Löysin tämän kuvaparin ja oi miten paljon muistoja se toikaan mieleeni! Viime syksystä, kotipäivistä, pojan ensiaskeleista ja kävelemään oppimisesta. Odottelimme talvea ja lunta, mutta lähes päivittäin satoi vettä. Kuvasta on aikaa hieman vajaa vuosi. Poikamme oppi kävelemään vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä. Hyvin tarkalleen vuosi sitten (tänään hän muuten täyttää kaksi vuotta ja neljä kuukautta ♥).
Sain miljoona kysymystä aiheesta, ennen kuin poika oli valmis tähän uuteen, merkittävään taitoonsa. En stressannut asiaa yhtään, en edes silloin, kun yksivuotisneuvolasta saimme lähetteen fysioterapiaan, koska pojan liikkuminen oli ”hieman keskiarvoa jäljessä”. Ymmärrän, että tuo voi olla stressiä aiheuttava asia monelle esikoisen äidille. Itse suhtauduin asiaan kuitenkin ihan positiivisesti ja ajattelin, että ihan hyödyllistä mennä fysioterapiaan, jos saisimme sieltä miehen kanssa tietoa, voimmeko jotenkin rohkaista poikaa kävelemään. Konttaaminenkin oli oma ohjelmanumeronsa… Poika osasi kyllä kontata, mutta liikkui mieluiten ihanalla pepputyylillään eikä neuvolassa halunnut kontata, joten eivät tainneet uskoa meitä vanhempia tässä asiassa :D.
Joka tapauksessa, kävimme fysioterapiassa kerran ja saimme sieltä muutaman liikkeen, joita harjoittaa kotona. Niillä olikin selvästi rohkaiseva vaikutus poikaan ja hän alkoi hyvin pian liikkeiden harjoittamisen jälkeen liikkumaan rohkeammin. Fysioterapeutti tuli samaan lopputulokseen kuin minäkin: poika oli vain hyvin varovainen luonne ja sellainen pieni perfektionisti, joka halusi olla 100 % varma ettei kaadu ennen kuin ottaa ne ensiaskeleensa. Ja niin se eräänä iltapäivänä ruokapöydän tuolilla istuessani tapahtuikin: hän otti pienen askeleen minua kohti ja istahti pyllylleen maahan :). En ikinä unohda sitä innostuneen jännittynyttä katsetta, jonka hän minuun tuolloin loi. Siinä innoissani hihkuin ja niin hän otti askeleita vielä useita saman illan aikana. Tuosta kuukausi eteenpäin enkä enää edes muistanut aikaa, jolloin hän ei kävellyt!
Halusin kirjoittaa tästä muutamastakin eri syystä. Ensinnäkin, lapsessa ei välttämättä ole mitään vikaa, vaikka hän lähtee ”keskiarvoa” myöhemmin kävelemään. Passitus fysioterapiaan ei ole mikään toteamus, että teidän lapsessanne on jotain vikaa. Se on vain lapsen parhaaksi ja siellä tarkistetaan, ettei ole mitään rakenteellista estettä, miksi liikkeet tulevat hieman myöhemmin. Jokainen lapsi (kuten aikuinenkin) on yksilö ja jokainen kehittyy omaan tahtiinsa. Toinen kävelee kahdeksan kuukauden iässä, toinen vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin. Yleensä näistä taidoista toinen tulee ensin: joko motorinen tai kielellinen kehitys. Meillä on alusta lähtien menty tuo kielellinen kehitys edellä ja hiljaisia hetkiä ei olla kyllä aikoihin koettu. Jos ei keksitä puhuttavaa, sitten lauletaan! Itseäni on hämmästyttänyt esimerkiksi se, miten pienestä pitäen lapsi osaakaan jo taivuttaa sanoja!
Poika laulaa mm. aakkoslaulua jo hyvin tunnistettavasti englanniksi (sanojen merkitys tuskin on auennut, mutta kyllä ne tunnistaa :D) ja eilen illalla häntä yövaatteisiin pukiessani yllätyin taas. Hän lauloi selvästi jotain enkelilaulua ja tunnistinkin sävelen pian. Niinpä aloin laulamaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie… ja tuo pieni rakas lauloi mukana. Siinä me sitten oltiin; äiti kasvot kyyneleistä märkinä ääni väristen Suojelusenkeliä laulaen ja pyjamassa oleva poika hokemassa äiti nauraa! Hän ei mielellään katsele kyyneleisiä silmiä, joten yrittää aina saada sen vaihdettua nauruksi, heh. Tuo laulu tuli yllätyksenä siksi, että minä en ole sitä pojan kastejuhlan jälkeen laulanut, sillä itken aina sen kuullessani tai sitä laulaessani (tai jopa vain sen sanoja lukiessani :D), mutta äitini on laulanut sitä pojalle, joten hän muistaa sanat sitä kautta. Oli niin liikuttava hetki, että tuon muistan kyllä pitkään! ♥ Ja siinä kuulkaas unohtui aika monet uhmakohtauspäivät… Kyllä, se on nyt saapunut tähänkin osoitteeseen, mutta palataan aiheeseen jonain toisena päivänä ;).
Missä iässä teillä on nautittu ensiaskeleista ja puheesta?
Meidän poika on ollut se poikkeus, joka vahvistaa säännön, jonka mukaan kieli jää jalkojen alle. Poikamme lähti kävelemään 9kk ikäisenä ja on siitä lähtien ollut motorisesti hyvin etevä. Samaan aikaan 9 kk ikäisenä saimme kuulla pojan ensimmäisen sanan ja jo vuoden ikäisenä pojalla oli monta sanaa käytössään. Nyt 2 vuoden ja 1 kuukauden ikäisenä poika puhuu kuin ruuneperi, laulelee ja oppipa juuri ärränkin. Pojan kehitystahti on jaksanut hämmästyttää niin meitä vanhempia kuin muitakin jotka poikamme kanssa viettävät aikaa. ”Ammattikasvattajana” tiedän kuitenkin että jokainen kehittyy omaan tahtiinsa ja tulee se aika kun toiset samanikäiset nappaavat taidoissa poikamme kiinni. Myöhemmin elämässä sillä ei ole mitään merkitystä milloin kukakin lähti kävelemään tai montako sanaa oli käytössä 2-vuotiaana.
Pottailussa meillä ollaan kyllä aivan lapsen kengissä, poika suostuu ehkä kerran parissa viikossa käymään potalla. Enpä ole siitäkään stressiä ottanut, eiköhän tuo viimeistään koulussa luovu vaipoista :D
Hauska kuulla, miten teillä. Kiva että jätit kommenttia!
Joo tuo pottailu on kyllä yksi alue, jossa myös huomaa lapsikohtaiset erot. Kun ei sitä lasta voi potalle pakottaakaan… Puhun pojalle säännöllisesti potasta, mutta nyt tällä viikolla hän alkoi hokemaan että potta ei toimi :D. Hän ei siis suostu potalle ollenkaan ja jos näkee toisen lapsen tekevän potalle tarpeita, nyrpistää nenäänsä ja sanoo painokkaasti HYYIIII. Että tällaista tällä hetkellä…
Samaa mieltä, lapset ovat yksilöitä. Sitä vertailua on ikävä kyllä turhan paljon. Niin kävelyn kuin puheen alkamisen kanssa. Annettaisiin suureen äänen ihmettelyn olla. Kiva lukea poikanne kuulumisia. Meidän tyttö 2v3kk ei ole innostunut pottailusta. Käy kyllä istumassa (vaatteet päällä mieluiten) ja kirjoja lukemassa , mutta ei tee tuloksia En siitä ole huolta kantanut. Mites teillä? Entä uhmailut? Tytöllä kyllä tahtoa löytyy ihan tarpeeksi. Itse haluaa tehdä, ja kieltoja testataan oikein kunnolla välillä. Hampaiden iltapesu on nykyään sellaista, että välillä meinaa ”hermot mennä” mutta ne pestään -ei vaihtoehtoja ole. Pakko olla tiukkana alusta alkaen tiettyjen asioiden kanssa. Välillä itku raikaa,mutta onneksi ei pitkään. Sitten on tärkeetä että halitaan ja pusitaan heti
Meillä ei mennä potalle enää edes vaatteet päällä, ei vaikka yrittäisin miten houkutella. Potta ei kuulemma toimi ja pissaaminen sinne on täysin HYIII. Täytyy vain jatkaa positiivista pottailupuhetta, niin eiköhän se jossain vaiheessa muutu tai ainahan sitä voi skipata potan ja siirtyä suoraan pöntöllekin. Siitäkin olen puhunut, mutta ei (ainakaan vielä). Uskon neuvolaa tässä enkä stressaa, koska se siirtyy sitten poikaankin. Neuvolassa sanoivat, että lapset kypsyvät tähän asiaan eri tahtiin ja lapsen täytyy olla neurologisesti valmis luopumaan vaipoista ennen kuin homma toimii. Toivottavasti kaikkien tätä vaihetta läpikäyvien lähipiiri antaa asian olla eikä utele koko ajan ja lisää vanhempien stressiä sitä kautta!
Joo täällä on uhma nostanut päätään ihan selvästi nyt loppukesästä/alkusyksystä. Aika iso muutos, kun poika on aina ollut hirmuisen kiltti ja tottelevainen. Olen ollut välillä ihan järkyttynyt, että kuka tämä lapsi on :D. Välillä on onneksi niitä ns. normipäiviä välissä. Täytyy vain muistaa, että ei olisi normaalia, jos ei uhmaisi.
Tuo hampaidenpesu on välillä meilläkin kamalaa taistelua! Miten saat pestyä, jos tyttö ei halua? Ei meillä kyllä väkisin onnistu, sillä ei avaa suutaan. Meillä on sähköhammasharja käytössä ja se antaa aina merkkiäänen, kun pesuaika on umpeutunut. Emme kyllä aina pääse sinne asti…
Hienoa, tärkeä kirjoitus! Meillä poika ei tunnu oppivan kiinteiden syöntiä. Sovelsin tätä ajatusta siis myös omiin paineisiini. Pususia pojalle!
Ihanaa, jos tästä oli hyötyä sinullekin! Ei tosiaan kannata stressata ja monesti pieni rupattelutuokio neuvolan suuntaan auttaa :).
Ihana tuo teidän laulu-tarinanne, siinä on kyllä kaunis laulu, joka saa minutkin aina kyyneliin.
Se on kyllä kaunis ja niin liikuttava ♥.