ihmeen sinertävä sävy. Se on näköjään joskus niin tarkkaa tuon luonnonvalon kanssa: onko vähän vai vain pikkuriikkisen hämärää – se muuttaa yksityiskohtaista kuvaa heti! Palasin takaisin olohuoneeseen kuvauspaikoille ja näin tämän karvakasan:

Ei motivoinut aloittamaan hommaa alusta, ei sitten pätkääkään! Sen sijaan otin pienen välipalan sohvalle ja istuskelin tovin hiljaisuudessa näkkäriä mussuttaen. Kyllä se tuli taas todistettua; tämä nuorempi katti kuorsaa. Eikä mitenkään ihan hiljaakaan. Silittelin tuota silkinpehmeää turkkia (se on todellakin yhtä pehmeä miltä näyttää!) ja katselin olohuoneen ikkunoista avautuvaa talvimaisemaa.

Eilen katsoimme miehen kanssa lähes puoleenyöhön Wallanderia – niin koukussa parin vuoden tauon jälkeen! Oli huippujännittävä jakso, jota kumpikaan ei malttanut jättää kesken. On aivan mahtavaa löytää jotain noin mielenkiintoista katsottavaa! Jotain sellaista, jota ei millään voi jättää kesken. Ei vaikka tietää, että kello on jo vaikka ja mitä. Ei näe eikä kuule muuta kuin sarjan koukuttavat juonenkäänteet. Joskus joku kirja koukuttaa samoin, mutta itse en ole kirjojen pariin ehtinyt vuosikausiin. Niiden aika koittaa sitten taas joskus myöhemmin.

Mietin tässä juuri, että mitäs jos siirtäisin joitain työjuttujani ovelasti pari päivää eteenpäin ja oikaisisinkin seuraavaksi kisun seuraksi olohuoneeseen! Katsoisin digiboxilta jonkin oman ohjelmani ihan kaikessa rauhassa, yksin. Nimittäin olen alkanut epäilemään, että sohvassamme on jokin mysteerinen nappi, joka hihkaisee ”Lastenohjelmiaaa!” sillä samalla sekunnilla, kun peffani osuu sohvaan. Täytyy ehkä testata, miten nyt käy!

P.S. Ihan tosi isot kiitokset edellisen postaukseni vastaanotosta ♥. Voi olla, että jatkan aiheella vielä, mutta sen aika ei ole nyt. Asiat vaativat sulattelua ja muhimista.